Metoo-kampanja nosti muutama vuosi sitten esiin sen, miten yleistä seksuaalinen häirintä ja väkivalta on. Kampanjan myötä selvisi, että seksuaalinen häirintä on selvästi luultua yleisempää. Vuoden 2027 tasa-arvobarometrin mukaan jopa 39 prosenttia naisista ja 17 prosenttia miehistä koki seksuaalista ahdistelua.

Kouluterveyskyselyn mukaan tyttöjen kokema seksuaalinen häirintä on lisääntynyt viime vuosina merkittävästi. Vuonna 2021 puolet kyselyyn vastanneista kertoi kokeneensa häirintää.

Metoo-kampanja onnistui osaltaan poistamaan häirintään ja hyväksikäyttöön liittyvää häpeää ja sen ansiosta moni kertoi kokemuksista, joista olivat vaienneet vuosia.

Silti suhtautuminen seksuaaliseen häirintään on yhä ongelmallista. Vain harva nuorista tytöistä kertoo kokemuksistaan poliisille, hieman useampi sentään tutulle aikuiselle. Lisäksi vain harvoin seksuaalinen häirintä ylipäänsä johtaa rikosprosessiin.

Sen takia onkin turhaa saivarrella, onko kyseessä rikos vai ei. Se, ettei ahdistelu täytä rikoksen merkkejä, ei tarkoita, että käytös olisi mitenkään hyväksyttävää. Se ei myöskään tarkoita, etteikö siihen pitäisi puuttua.

Seksuaalinen ahdistelu ei saisi ikinä olla yksilön, uhrin ongelma. Yrityksissä, yhteisöissä ja harrastuksissa sille pitäisi olla aina nollatoleranssi. Tämän pitää myös näkyä käytännössä, ei vain arvoissa. Puuttumista ei pidä arastella tai peitellä.

Yksi öykkäri ei määritä yhteisön arvoja, mutta se, miten yhteisö puuttuu öykkäröintiin, paljastaa yhteisön arvomaailman.