Apu

Sarvikuonoa etsimässä Nepalissa

Sarvikuonoa etsimässä Nepalissa

Bardian kansallispuistossa Nepalissa vaeltaa kaksi sarvikuonoa, joiden kaulassa on seurantalaite. WWF:n suojelutoimien ansiosta Nepalin sarvikuonokanta on kasvussa, eikä siellä ole salakaadettu yhtään sarvikuonoa kahteen vuoteen. Ne säästyivät myös huhtikuiselta maanjäristykseltä
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Min Ratna Bajracharya / WWF, Liisa Talvitie
Mainos

Maaliskuinen aamu Bardian kansallispuiston liepeillä Luoteis-Nepalissa vain viisi viikkoa ennen maanjäristystä on autereinen, lämmintä päivää enteilevä. Viimeiset yöusvan helmat häipyvät auringon noustessa. Lintujen aamumekastus alkaa vaieta, ja myös majapaikan takana aamukuudesta kiekunut kukko on viimeinkin keksinyt muuta tekemistä. Seitsemän norsua on valmiina kantamaan retkikuntamme metsään. Mukana on Suomen WWF:n pääsihteeri Liisa Rohweder, suojelujohtaja Jari Luukkonen ja Nepalin WWF:n väkeä. Norsun selässä on myös maineikas nepalilainen sarvikuonotutkija Shant Raj Jnawali.

Tarkoituksena on löytää sarvikuono, joka saa kaulaansa seurantapannan. Satelliittipaikantimella toimiva panta seuraa sarvikuonon liikehdintää kahden vuoden ajan. Sen jälkeen pannan lukitus laukeaa, ja panta irtoaa pois itsestään.

Sarvikuonon hakeminen isolta metsäalueelta kuulostaa etukäteen neulan etsimiseltä heinäsuovasta, vaikka Bardian kansallispuistossa ja sen ympärille levittäytyvissä kylämetsissä elelee tätä nykyä viisikymmentäseitsemän yksilöä. Niitä on maanteitse siirretty Bardiaan Chitwanin kansallispuistosta. Huhtikuisessa kartoituksessa havaittiin yhteensä 645 sarvikuonoa.

Onko Nepalissa sarvikuonoja? Se oli yleisin kysymys, kun kerroin kotipuolessa matkastani Nepaliin. Kyllä, sarvikuonoja elää Afrikassa ja Aasiassa. Ja täällä Nepalin eteläosassa sijaitsevalla Terain subtrooppisella alankoalueella Etelä-Nepalissa, missä vuonna 1988 perustettu Bardian 968 neliökilometrin laajuinen kansallispuisto sijaitsee. Siellä tavataan yli kolmekymmentä nisäkäslajia, muun muassa intiantiikeri ja intiansarvikuono (Rhinoceros unicornis), sekä yli 230 lintulajia.

Intiansarvikuonoista koostuva kanta kasvaa ja lisääntyy, sillä WWF:n suojelutoimien ansiosta salametsästys on saatu loppumaan. Vuoden 2013 ja 2014 helmikuun välisenä aikana Nepalissa ei salametsästetty ainuttakaan sarvikuonoa, tiikeriä tai norsua.Mutta nyt on tutkimusmielessä löydettävä se yksi.

Norsukaravaani lähtee vakain askelin tieltä metsään. Kyyti korkealla olevalla lavalla on keikkuvaa kuin veneessä loivilla mainingeilla, melkeinpä unettavaa. Välillä seisoskellaan pitkään paikallaan ja kuulostellaan.Tiheiköstä ei kuulu kuin jonkun linnun ääniä, ihmiset on komennettu olemaan hiljaa. Norsut katkovat syötäväkseen tuoreita lehdeksiä, ja epäilevän mieleen hiipii ajatus, ettei taida sarvikuonoa tänä aamuna löytyä.

Salametsästäjät ovat niitä kuitenkin takavuosina löytäneet. Sarvikuonon sarvesta tehdyn jauheen väitetään itämaisessa kansanparannuksessa auttavan kaikkiin mahdollisiin vaivoihin potenssiongelmista syöpään. Jauhe on kilohinnaltaan kalliimpaa kuin kulta tai kokaiini, vaikka sarvijauheen lääkinnällinen teho on täyttä humpuukia.

Ei ihme, että salametsästyksestä saatavat tulot ovat houkutelleet paikallisia. Sarvikuonon salametsästys on kuitenkin niin julmaa teurastusta, että niistä tehtyjä videoita kuvottaa katsoa.

– Varsinkin Etelä-Afrikassa salametsästys on viiden viime vuoden aikana riistäytynyt täysin käsistä, koska valvonta puuttuu. Vietnam on suurimpia sarvijauheen ostajamaita, suojelujohtaja Jari Luukkonen on edellis-iltana kertonut.

Tämän vuoden alussa julkaistun tiedon mukaan viime vuonna tapettiin laittomasti 1 215 sarvikuonoa eli yli sata sarvikuonoa joka kuukausi. Tappamisen laajuus osoittaa, että salametsästys on muuttunut yhä enemmän osaksi järjestäytynyttä rikollisuutta.Se, että WWF tekee Nepalissa salametsästyksen vastaista työtä, on monin tavoin merkittävää.

– Paikallisista asukkaista ja Nepalin armeijasta koostuvat partiot vartioivat sarvikuonojen elinalueilla. Hankkeissamme olemme saaneet paikalliset ymmärtämään luonnon ja ihmisen hyvinvoinnin yhteyden. Kyläyhteisöjen toiminnan elvyttäminen säästää metsiä, ja se on lopettanut salametsästyksen, pääsihteeri Liisa Rohweder korostaa matkamme eri etapeissa.Mietteet katkeavat edestä kuuluviin huutoihin. Nyt alkaa tapahtua, norsujen etupartio on saartanut sarvikuonon.

Biologi Shant Raj Jnawali on tehnyt uraaurtavaa työtä sarvikuonojen pelastamiseksi ja on oikea mies pannoittamaan sarvikuonon.

Tainnutusnuolen ampuminen on tarkkaa hommaa. Morfiinia ja muuta hetkessä tajun tantereelle iskevää lääkettä sisältävän nuolen pitää osua juuri oikeaan paikkaan sarvikuonon korvan juureen.

– Jos nuoli osuu väärään paikkaan, sarvikuono voi jopa kuolla, sanoo tutkija Shant Raj Jnawali.Näky on kuin esihistoriasta, ja sitä aikakautta sarvikuono edustaakin. Tainnutettu eläin pötköttää jyhkeänä maassa, liina silmillään, vaikka sarvikuonolla on heikko näkökyky. Vain hellyttävän herkästi heilahtelevat korvat osoittavat, että elossa ollaan.

Suojeluväki ja tutkijat hääräävät sarvikuonon ympärillä; sen ikä, pituus ja muut tärkeät tiedot kirjataan ylös.– Nelivuotias, siis sukukypsä. Pituus 3,4 metriä, säkäkorkeus lähemmäs kaksi metriä, paino varmaankin yli 2 000 kiloa, Shant Raj Jnawali luetteloi.Sarvikuono saa kaulaansa kaksi kiloa painavan jyhkeän pannan, jonka GPS-paikannin toimii pattereilla.Laitan käteni sarvikuonon otsalle. Lämmin nahka on paksua kuin puunkuori, ikiaikaista. – Tämä saa nyt nimekseen Liisa, pääsihteeri Liisan ja toisenkin matkassa olevan Liisan mukaan, Nepalin WWF:n väki ilmoittaa.

Viime lokakuussa samalla alueella pannoitettu naarassarvikuono sai nimen Asko mukana olleen Suomen Nepalin suurlähettilään Asko Luukkaisen mukaan.

Herätyspiikin vaikutus alkaa suorastaan salamannopeasti. Kun Liisasta on otettu mitat ja panta on saatu kaulaan, on syytä kavuta vikkelin koivin takaisin norsujen selkään.

– Hurry, hurry, nepalilaiset huutavat ja mehän kiiruhdamme.

Sarvikuono nousee yllättävän ketterästi jaloilleen, seisoo hetken kuin hölmistyneenä ja pötkii pakoon niin, että pusikko ryskää. Miettineekö, mitä on tapahtunut? Sen kaulassa oleva seurantapanta antaa kuitenkin heti seuraavina päivinä tietoa tutkijoille ja suojelijoille. Kohta nähdään, miten sen reitti etenee.

– Vain aniharvalla on pääsy linkkiin, josta näkyy pannoitettujen sarvikuonojen liikehdintä. Tieto ei saa levitä salametsästyksen takia liian monen nähtäväksi, Liisa Rohweder sanoo. Sarvikuonotutkija Shant Raj Jnawali on pannoitusiltana riehakkaalla tuulella. Onnistunut operaatio saa miehen tyytyväiseksi, ja illallisella hän kertoo, miten hänestä tuli aivan sattumalta kuonotohtori.

– Menin vuonna 1987 Osloon opiskelemaan biologiaa ja kävinpä silloin neljänkymmenen päivän opintomatkalla myös Suomen puolella, Oulangassa. Kun tein sitten Nepalissa opintojeni lopputyötä, yliopistossa etsittiin assistenttia sarvikuonoprojektiin. Sille tielle jäin.

Jnawali sanoo, että sarvikuonokannan elpyminen hänen kotimaassaan on WWF:n suojelutoimien ansiota. Se tarkoittaa elinvoimaisia, monimuotoisia kansallispuistoja, kylämetsiä ja sarvikuonojen tarvitsemia laajoja ruohikkoalueita.

Intiansarvikuono on kolmesta Aasiassa elävästä lajista kookkain.

Kasvissyöjiä, niitähän sarvikuonot ovat. Ne tarvitsevat ravinnokseen ruohoa, hedelmiä, lehtiä, oksia ja puunkuorta. Osa lajeista uskaltautuu ruokailemaan myös viljelmillä.

Maailmassa on jäljellä viisi sarvikuonolajia, ja Aasiassa elävästä kolmesta lajista intiansarvikuono on suurin. Niiden keski-ikä on kolmisenkymmentä vuotta, koska ne ovat melkoisen aggressiivinen laji ja taistelevat rajusti keskenään. Jotkut voivat tosin elää jopa kuusikymmenvuotiaiksi.

Jos sarvikuono Liisa tulee tiineeksi, se kantaa poikastaan pitkään, peräti kuusitoista kuukautta.– Poikasia sarvikuono saa elämänsä aikana korkeintaan kolme. Naaraat voivat elää yhdessä naaraspoikasten kanssa, mutta urokset ovat yksineläjiä, Shant Raj Jnawali kertoo.

Satelliittikuvasta näkee kolme päivää pannoituksen jälkeen, että Liisa on liikkunut hissuksiin tutussa kylämetsässä haukkaamassa ruohoa sieltä, ehkä hedelmän tuolta. Nepalia 25. huhtikuuta koetelleen 7,8 magnitudin suuruisen maanjäristyksen ja lukuisien jälkijäristysten jälkeen se näyttää selvinneen hengissä ja liikkuu kesäkuun alussa Bardiassa.

Kun sen ja muiden pannoitettujen sarvikuonojen kulkureiteistä saadaan tietoa, voidaan myös viljelyksiä suojata tehokkaammin. Se taas vähentää ihmisten ja villieläinten välisiä konflikteja. 

Teksti Liisa Talvitie, kuvat Min Ratna Bajracharya / WWF ja Liisa Talvitie

Julkaistu: 30.9.2015