Naapurini on hullu. Ei hän mieleltään ole sairas, päinvastoin, hän on yksi tasapainoisimmista kavereista joita olen elämäni varrella tavannut. Eikä hän myöskään ole juoppohullu tai urheiluhullu tai hillahullu. Hän on työhullu! Hänen nimensä on Pete. Minäpä kerron.
Saimme aikoinaan ajatuksen, että koska asumme vierekkäin rantatontilla, meidän pitäisi laittaa rantasauna. Parin vuoden pähkäilyn jälkeen saunan rakennustarvikkeet ilmestyivätkin toimenpiteitä vaativina kasoina pihallemme.
Sitten alkoi saunan pystytys. Meillä oli apuna yksi ammattimies, joka neuvoi kiperimmissä paikoissa, mutta muuten rakennustoimia veti Pete, ja minä ja vaimoni olimme kykymme mukaan apukäsinä.
Alimmat hirret oli jo saatu mallikkaasti paikoilleen, kun toisen naapurin rouva ilmestyi paikalle. Katseli ja kuuhkaili siinä niitä näitä jutellen ja lausahtipa sitten, että ei se pojat juhannukseksi valmistu.
Silloin se iski, se työhulluus. Peten silmissä välähti, ja sitten mentiin. Aamuisin alkoi konesaha huutaa ja vasara paukkua viimeistään seitsemältä.
Allekirjoittanut yritti vetää peittoa korville ja varastaa vielä muutaman minuutin unta, ennen kuin huono omatunto ajoi ylös ja tallustamaan leukaperät haukotuksesta repeillen rakennukselle.
Ja kun meiltä voimat illalla hiipuivat ja kroppa vaati lepoa, vasaran pauke kuului pitkälle yöttömään yöhön, ja sisällä me kuljimme kyyryssä ikkunan kohdalla.
Mutta kertaakaan Pete ei vaatinut muita raatamaan yli voimiensa, hän ei vain itse osannut lopettaa ennen kuin vasarat putoilivat käsistä ja naulat kasvoivat nenästä. Me emme pysyneet alkuunkaan hänen tahdissaan. Jos meidän piti laittaa tiivisteitä hirsien uriin, ilmestyivät kuin tyhjästä kourat, jotka tempaisivat tiivisterullan käsistämme. Samassa alkoi nitoja paukkua ja hirsi lensi ylös paikalleen. Pahinta oli se, että kun Pete lähti käyntiin, häntä ei saanut kiinni, jotta olisi voinut painaa off-nappulaa. Jos kaikki tekisivät työnsä samalla tarmolla kuin hän, olisi maailma ollut valmis syyskuun viides päivä 1968 varttia yli kolme.
Mutta sauna oli valmis juhannusaaton aattona. Sisällä oli Peten itse hitsaama kiuas, nimeltään Huurteinen, sillä onko hommaa, mitä tuo työhullu tuhattaituri ei osaisi? Omien sanojensa mukaan hän ei osaisi kirjoittaa tai ohjata elokuvaa, mutta epäilen suuresti hänen lausuntonsa paikkansapitävyyttä.
Tuolla tarmolla tekee viikossa Sodan ja rauhan kännykameralla ja soittaa huuliharpulla lapikasta lattiaan tahdiksi jyskyttäen musiikit päälle.
Sauna oli siis valmis, ja se lyötiin tulille. Oli pyhä hetki, kun vaalea savu alkoi nousta piipusta taivaalle kuin Vatikaanissa ikään. Taisi siinä pieni liikutuskin nousta kurkkua puristamaan, ja ennen kaikkea tuli tunne, että Pete pysähtyi nyt ensimmäisen kerran kahteen viikkoon. Vaan eipä pysähtynyt.
Alkoi raivoisa pihan siivous ja alustan vuoraaminen kivillä. Tässä vaiheessa allekirjoittanut vetäytyi vaimeasti täristen henkevämpiin hommiin, ja vaimoni ja Pete ja hänen naisystävänsä viimeistelivät saunan ja kammarin ja pihan.
Samana iltana otetut ensimmäiset löylyt olivat taivaalliset, ehkä parhaimmat, jotka olen elämäni saunoissa koskaan kokenut. Silloin Petekin pysähtyi, huokaisi syvään ja tyytyväinen virne naamallaan heitti kauhallisen kiukaalle. Kiuas vastasi yhtä syvällä huokauksella. Siitä tuli hyvä sauna. Kiitos naapuri.
