Minuun jäi pysyvät jäljet, kun vanhempani erosivat. Olin lapsena isän tyttö ja koin, että isäni hylkäsi minut, kun hän muutti pois lapsuudenkodistani. Ilmaan jäi kysymys, miten hän pystyi unohtamaan lapsensa, sillä tapaamiset harvenivat nopeasti. Tähän kysymykseen olen hakenut vastauksia läpi elämäni ja käsitellyt asiaa eri terapioissa. Ainoa tapa on ollut oppia hyväksymään isäni päätökset ja kysymykset, joihin en tule ­saamaan vastauksia. Ne ovat hänen päätöksiään, enkä tule ikinä saamaan vastauksia, jos hän ei halua puhua.

Teini-iässä inhosin erityisesti koulukiusaajiani, ja kaikkia jotka hyväksyivät hiljaa kiusaamiseni. Vasta myöhemmin olen tajunnut, miten jouduin yhteiskunnan rakenteista kumpuavan vihan kohteeksi seksuaalisesti aktiivisena nuorena naisena.

Viimeksi kiljuin riemusta, kun uuden Sinkku Bootcamp -verkkokurssimme pilottiryhmäläiset rakastuivat kurssiini heti ekojen luentojen aikana.

Vihaan sydämeni pohjasta feikkaamista, tarkoituksellista roolissa elämistä, käytöksen muuttamista sen mukaan kenen kanssa on. Tekisi mieli sanoa sellaiselle, että ole oma itsesi. Toisaalta ymmärrän ihmisten rooleja, ne luovat suojaa, se on joskus hyvin tärkeääkin.

Viimeksi rakastuin hyvin syvällä tasolla Muruuni uudelleen ollessani Komppania Ketonen & Gustafsbergin kuvauksissa. Meiltä kerättiin heti alussa puhelimet pois ja sain koko aikana vain kaksi viestiä Murulta. Ikävä, kaipuu, tunne kuin puolikas minusta puuttuisi. Miten tärkeä, rakas ­toinen voikaan olla. Oli hetkiä, jolloin oli pakko olla ajattelematta Murua ja lapsia, koska muuten olisin vain ­huutoitkenyt.

Kateellisena katson, kun eräs tuttuni on ollut Balilla surffaamassa. Meillä on mieheni kanssa haaveissa päästä surffaamaan kaksin häämatkalla. En ole koskaan surffannut! Tämä on pääasiassa myönteistä kateutta. Synkkänä hetkenä kateus on myrkyllisempää ja tuntuu epäreilulta, miten kiinni sitä on kolmen lapsen äitinä verrattuna ihmisiin, joilla ei ole lapsia.

Kadun yhä ajoittain, että luovuin suuresta unelmastani tehdä koripallosta ammatti. En tiedä, millä voimalla olisin osannut sanoa valmentajilleni, että uuvuin hurjaan treenimäärään, olisin tarvinnut treenien uudelleen suunnittelua ja empatiaa. Siihen aikaan ei tunnettu urheilijan burn outia, minkä kävin läpi 18-vuotiaana.

Hermoni menevät, kun mieheni vetäytyy eikä kerro, mikä painaa mieltä. Aluksi olen ymmärtäväinen, mutta jossain vaiheessa ärsyynnyn ja sitten lopulta hermostun. Onneksi opimme koko ajan ja tässä on edistytty.

Jos olisin mies, haluaisin ehdottomasti harrastaa seksiä eri sukupuolien kanssa. Tuntea, miltä tuntuu rakastella miehenä. Tutkisin kohtaamisissa, miten eri lailla ­miehiin suhtaudutaan. Herättelisin keskustelua miesporukassa siitä, miten he kokevat ja ilmaisevat ­tunteitaan. Saisinko heräteltyä rehellisempää ­keskustelua myös somessa ja yhteis­kunnallisesti?

Aion vielä opetella laulamaan. Olen luvannut, että kun ­täytän 40 vuotta, astun mikki kädessä karaoke­lavalle ja laulan. Aikaa on kaksi vuotta. Se vaatii koulusta saadun laulutrauman kohtaamisen ja laulutunteja ihanan opettajan kanssa, mikä on vielä etsinnässä.