Eeva

80 vuotta täyttänyt Seela Sella: "Näyttelen rooleja, joissa saan olla reilusti vanha"



80 vuotta täyttänyt Seela Sella: "Näyttelen rooleja, joissa saan olla reilusti vanha"

Näyttelijä Seela Sellalle ikä on tuonut rohkeutta. Pelättävää ei ole eikä tulevasta kannata ottaa stressiä. Se pitää sairaudetkin loitommalla. Teatterissa hän esittää mielellään rooleja, joissa saa olla reilusti vanha, omanikäisensä.
Teksti Pirjo Houni

Ulko-ovessa on kyltti ”Koira ja hänen henkilökuntansa asuvat täällä”. Ja kyllä, kun näyttelijä Seela Sella avaa kerrostalokotinsa oven, säärten takaa pilkistää koiran ruskea suippo kuono.

Koira nuuskaisee tulijaa, mutta vetäytyy parin haukahduksen jälkeen nojatuoliin omiin oloihinsa. ”Henkilökunta” jää antamaan haastattelua omasta ja koirien elämästä.

Eevan lukijat valitsivat Seela Sellan Vuoden Eeva 2016 -äänestyksessä Vuoden tähdeksi. Luottamus saa hänet hämmentymään ja hymyilemään leveästi. Joulukuussa tähti täyttää kahdeksankymmentä vuotta, mutta näyttelijänä tahti ei ole vähääkään hidastunut. Viime vuosina Seela on ollut erityisen kysytty ja kiireinen.

Upea Seela häikäisi Eevan muotikuvissa lokakuussa vuonna 2015.

Pöydät ovat täynnä kukkakimppuja. Ritva Siikalan kirjoittama ja ohjaama näytelmä Kaksi matkaa Israeliin on saanut ensi-iltansa paria päivää aiemmin. Koti on sisustukseltaan kuin Seelan elämä. Molemmissa on runsautta. Tavaroita on vuosien varrella kertynyt paljon, ja seinät ovat täynnä tauluja ja valokuvia.

Sohva ja nojatuolit on peitetty huovilla. Koirat, löytökoira Nasu ja hoidossa oleva tyttären jackrussellterrieri Gummy, saavat liikkua asunnossa mielensä mukaan ja nukkua siellä, missä haluavat.

Jos Seela Sella olisi eläin, hän olisi juuri koira. Ei mikään pieni ja kipakka, vaan voimakas, lempeä ja kiltti saksanpaimenkoira.

“Olen kiertuekettu”

Joulukuun lopulla syntymäpäivien jälkeen hän lähtee kiertämään maata Leena Tammisen kirjoittamalla ja Kari Paukkusen ohjaamalla esityksellä, jonka nimi on Pieni eläin. Juhlakiertueeksikin sitä voisi sanoa.

”Pieni, vanha ihminen tarkkailee siinä maailmaa. Ehkä se ihminen on jo vähän rauhoittunut ja muuttunut lempeämmäksi. Katselee asioita huumorilla.”

Edellisessä monologissa oli enemmän kiukkuista vanhaa naista ja poliittista satiiria. Seela Sella seisaallaan -monologia hän esitti ympäri Suomea seitsemän vuoden ajan.

”Olen kiertuekettu. Rakastan liikkeellä oloa. Erilaiset paikat ja ihmiset piristävät valtavasti.”

Kansallisteatterissa parhaillaan esitettävä Kaksi matkaa Israeliin on ollut työnä poikkeuksellisen rankka. Jopa niin rankka, että Seela joutui miettimään ensimmäistä kertaa elämässään, pystyykö jatkamaan vai kieltäytyykö sittenkin koko roolista. Näytelmä on sivunnut niin paljon omaa elämää.

”En ole voinut mennä piiloon roolini taakse, vaan olen siinä mukana kaikkine tunteineni”, hän sanoo.

Syyllisyyden taakka

Seela kääntyi juutalaiseksi avioiduttuaan suomenjuutalaisen Elis Sellan kanssa. Vaihdos ei tapahtunut äkillisen heräämisen kautta, vaan oli lopulta neljä vuotta kestäneen opiskelun tulos. Elis kuoli vuonna 1992.

”Poikani Ariel on asunut perheensä kanssa jo kolmekymmentä vuotta Israelissa, ja hän on Israelin armeijan reserviläinen, ilmavoimien alikersantti. Vanhin lapsenlapseni on nyt menossa armeijaan, ja se arveluttaa häntä.”

Seelan tytär Ilanakin asui kuusitoista vuotta Israelissa mutta on muuttanut takaisin Suomeen.

”Syyllisyyden taakka on näytelmässä vahvasti mukana. Olen joutunut miettimään, olenko minä syyllinen kaikkeen siihen, mitä on tapahtunut. Ja ovatko lapseni syyllisiä?”

Näytelmän Tuulikki lähtee 1960-luvulla ylioppilastyttönä kibbutsille sovittaakseen juutalaisen Anne Frankin kokeman vääryyden. Seuraavan matkan hän tekee Israeliin viisikymmentä vuotta myöhemmin, ja vastaan tulevat Lähi-idän ratkaisemattomat palestiinalaiskysymykset.

Näytelmä etenee kolmen vahvan naisnäyttelijän voimin. Seelan ohella mukana ovat Jonna Järnefelt ja Cécile Orblin. Seela on tyytyväinen, että päätti sittenkin jatkaa.

”Luulen, että oloni on parempi näin. Jos olisin jättänyt roolin, olisin luikahtanut vaikeista pohdinnoistani liian helposti.”

Liian isonenäinen prinsessaksi

Kiitollisuus. Se on se voima, jonka Seela Sella sanoo kannattelevan häntä ja antavan kahdeksankymppisenäkin voimia. Isovanhemmat perustivat aikanaan Valkeakoskelle Työväen näyttämön, äiti oli harrastajanäyttelijä.

”Äidillä ei ollut taloudellisia mahdollisuuksia ryhtyä näyttelijäksi. Olin suvussa ensimmäinen ja ainoa, joka uskalsi lähteä epävarmalle alalle.”

Seela oli lapsiesiintyjä, joka lausui runoja, vaikkei osannut vielä edes lukea. Äiti opetti runot tytölle ulkoa.

”Äiti rahoitti teatteriopintoni pienellä tehdastyöläisen palkallaan. Se oli häneltä suuri uhraus. Näyttelijänä olen äidin omien toiveiden täyttymys, mutta en ole kokenut sitä rasitteeksi. Halusin sitä itsekin.”

Nuoruuden unelma-ammatissa Seela pääsi pois omasta taloudellisesti vaatimattomasta arjesta, sai muuttua joksikin muuksi.

”Prinsessan rooleista en sentään voinut haaveilla. Olin niihin liian isonenäinen. En ollut nuorena kaunis, ja tiesin, etten pystyisi viehättämään ulkonäölläni. Halusin olla kuitenkin porukassa mukana, joten minun oli oltava muuten mukava ja positiivinen.”

Vähän yli kaksikymppisenä Seela leikkautti nenänsä pienemmäksi.

”En kärsinyt siitä eikä minulla ollut siitä kompleksia, mutta tiedostin kuitenkin nenäni olemassaolon koko ajan.”

“Isoäitinä olen lepsu”

Kun Seela kävi teatterikoulua, koulu sijaitsi Kansallisteatterin yläkerrassa.

”Joskus, kun olen väsynyt ja mietin, että nyt tyttö olet liian kovilla, kuljen samat portaat ja muistan, kuinka olen saavuttanut niitä kulkiessani unelmani. Sitten jaksan taas.”

Seela uskoo, ettei kadota koskaan näyttämön lumoa. Teatterilava vetää aina samalla tavalla puoleensa.

”Näyttelen sellaisia rooleja, joissa saan olla reilusti vanha, omanikäiseni.” Runsaan vuoden aikana hän on ollut mukana Kansallisen Vanja-enossa, Tabussa ja nyt Israel-näytelmässä. Ensi syksynä on vuorossa 1940-luvulle sijoittuva Espoon teatterin puolalaisnäytelmä Luokka.

”Roolien opetteleminen voi olla työläämpää ja asioiden omaksuminen hitaampaa kuin nuorena, mutta se ei tarkoita, etteikö enää oppisi. Rooleja vain rakentaa pitempään, kun asioihin haluaa paneutua syvällisesti.” Seela on elänyt aina vahvasti näyttelemiselle.

”Lapset ovat joutuneet jäämään kakkososaan. Varmasti he ovat joskus siitä kärsineet. Tytär olisi ehkä toivonut, että olisin ollut enemmän kotona.”

Lastenlapsista kaksi asuu Israelissa, yksi Suomessa.

”Olen isoäitinä hyvin lepsu. Hemmottelen kotimaassa asuvaa tyttärenpoikaani ihan liikaa. Muitakin hemmottelisin, jos he olisivat lähempänä.”

Ei mitään pelättävää

Seela Sellalle ikävuodet ovat tuoneet rohkeutta.

”Ei ole enää mitään pelättävää. Voin rohkeasti osoittaa joillekin ihmisille myös ihailuni. Ei tarvitse ajatella, että mielistelisin tai yrittäisin saada sitä kautta jotain hyötyä itselleni.”

Ihmisistä hän pitää. Ja pieni flirtti silmäkulmassa tuottaa iloa. Sellaisiin persooniin Seela itsekin saattaa ihastua.

On kahdeksankymppisellä unelmansakin, vaikkeivät ne liity niinkään häneen itseensä kuin aikuisiin lapsiin.

”Toivon, että he saisivat kokea ilon hetkiä. On paljon ihmisiä, jotka eivät edes ymmärrä olleensa elämässään onnellisia tai tehneensä muille tärkeitä tekoja. Ei saa odottaa mitään ihmeellistä ja suurta. Onnellisuuden hetket voivat olla ihan pieniäkin.”

Seela on itse kokenut onnenhetkiään edellisenä iltana, kun Kristian Smedsin Tabun viimeinen esitys huipentui yhteiseen juhlaan.

”Koko työryhmän yhteenkuuluvuuden tunne oli niin hieno”, Seela huokaisee.

”Ja sekin, että lukijat antoivat tämän Vuoden Eeva -tunnustuksen”, hän jatkaa onnenhetkiensä listaamista.

Hyvän elämän resepti

Nelikymppisenä Seela sairastui Ménièren tautiin, johon liittyy voimakkaita huimauskohtauksia. Silloin maailma voi lähteä pyörimään ympärillä ja tuntua kuin se kaatuisi päälle, vaikka makaisi tukevasti lattialla.

”Yritän hoitaa sairauksiani, mutta myös unohtaa ne, vaikka elämmekin jatkuvasti yhdessä.”

Seela on onnistunut pitämään Ménièren loitolla elämällä mahdollisimman stressitöntä elämää.

”Mitä sitä nyt tässä iässä stressaamaan! Asiat täytyy pistää jo tärkeysjärjestykseen. Jos kuolen, niin tiedän, että minulla on ollut ihana elämä. Joitakin asioita kadun, sillä olen ollut välillä tyhmä ja typerä, muttei niillekään voi enää mitään.”

Liikuntaa Seela ei ehdi juuri harrastaa, ja fysioterapeutinkin luokse on ollut viime aikoina kiireiltä vaikea ehtiä.

”Pistän aina nukkumisen kaiken etusijalle. Minulle on tärkeää saada nukkua ainakin kahdeksan tunnin yöunet.”

Löytökoirien pelastaja

Eläimet ovat Seelalle tärkeitä, ja koirien kanssa eläessään hän tuntee olevansa osa isompaa luonnon kokonaisuutta.

”Juttelen niille, mutta eiväthän ne höpinöistäni mitään ymmärrä.”

Löytökoira Nasu havahtuu välillä nojatuolilla päiväuniltaan ja ryhtyy tuijottamaan ikkunasta katuvilinää. Se oli vielä pieni mytty, kun se löytyi kreikkalaisesta roskakorista. Tyttären terrieri, Gummy, istuu koko haastattelun ajan tiiviisti Seelan sylissä ja tarkkailee tilannetta.

Kun Nasu tuotiin nelisen vuotta sitten lentokoneessa Suomeen, se oli sokissa ja peloissaan, eikä uskaltanut tulla kuljetushäkistään ulos.

”Löytökoiraa ei pitäisi koskaan ottaa säälistä, koska ei voi tietää, millaisia traumoja se kantaa mukanaan”, Seela sanoo.

Nasukin kävi viikon ajan Tanja Karpelan koirakoulua, ennen kuin se pääsi arkuudestaan ja uskalsi ylittää edes kotipihan.

Ensi kesänä Seelalla saattaa olla poikkeuksellisesti aikaa pitää kesälomaa. Silloin hän suuntaa tyttärensä kanssa mökille, jossa sauna lämpiää joka päivänä. Hän istuu terassilla keinutuolissa koirat vierellään, lueskelee ja katselee järvelle.

Se on vahva kuva, jonka Seela tallentaa tiukasti muistiinsa.

”Kannan järvimaisemaa ympäri vuoden mielessäni. Jos joskus en pääsisi tulevaisuudessa liikkumaan, suljen vain silmäni ja olen taas siellä keinutuolissa pihlajan vierellä.”

Tai jos ihan tarkkoja ollaan, niin ei Seela Sella sentään koko kesää lomaile. Sen hän joutuu pian tunnustamaan. Heinäkuussa on pari televisiosarja Yökyöpeleihin liittyvää konserttia ja elokuussa alkavat teatteriharjoitukset. Näyttelemisen lumoa on vaikea vastustaa.

Kuvat: Jouni Harala

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 04/2016. Kuvat ovat Eevan muotijutusta numerosta 10/2015.

Julkaistu: 30.12.2016