Eeva

Äidin menetys suisti Pekka Jaatisen elämän raiteiltaan: ”Puudutin suruani juomalla”

Äidin menetys suisti Pekka Jaatisen elämän raiteiltaan: ”Puudutin suruani juomalla”
Pekka Jaatisen äiti menehtyi, kun poika oli herkässä teini-iässä. Kuolemasta ei kotona puhuttu, ja Pekka oppi purkamaan tuskaansa viinaan ja nyrkkeilyyn. Raitistuminen toi mukanaan kirjailijanuran mutta myös piinaavia oireita.
Julkaistu: 28.7.2021

Pekka Jaatisen, 55, puhe on harkittua ja punnittua. Hän miettii tarkoin jokaista lausettaan. Miehessä on jotain surullista. Kun hän nauraa, ei ilo tunnu yltävän silmiin asti.

Pekka on kantanut sisällään suurta surua kypsään aikuisuuteen asti. Hänen rakas äitinsä Martta Jaatinen kuoli pitkään sairastettuaan Pekan ollessa kuudentoista. Äidin kuolema jätti jälkensä herkkään poikaan.

”Olin peruskoulun kahdeksannella luokalla, kun äitini sairastui. Hän oli nuori, 41-vuotias.”

Jo ennen äidin sairautta pojan lapsuuteen oli liittynyt monta hyvästijättöä. Pekalla oli synnynnäinen huuli-suulakihalkio, jota hoidettiin monilla leikkauksilla.

Ensimmäinen leikkaus tapahtui jo syntymäkesänä, ja erilaiset hoidot jatkuivat 18-vuotiaaksi asti. Leikkaukset tehtiin Helsingissä, minne poika matkusti Raahesta äitinsä kanssa. Hän koki tuolloin monesti äidin hylkäävän hänet sairaalaan.

Raahen museo 1600-luvun kirkkoveistoksineen henkii rauhaa. Sitä Pekka Jaatinen tavoittelee myös omassa elämässään myrskyisten vuosien jälkeen.

Äidin sairausvuodet olivat raskaita. Pekka muistaa, miten äiti opetti taloustöitä hänelle ja hänen kaksi vuotta nuoremmalle veljelleen Jukalle.

Pojat opettelivat itku kurkussa tekemään makkara- ja hernekeittoa. He imuroivat, pesivät lattioita ja harjoittelivat pyykinpesua ja kuivumaan ripustamista.

Pekan teki toisinaan mieli paiskata kattilat ja pyykkikori seinään. Hän ei kuitenkaan halunnut loukata sairasta äitiään.

”Päätin rukoilla vielä kerran. Pyysin, että äiti saisi elää niin kauan, että pikkuveljeni ehtisi kahdeksannelle luokalle.”
Pekka Jaatinen

”Äiti kuihtui, ja aamupahoinvoinnit kestivät yhä kauemmin. Olin rukoillut monesti Jumalaa parantamaan äidin, eikä siitä ollut ollut hyötyä. Päätin rukoilla vielä kerran. Pyysin, että äiti saisi elää niin kauan, että pikkuveljeni ehtisi kahdeksannelle luokalle. Olin itse tuolloin kahdeksannella ja minusta tuntui ensimmäisen kerran, että voisin kestää äidin kuoleman.”

Rukous toteutui. Poikien äiti kuoli 44-vuotiaana, kun Jukka oli kahdeksannella ja Pekka lukion ensimmäisellä luokalla.

Alkoholi astui kuvioihin

Pojat jäivät isänsä Olavi Jaatisen kanssa kolmisin. Pekan oli vaikea hyväksyä äitinsä kuolemaa. Hän löysi harrastuksen, jossa pääsi purkamaan tuntojaan aggressiivisesti: nyrkkeilyn. Lukio ei enää kiinnostanut, ja isä antoi lopettaa sen sillä ehdolla, että poika meni kauppakouluun.

Alkoholi oli alkanut maistua jo lukion alussa. Pekka huomasi viihtyvänsä humalassa. Juovuksissa hän saattoi kävellä äitinsän haudalle juttelemaan. Äiti ei kuitenkaan vastannut.

Surutyö oli edelleen pahasti kesken.

”Kun join, rahat olivat mielestäni menneet hukkaan, jos muistini ei mennyt. Millään ei ollut mitään väliä juuri ennen sammumista. Halusin kuolla, jotta pääsisin äitini kanssa samaan paikkaan. Puudutin suruani.”

Martta Jaatinen oli kuollessaan 44-vuotias. Perheen miehet tukahduttivat tunteensa eivätkä juuri puhuneet menetyksestä.

Isä ei puuttunut pojan juomiseen, he puhuivat hyvin vähän tämän alkoholin käytöstä. Sen Pekka muistaa, että kerran isä sanoi: ”Älä koskaan ota krapularyyppyä.” Sekin neuvo unohtui pian.

Pekka valmistui merkonomiksi ja kohtasi tulevan kihlattunsa. Pariskunta muutti Rovaniemelle, missä Pekka alkoi opiskella Lapin yliopistossa tähtäimenään taiteen maisterin tutkinto. Hän jatkoi myös nyrkkeilyä mutta ei pelkästään urheilemisen ilosta.

”Join lähes tauotta. Kun pystyin olemaan sen verran selvin päin, että sain treenattua itseni ottelukuntoon, osallistuin nyrkkeilykilpailuihin. Sen jälkeen palkitsin itseni juomalla pääni täyteen.”

Karu pohjakosketus

Pohjakosketus tuli syksyllä 1994. Avovaimo jätti, ja Pekka muutti soluasuntoon. Jäljellä oli vain velkaa ja kova jano.

”Se aika oli sumua täynnä. Heräsin joka aamu kuitenkin uuteen päivään. Oli ihme, että pysyin yliopiston kirjoissa, tein kandidaatin tutkintoa neljä vuotta.”

Viinaputken jälkeiset päivät olivat hirveitä. Pekka ei uskaltanut nukkua mutta ei kunnolla valvoakaan. Hän hikoili ja vapisi silmät kiinni. Myös harhat tulivat tutuiksi. Pekka otti kadulla vastaan kaikki juomat ja pillerit mitä suinkin sai. Putkakäynnit seurasivat toistaan. Joskus yö kului roskalaatikossa.

Viimein Pekan oli pakko mennä A-klinikalle hakemaan apua. Elämä alkoi hitaasti näyttää hieman valoisammalta.

Nyrkkeilyyn oli tullut tauko, koska hänet oli komennettu salilta pois. Nyt Pekka alkoi taas kohottaa kuntoaan ja päätti yrittää uudestaan nyrkkeillä kilpaa.

Nyrkkeilyssä saadut iskut jättivät jälkensä. Lopulta harrastus kuitenkin antoi enemmän kuin vei: sen myötä Pekka sai elinikäisiä ystäviä.

Hän löysin uuden ihmissuhteen ja meni kihloihin, sittemmin naimisiin. Nyrkkeilyssä hän kohosi maan kymmenen parhaan joukkoon. Opiskelukin sujui.

Pekka joi silloin tällöin pari olutta. Vähitellen jano kasvoi, ja mies alkoi retkahdella. Vaimo sanoi surullisena, että jos juominen ei lopu, hän lähtee.

”Hätäännyin. Minusta tuntui, etten kestäisi enää yhtään hylkäämistä. Lupasin lopettaa juomisen, ja niin tein.”

”Päätin, että tapahtui mitä tahansa, enää en juo.”
Pekka Jaatinen

Raittiuden alkuaikoja Pekka ei muista kunnolla. Hän kävi terapiassa, sai Antabus-hoitoa ja mielialalääkettä.

”Päätin, että tapahtui mitä tahansa, enää en juo.”

Päätös on pitänyt. Pekka Jaatinen on nyt ollut 24 vuotta juomatta.

Romaanit saivat syntynsä

Yksitoista kuukautta Pekan raitistumisen jälkeen perheeseen syntyi tytär, joka sai nimekseen Oona.

Vauvan odotuksen aikana Pekka aloitti ensimmäisen romaaninsa kirjoittamisen. Hän oli paennut arkea mielikuvitusmaailmaan jo lapsena. Yläasteella hän lähetti runokokoelman kustantajalle. Se hylättiin kohteliain sanankääntein.

Nyt Pekka kirjoitti asioista, jotka tunsi: nuorukaisesta, joka menettää äitinsä, nyrkkeilystä ja viinasta, joka maistuu liian hyvältä. Pekan pitkään työstämä esikoisromaani Tilkkutäkkiplanetaario ilmestyi vuonna 2000. Teos otettiin hyvin vastaan.

Uutta kirjaa luodessaan Pekalta syntyy parhaina päivinä kymmenen sivua tekstiä. Kolme sivua on minimi, jonka hän vaatii itseltään.

Tähän mennessä Pekka Jaatinen on kirjoittanut kaksikymmentä kirjaa. Romaanien joukossa on runokokoelma ja nyrkkeilijä Amin Asikaisen elämäkerta.

Eniten huomiota on saanut viisiosainen Lapin sota -sarja. Sitä kirjoittaessaan Pekka kiersi haastattelemassa sodan kokeneita ja heidän läheisiään sekä tutustui sodan tapahtumapaikkoihin.

Tärkein kannustaja ja tuki kirjailijan uralla on ollut vaimo Sari Jaatinen. Pari tapasi, kun toimittajana työskentelevä Sari haastatteli kirjailijaa Raahen paikallislehteen.

”Olimme eronneet tyttäreni äidin kanssa, ja minulla oli ollut useita parisuhdeyrityksiä, joista yksikään ei onnistunut. Kun viimein tapasin Sarin, tiesin, ettei minun tarvinnut enää etsiä.”

Pekka hymyilee yhtä harvinaisista hymyistään. Pariskunta on nyt ollut naimisissa kahdeksan vuotta.

Kun kirjailijanura pääsi vauhtiin, Pekka Jaatinen on kirjoittanut keskimäärin teoksen vuodessa. Parhaiten hänet tunnetaan Lapin sota -sarjastaan.

Pekka Jaatisen uusin teos, Äiti, ilmestyi huhtikuussa. Siinä hän omien sanojensa mukaan kirjoitti itsensä ulos menneisyyden ikävistä asioista: äidin kuolemasta, alkoholismista, huonosti päättyneistä parisuhteista ja nyrkkeilyn varjopuolista. Mutta Pekka kirjoitti myös ilosta, jota tunsi kirjailijan työn alkaessa sujua, tyttären syntymästä ja nykyisen vaimonsa tapaamisesta.

Ajatus omakohtaisesta kirjasta oli Sarin, eikä Pekka aluksi innostunut siitä lainkaan. Lopulta vaimon varovainen ehdottelu kantoi hedelmää.

”Luin päiväkirjojani ja palautin vanhoja asioita mieleen. Kirjoittaminen teki minut surulliseksi ja se oli henkisesti raskasta. Tajusin, miten kauan olin heittänyt elämääni hukkaan.”

Kirjoittamisen raskaus vaikutti siihen, että tekstin tekninen taso romahti.

”Voimakas tunne vei kaiken energiani.”

Sari, pitkän linjan toimittaja ja harrastajateatterin ohjaaja, tuli apuun. Hän hajotti kirjan rakenteen ja ohjasi miestään kirjoittamaan teoksen uudelleen.

”Se tuntui työläältä. Olin väsynyt ja pakko-oireet häiritsivät. Iltaisin oli vaikea saada tietokone suljettua. Tarkistin kerta toisensa jälkeen, paloiko virtavalo. Pääni oli räjähtää ja itku tulla, en mahtanut oireilleni mitään.”

Pekka Jaatinen toteaa nyt, että hänen oli hyvä käsitellä omia vaiheitaan kirjoittamalla.

”Kirjoittaminen oli terapeuttista, kuin olisin viimein tehnyt loppuun äitini kuolemaan liittyvän surutyön.”

Viinaan Pekka Jaatinen ei ole koskenut, mutta se ei tarkoita, etteikö hänen olisi tehnyt sitä mieli.

”Saan voimaa olla juomatta, kun palautan mieleeni ryyppyputkien jälkeiset pahat olot. Pelkotilat, harhat, vapina ja unettomuus olivat niin hirveäitä.”

”Saan voimaa olla juomatta, kun palautan mieleeni ryyppyputkien jälkeiset pahat olot.”
Pekka Jaatinen

Pitkäaikainen alkoholinkäyttö ja nyrkkeilyssä koetut iskut ovat jättäneet jälkensä. Monta vuotta lopettamisen jälkeen Pekka huomasi itsessään aggressiivisia piirteitä.

”Jos ihmiset eivät väistäneet tarpeeksi nopeasti, kun tulin kaupasta ostoskasseja kantaen, mieleni teki töniä heidät pois tieltä ja jopa lyödä heitä. Suorastaan toivoin, että olisin päässyt lyömään.”

Pekka kertoi tuntemuksistaan A-klinikalla. Hän sai lievän lääkityksen ja alkoi jälleen käydä terapiassa. Lyöntihalut katosivat, mutta uusi vastustaja ilmoitti tulostaan.

Pakko-oireita

Pekka Jaatinen oli aina tarkistanut ulos lähtiessään, että avaimet ja pankkikortit olivat tallessa, virta katkaistu hellasta ja ovet lukossa.

Nyt hänelle ei enää riittänyt yksi tarkistuskierros, vaan hän jäi moneen kertaan tutkimaan, olivatko hellan nappulat varmasti nollilla ja ovet lukittu.

Magneettikuvauksissa Pekalla todettiin alkoholistille tyypillistä pikkuaivokudoksen surkastumista ja nestetilan lisääntymistä. Neuropsykologisessa tutkimuksessa havaittiin myös lievää häiriötä tarkkaavaisuuden säätelyssä ja toiminnan ohjauksessa sekä työmuistin häiriöherkkyyttä.

Löydösten sanottiin liittyvän suuttumisherkkyyteen ja tarkistelupakkoon. Pekka itse arvelee pakko-oireidensa yhdeksi syyksi sen, ettei hän luota asioiden pysyvyyteen.

”Kun olin lapsi, äitini vei minut sairaalaan, jätti sinne ja lähti itse pois. Myöhemmin hän sairastui ja jätti minut pysyvästi. Ihmiset eivät pysy, joten kannattaa olla tarkkana. Ymmärrän tarkistamisen järjettömyyden, mutta lopettaminen on vaikeaa. Pakko-oire ei ole järki- vaan tunneasia.”

”Ymmärrän tarkistamisen järjettömyyden, mutta lopettaminen on vaikeaa. Pakko-oire ei ole järki- vaan tunneasia.”
Pekka Jaatinen

Matkalla mielenrauhaan

Ympyrä on sulkeutunut. Pekka asuu taas lapsuus- ja nuoruusvuosiensa Raahessa, lähellä syntymäkotiaan. Paluu kotikaupunkiin toi mieleen myös vaikeat asiat, joita hän oli kokenut siellä.

”Ikävien kokemusten muistot hävisivät, kun innostuin tekemään kirjaani Varjo 1917–1918. Se kertoo Raahen tapahtumista kansalaissodan aikoihin. Kuljin pitkin kaupunkia tutkimassa tapahtumapaikkoja.”

Pekan isä avioitui uudestaan muutama vuosi ensimmäisen vaimonsa kuoleman jälkeen. Pekalle syntyivät vielä veli- ja siskopuolet. Nyt 92-vuotias isä jonottaa paikkaa palvelukotiin, hän sairastaa Alzheimerin tautia.

”Olemme puhuneet hyvin vähän äidin kuolemasta. Isän on aina ollut vaikea puhua tunteistaan.”

Pekka Jaatinen muutti uuden avioliiton myötä Rovaniemeltä takaisin synnyinseuduilleen Raaheen.

Omakohtaisen kirjan kirjoittaminen oli Pekalle tärkeä etappi matkalla mielenrauhaan.

”Olen miettinyt syitä selviytymiseeni. Yksi on lapsuudenkodin ensimmäisten vuosien ehyt ja rakkaudellinen ilmapiiri.”

Toinen on se, että Pekalla oli onni päästä tekemisiin ihmisten kanssa, jotka osasivat puhua hänelle oikeilla sanoilla.

”Tyttäreni äidille olen kiitollinen siitä, että raitistuin. Isäksi tuleminen oli minulle äärettömän tärkeä asia. A-klinikoiden väki Raahessa ja Rovaniemellä on auttanut ja tukenut.”

Pekka toteaa myös, ettei kadu sitä, että ryhtyi aikoinaan nyrkkeilemään. Kaikesta huolimatta hän sai lajilta enemmän kuin sille antoi. Hän sai sen myötä myös elin- ikäisiä ystäviä.

Tulevaisuudelta kirjailija toivoo sisäistä rauhaa. Pekka on vieraillut Valamon luostarissa ortodoksikirkkoon kuuluvan vaimonsa kanssa. Kokemus oli hieno myös ei-ortodoksille. Pekka on kerran eronnut luterilaisesta seurakunnasta mutta liittynyt takaisin.

”Enää en voi kuvitella eroavani kirkosta. On hyvä, että meillä on instituutio, joka tarjoaa lohtua matkallamme.”

1 kommentti