Suomi on edennyt jääkiekon MM-kisoissa voitosta voittoon, vaikka pelin taso on hieman heilahdellut otteluiden välillä ja sisälläkin. Torstain puolivälierän vastus ja pelipaikka olivat ennen tiistai-iltana alkusarjan päättänyttä Kanada-ottelua vielä auki – kuin myös puolivälierän ja sitä mahdollisesti seuraavien mitalipelien maalivahdin paikka.

Maalivahtiosasto on perinteisesti ollut Leijonien ykkösvahvuuksia, eikä se huono ole nytkään. Kolmen hyvin erityyppisen torjujan kombo muodostuu AHL:ssä torjuvasta nuoresta Juuse Saroksesta, KHL-vahti Mikko Koskisesta ja pitkän uran NHL:ssä luoneesta Niklas Bäckströmistä.

Minnesotasta Calgaryyn kaupattu Bäckström olisi ollut uransa huipulla nokkimisjärjestyksessä jo lähtökohtainen ykkönen, mutta 38-vuotias ja loukkaantumisista kärsinyt mies on ollut käytännössä koko kauden pelaamatta.

Saros ja Koskinen taas eivät voisi olla paljon kauempana toisistaan fysiikkansa ja torjuntatekniikkansa puolesta.

HPK:n kasvatti Saros, 21, on nuorten maailmanmestari vuodelta 2014, joka kannatteli sekavassa tilassa ollutta kasvattajaseuraansa jo tuskin täysi-ikäisenä.

Ikäistään kypsemmän oloinen nuorukainen torjuu lähes nukkemaisen puhtaasti ja eleettömästi, mutta vain 179-senttinen varsi asettaa väistämättä rajoituksia peittävyydelle ja etenkin ankaran maskin takaa tulevien kulmavetojen torjumiselle. Nashvillen organisaatiosta AHL:n Milwaukee Admiralsiin kehittymään lähetetyn Saroksen tyyliä onkin hiottu pienessä kaukalossa aktiivisemmaksi ja aggressiivisemmaksi.

Leijonissa Saroksen saldossa ei ole valittamista: kolme ottelua ja torjuntaprosentti täydet sata.

Mieluummin kokemukseen ja varman päälle pelaamiseen luottava päävalmentaja Kari Jalonen voi silti ajatella, että Saros on liian katsomaton kortti siinä painetilanteessa, jonka MM-kisojen ”kuolemanottelu” Suomen maalivahdille muodostaa.

Paljon on kiinni myös siitä, minkä arvion Leijonien maalivahtivalmentaja Ari Moisanen antaa tilanteesta – ja missä määrin Jalonen sitä kuuntelee.

Venäjän kiekkoliigassa juuri Pietarin SKA:lle mestaruuden vuonna 2015 torjunut Mikko Koskinen tunnetaan kiekkopiireissä ”kolmen metrin Koskisena”. 

Kun pituutta on kaksi metriä ja painoa miltei 90 kiloa, on selvää, että jokainen liike maalinsuulla näkyy ja näyttäytyy suurena. Mutta siitä ei pääse mihinkään, että Koskisen otteissa on harjoitusotteluista lähtien ollut loistotorjuntojen vastapainoksi nähtävissä tiettyä levottomuutta ja ylipelaamista.

Koskista, 27, on ajettu systemaattisesti sisään Suomen pelaavaksi vahdiksi koko kevään ajan. Yhteistyö puolustuksen kanssa onkin tiivistynyt ja oikosulut vähentyneet, mutta Koskinen antaa esimerkiksi irtokiekkoja huomattavasti Sarosta enemmän.

Periaatteessa se, että joukkueessa on kaksi tai kolmekin tasavahvan hyväksi katsottavaa maalivahtia, on positiivinen ongelma. Turnaustilanteessa ja etenkin maalivahtipelin kohdalla asiassa on kuitenkin useampia ulottuvuuksia.

Joka torjujan pelissä on omat nyanssinsa, joiden kanssa puolustus joutuu kommunikoimaan ja reagoimaan hieman eri tavoin. Ja vaikka ammattilaiset ovat tottuneita vaihtuviin tilanteisiin, paineisiin ja niiden käsittelyyn, turnauksessa on usein pidetty parempana, että ykkösvahdin paikka on selvillä ennen tärkeimpiä otteluita.

Ymmärrettävän nihkeästi tilannetta kommentoinut Kari Jalonen totesi Saroksen sunnuntaisen Slovakia-nollapelin jälkeen maalivahtien peluutuksesta, että se on mennyt ”suunnitelman mukaan”. Se, kuuluuko suunnitelmaan, että puolivälierän torjuja päätetään vasta Kanada-ottelun jälkeen, on hyvin mahdollista. Jopa Bäckströmin heittäminen maaliin on teoriassa yksi vaihtoehto.

Kaikkea kun ei voi suunnitella saati hallita etukäteen – etenkään maalivahtipelissä. Mutta vaikka Leijonien hyökkäyskalusto ja -peli on Aleksandr Barkovin, Patrik Laineen, Mikko Koivun, Mikael Granlundin ja kumppaneiden johdolla kovemmassa kuosissa kuin vuosikymmeneen, tolppien välissä ei ole varaa epäonnistua, mikäli halutaan pelata kirkkaimmista mitaleista. ●

Apu seuraa Leijonien MM-kisahuumaa ja kisojen loppuratkaisuja paikan päällä osoitteessa www.apu.fi.