Apu

Se oli taivaallista leetapullaa

Se oli taivaallista leetapullaa

Kari Väänänen: "Heikki väitti, että Rytilahden pikku Oskari oli kuollut, kun oli syönyt leetapullaa niin paljon, että oli haljennut ja sitten kuollut."
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Sivuttiin vuotta kuusikymmentä ja olisiko ollut yksi päälle. Keltainen iso talo oli Kemijoen rannassa ja tunnettu hurskaasta uskostaan.

Kinkerit järjestettiin talon suuressa pirtissä, jonka takaseinältä mustanpuhuva pappi kylvi tulta ja tuomiota nöyrän ja pelkäävän, niskat punaisina raamattujaan ja katekismuksiaan tankkaavan seurakunnan niskaan.

Me lapset istuimme kalpeina ja hiljaa ikkunanvieruspenkillä ja tuskin uskalsimme liikahtaa, ettei pappi vain olisi kääntänyt meihin kaiken näkevää ja ankaraa katsettaan ja käskenyt ladella ulkoa kymmenen käskyä tai Sepeteuksen poikain nimet ja Josefin veljet.

Emme mahtaneet kuitenkaan mitään sille, että aina välillä katseemme karkasi ovensuuseinälle katettuun pöytään, joka notkui valtavia kannuja mehua, keksejä ja sitä herkuista suurinta, pullapitkoa eli leetapullaa.

Se oli maailman parasta leetapullaa, sen tiesivät kaikki ja varsinkin lapset, ja sitä olisi voinut syödä vaikka kuinka paljon. Heikki väitti, että Rytilahden pikku Oskari oli kuollut, kun oli syönyt juuri tätä leetapullaa niin paljon, että oli haljennut ja sitten kuollut.

Minä en muistanut koko Oskaria, ja Heikki sanoi, että se olikin ollut silloin vanhaan aikaan. Hänellä kun oli jo ikää, niin hän muisti, vaikka minä en muistanut, kun olin niin huntalo eli pentu.

Minä olin kahdeksan, ja Heikki oli yhdeksän vuotta.

Siinä penkillä alkoi aina väkisinkin nukuttaa, kun pirtistä loppui ilma, ja jotkut penskat nuokahtelivat niin, että niskat naksuivat, ja kerran yksi Liisa nukahti ja putosi penkiltä lattialle lankut paukkuen.

Papin katse tuomitsi hänet siltä makuulta helvetin lieskoihin, ja Liisa itki pelkoaan koko päivän, ja nuorena se kääntyi varmuuden vuoksi uskoon.

Sitten koitti vihdoin se odotettu ja siunattu hetki, että kaikki synnit oli saatu anteeksi ja oli tiukasti luvattu olla tekemättä uusia ja saimme ottaa mehua ja leetapullaa.  Me lastasimme tuota mannaa lautaselle niin paljon kuin kehtasimme ja söimme, että napa oli revetä.

Ja siten me ryntäsimme kiljuen joenrantaan leikkimään. Papin synkeät saarnat olivat jo unohtuneet, ja me juoksimme ja hypimme täynnä elämäniloa.

Pojat yrittivät vetää tyttöjä leteistä, ja kaikki kiljuivat ja nauroivat. Syksyinen ranta leimusi kaikissa Luojan väreissä, joki hohti sinisenä, aurinko kultasi maailman, ja kaikkialla kaikui onnellinen nauru.

Sitten pappi tuli rantaan kinkeriväen seuraamana ja yhdellä katseella heitti päällemme synnin harmaan ja ilottoman viitan. Riemu katosi meistä, joen vesi muuttui tummaksi ja kylmäksi, ja maailmasta hävisivät ruskan leiskuvat värit.

Me seisoimme rannalla kuin lyötyinä, pienet ihmiset, jotka oli juuri tuomittu siitä ilosta, minkä itse Elämä oli heihin asettanut. Hiljaa ja ilottomina me vaelsimme pois rannalta kohti tulevaa.

Mutta eipä saanut se pappi meistä kaikkea iloa tapettua ja karkotettua. Yksi siemen jäi laarin pohjalle, ja siitä kasvoi elämän varrella uusi ilo, jota ei yksikään korppi enää pystynyt mustaksi nokkimaan.

Kinkereitä pidetään vielä nykyäänkin, ja edelleen siellä istuvat lapset penkillä ja tuijottavat vesi kielellä leetapullaa. Ja ovathan ne papitkin nykyään armollisempia, ja ilokin on sallittua.

Ja se on hyvä, sillä luulisi, että Yläkerran Isäntäkin tykkää rohkeasta ja iloisesta ihmisestä enemmän kuin pelkäävästä ja ilottomasta.

Ja kuinka Hän tykkääkään nauravasta ja riemusta kiljuvasta lapsesta.

Ja leetapullasta.

Julkaistu: 20.6.2013