Kuulun Satuhäitä ainakin satunnaisesti katselevien suomalaisten runsaslukuiseen joukkoon. Television välityksellä pääsee turvallisesti kuokkavieraaksi myös häihin, joiden kaltaisiin muuten tuskin koskaan tulisi kutsua. Sarja on vastaansanomaton todistus siitä, että tässäkin pienessä, verraten yhtenäisessä maassa ihmiset elävät elämäänsä juuri niin kuin pitääkin: kukin mielensä mukaan.

Ajattelin Satuhäitä juhannuksen jälkeisellä viikolla, kun eduskunnan lakivaliokunta torjui kansalaisaloitteen tasa-arvoisesta avioliittolaista. Äänestyspäivän iltana homoseksuaalinen tuttavani kirjoitti Facebook-sivuilleen surumielisen päivityksen. Ote hänen tekstistään:

”Teille, jotka olette tänään tyytyväisiä: ajatelkaa omaa hääpäiväänne. Te olitte nuoria, kauniita ja onnellisia, elämä oli täydellistä. Valtio ja Jumala olivat puolellanne, ihmiset itkivät onnesta ja ottivat teistä valokuvia, kun leikkasitte kakkua. Osa teistä oli kutsunut minutkin häihinsä, ja minä otin kuvia siinä missä muutkin, onnittelin ja pidin puheita, halusitte te sitä tai ette. Rakkaus vain on niin upeaa, on vaikea pysyä hiljaa. Te menitte naimisiin nuorina, kauneimmillanne. Minua surettaa, ettei minulla luultavasti ole siihen mahdollisuutta.”

Avioliittolaista puhutaan eduskunnassa omantunnonkysymyksenä. Puoluekuria ei edes yritetä noudattaa, koska ketään ei voi vaatia äänestämään omatuntoaan vastaan.

Koko termi kuulostaa tässä yhteydessä omituiselta. Eivätkö omantunnonkysymyksiä ole jo määritelmän mukaisesti ihmisen omat asiat? Varastanko? Valehtelenko? Olenko uskoton? Myynkö hyväuskoiselle ventovieraalle loppuun ajetun auton? Tällaiset asiat meitä aamuöisin valvottavat, jos kiusaus on käynyt liian suureksi.

Sen sijaan mielikuvitukseni ei riitä kuvittelemaan kansanedustajaa, joka tasa-arvoisesta avioliittolaista äänestettäessä painaa pitkän jaakobinpainin jälkeen Jaa-nappia ja herää seuraavana yönä kylmässä hiessä omatuntonsa kolkutukseen.

Omantunnonkysymyksen sijasta rehellisempää olisi puhua mukavuuskysymyksestä. Ajatus samaa sukupuolta olevien vihkimisestä on useimmille sitä vastustaville vain hivenen kiusallinen – ei edes suoranaisesti vastenmielinen mutta jotenkin vieras. Mukavampaa olisi, jos kaikki olisivat ihan vain tavallisia eikä tällaisia tarvitsisi ollenkaan miettiä.

Tunne on ymmärrettävä. Inhimillinen. Ja silti surkea syy kieltää huomattavalta ihmisjoukolta sekä  valtio että Jumala hetkellä, joka on yhtä suuri ja ainutkertainen (no, ainakin harvoin toistuva) jokaisen ihmisen kohdalla.

Timo Soinin mielestä suuren valiokunnan äänestyksessä toteutui kansan syvien rivien tahto. Soini on väärässä. Lainmuutosta ajavan aloitteen on allekirjoittanut 166 000 kansalaista ja sitä vastustavan vain 42 000.

Sitä paitsi kansan syvät rivit katsovat Satuhäitä.

Satuhäissäkin samaa sukupuolta edustava pariskunta on saateltu rekisteröityyn parisuhteeseen. Siitä selvittiin hienosti. Kansa ei raivostunut. Joitakuita hivenen hiersi, mutta ärtymys meni ohi. Seuraavana päivänä elämä jatkui ennallaan.

Niin se jatkuisi tasa-arvoisen avioliittolain säätämisen jälkeenkin. Heterot tuskin huomaisivat koko asiaa. Sen sijaan tuttavani ja monet muut saisivat viimein luopua siitä kalvavasta tunteesta, että valtio ei hyväksy heidän rakkauttaan. Käsi sydämelle, rakkaat Satuhäiden katselijat: eikö olisi korkea aika päästää homotkin ihan rehellisesti naimisiin niin kuin ne kaikki muutkin kummajaiset?