Eeva

Sari Järnin perheessä itsetuho kulki perintönä: ”Annoin anteeksi äidilleni ja itselleni”

Kun Sari Järn sai tietää suvun naisten murheellisista kohtaloista, hän alkoi ymmärtää paremmin paitsi äitinsä käytöstä myös itseään.
Kuvat Hanna-Kaisa Hämäläinen

Yksinolo oli saanut Sari Järnin ahdistumaan. Angiinasta tullut ikävä jälkitauti pakotti hänet pitkälle sairauslomalle kirjansitojan työstä. Toimettomana ja yksinäisenä Sari alkoi pohtia, miksi monet asiat hänen elämässään olivat menneet vinoon.

Sarin aatokset veivät hänet lapsuuteen. Äiti Anneli oli hallinnut kotia aggressiivisella ja arvaamattomalla käytöksellään. Äidillä oli vakava psykiatrinen sairaus, skitsofrenia.

Lapsena Sari vieraili kerran äitinsä luona mielisairaalassa. Kiivas äiti oli tuolloin vaimennettu lääkkeiden avulla, mutta kukaan ei selittänyt Sarille, mistä sairaudessa oli kyse. Vanhemmat sanoivat vain, että tytär ymmärtäisi, kun hän tulisi vanhemmaksi.

Pohtiessaan asiaa Sari oli 31-vuotias eikä vieläkään ymmärtänyt. Hän halusi selvittää, mitä hänen äitinsä kohtalon taustalla piili.

”Toivoin, että jos saisin selville, miksi hän oli niin vaikea ihminen, ymmärtäisin myös itseäni paremmin”, Sari kertoo.

Sari lähti käymään Kellokosken sairaalassa. Kun hän tutki muutamaa vuotta aiemmin kuolleen äitinsä hoitodokumentteja, hän ällistyi: äidin sairaus ei ollut ainoa asia, joka oli salattu häneltä.

Sari aloitti sukututkimuksen, joka kuljetti hänet syvälle suvun naisten järkyttävään menneisyyteen.

Arvaamaton lapsuus

Sarin Järnin lapsuus Vantaalla oli yltäkylläinen. Hänen isänsä Pauli työskenteli rakennusurakoitsijana, ja perhe oli varakas: pihalla oli uima-allas ja rannassa vene. Ulkopuoliset eivät puuttuneet hyvinvoivan perheen elämiseen – eivät edes silloin, kun äiti rikkoi kirjoittamattomia soveliaisuussääntöjä.

Anneli halusi olla siisti ja huoliteltu mutta välillä jätti pukeutumatta kokonaan. Hän huusi tuntemattomille kommunismin vastaisia iskulauseita pihalla tai puhelimen luuriin. Äiti näki arkisissa sattumuksissa pahoja enteitä tai merkkejä salaliitosta häntä vastaan. Hän käyttäytyi ennalta-arvaamattomasti, kirosi ja suuttui usein.

Sairaus kulki käsi kädessä päihdeongelman kanssa. Äidin valtakunta oli keittiö, ja se täyttyi kaljapulloista ja tuhkakupeista. Lääkkeitä hän ei halunnut ottaa.

”Uskon, että äiti yritti saada sekavan olotilansa järjestykseen alkoholilla.”

Kolmetoistavuotiaana Sari kirjoitti koulutehtävänään kirjeen, jossa synkät kotiolot tulivat ilmi. Sari lähetettiin kuraattorin luokse, mutta tyttö ei uskaltanut myöntää, että kirjoitus oli totta. Kotona Anneli löysi tekstin ja suuttui. Äiti teki selväksi, että perheen asioista ei saanut puhua kenelläkään.

Sari Järn, 54, uskoo, että hänen äitinsä olisi tyytyväinen, jos tietäisi tyttärensä pärjänneen elämässään hyvin vastoinkäymisistä huolimatta. ”Lapsillenikin toivon, että he pääsisivät kukoistamaan.”

Pahinta oli ilkeys

Haavoittavinta ei ollut Annelin häiritsevä käytös ja juominen, pahinta oli hänen ilkeytensä. Äiti ei koskaan kajonnut Sariin fyysisesti vaan sivalsi sanallisesti: raivosi ja arvosteli.

Sari muistaa lapsuudesta erään veneretken, jolla äiti oli hänelle ystävällinen. Muuten mukavat hetket olivat harvassa.

”Jotkut aikuiset sanoivat toisinaan, että äitisi on ihana ihminen. Se tuntui minusta kummalliselta. Mutta hänessäkin oli varmasti hyviä piirteitä, joita minä vain en päässyt näkemään.”

Lapsena Sari paikkasi turvatonta oloaan hakemalla hyväksyntää kodin ulkopuolelta.

”Pidin huolta siitä, että olin luokan ihanin tyttö. Kun kävimme kansakoulussa luistelemassa, lupasin kantaa kaikkien luistimet miellyttääkseni muita. Yritin myös keksiä aina hauskimmat sutkautukset.”

Teini-ikäistä Saria äiti iski arkaan paikkaan, kun tämä nimitteli läheisyyttä kaipaavaa tytärtään huoraksi. Tuolloin Sari alkoi myös kontrolloida syömistään. Hän laihdutti vaarallisesti, ja siitäkin äiti haukkui häntä.

Koska isä oli paljon poissa töidensä vuoksi eikä äiti kyennyt hellyyteen, Sari etsi turvaa muualta. Hän oli paljon parhaan ystävänsä perheen kotona ja vietti aikaa myös poikaystäviensä luona. Tulevan aviomiehensä hän tapasi Linnanmäellä diskossa.

”Teinirakkaudesta seurasi yhteinen koti 17-vuotiaana ja heti perään vahinkoraskaus. Jouduin tekemään abortin.”

Isä tukena

Isä Pauli oli Sarille tärkeä tuki. Isä piti tyttärestään huolta, mutta kiireinen yrittäjä oli usein poissa kotoa.

Pauli sairastui syöpään 1980-luvun alussa ja kuoli, kun tytär oli 23-vuotias. Sari oli järkyttynyt ja vihainen. Hän halusi aloittaa alusta jossain muualla, kaukana lapsuudenkodistaan.

Sari muutti puolisonsa kanssa Ouluun. Isän perinnön turvin he ostivat talon ja perustivat kahvilan. Vastoin Sarin tahtoa äiti muutti perässä samalle paikkakunnalle.

Sari pyöritti menestyvää yritystä ja koetti samaan aikaan huolehtia äitinsä asioista. Nuorenparin ensimmäinen tytär syntyi vuonna 1989. Sari meni synnytyslaitokselta suoraan töihin.

Vain vuosi esikoisen syntymän jälkeen perheeseen tuli toinen tytär. Kaksi vauvaa teki kahvilan pitämisestä mahdotonta. Omaisuus meni, kun sekä yritys että talo oli myytävä 1990-luvun laman vuoksi.

Puoliso sai töitä laivalta. Sari oli lasten kanssa paljon yksin, sillä Anneli oli liian arvaamaton ja välinpitämätön kaitsetakseen lapsia. Lopulta Sari järjesti äidilleen paikan palvelutalosta, koska tämä kieltäytyi sairautensa hoitamisesta.

Sairastelua ja unettomuutta

Tyttäriensä vauvavuosina Sari tunsi itsensä osaamattomaksi ja onnettomaksi. Päiväkirjaansa hän kirjoitti: ”Minua ei todellakaan ole luotu äidiksi.”

Esikoistytär sairasteli paljon, eikä Sari uskaltanut kunnolla nukkua. Kun tyttö oli sairaalassa, Sarilla ei ollut ketään, jolle hän olisi voinut viedä kuopuksensa hoitoon. Pari kertaa hän joutui jättämään vauvan autoon nukkumaan, kun hän itse kävi hoitamassa esikoistaan sairaalassa.

”Se oli kauheaa. Tunsin valtavaa syyllisyyttä, kun jouduin miettimään, kumman lapsen kanssa minun kuuluisi olla.”

Kukaan ei kysynyt Sarilta, onko kaikki hyvin, pärjääkö hän. Sari tunsi itsensä yksinäiseksi ja lopen uupuneeksi. ”Piinaa, piinaa, piinaa”, hän kirjoitti päiväkirjaansa.

Epätoivoisimpina hetkinä häntä pelotti, tekisikö hän itselleen tai lapsilleen jotain.

Elämäntilanne helpottui, kun Sari sai työpaikan kirjastosta ja mies jäi kotiin lasten kanssa. Samoihin aikoihin Sari liittyi kansalaisopiston runopiiriin. Hän myös jatkoi tuntojensa purkamista paperille.

”Työnteko ja kirjoittaminen auttoivat minua selviytymään”, hän kertoo.

Kun Sari odotti kolmatta tytärtään, hän rakastui työtoveriinsa.

”Kaipasin hurjasti hellyyttä, ja häneltä sitä sain. Hänen ihailunsa avulla nautin vihdoin äitiydestä, enkä ollut enää niin ahdistunut.”

Vaikka avioliitto oli umpikujassa, Sari päätti, ettei liiton ulkopuolinen suhde saisi johtaa eroon.

Silloin hän olisi rikkonut perheensä, kuten hänen äitinsä oli sairastuessaan tavallaan tehnyt.

Kolmetoista vuotta myöhemmin Sarin avioliitto päättyi kuitenkin eroon.

Viimeinen viesti

Sarin äidillä oli ollut oma päiväkirjansa. Sen sivut ovat tyhjiä lukuun ottamatta viimeistä viestiä: ”Älkää olko moksiskaan, oma päätös.”

Palvelukodissa asuessaan äiti oli yrittänyt itsemurhaa kahdesti. Kolmannella kerralla hän vei tahtonsa päätökseen.

Sarin mukaan 62-vuotiaana kuollut äiti ei ollut koskaan ollut itsetuhoinen. Elämä palvelukodissa oli kuitenkin ollut raskasta yksinäisyyden vuoksi.

”Hän oli huutanut kaikki loitolle, hänellä ei ollut jäljellä enää ketään.”

Annelin kuolema oli Sarille helpotus, sillä hän oli äidin suhteen aivan lopussa. Nyt loukkaukset ja solvaukset päättyivät.

”Olin menettänyt äidin jo aikaa sitten.”

Tuolloin Sari ei osannut surra äitiään. Kun hän sitten muutama vuosi myöhemmin piteli käsissään äitinsä hoitokertomusta, lapsuuden ahdistavat kokemukset saivat selityksen. Vihdoin Sari kykeni suremaan.

Annelin skitsofrenia oli ollut vaikea. Papereista Sari löysi yllätyksekseen myös mainintoja Annelin äidistä Annasta, josta hänelle ei ollut koskaan kerrottu mitään.

Sari selvitti, että myös isoäiti oli ollut Kellokoskella potilaana skitsofrenian vuoksi. Myös Anna oli tehnyt itsemurhan.

”Juhannuksena vuonna 1955 Anna lähti kävelylle sairaalasta ja hukuttautui jokeen.”

Yllätykset eivät jääneet tähän. Annan tiedoissa mainittiin äiti Hilda, Sarin isoisoäiti. Tämä joutui Pitkäniemen mielisairaalaan mahdollisesti synnytyksen jälkeisen masennuksen vuoksi. Hilda kuoli keuhkokuumeeseen vuonna 1918.

Hildan papereiden viimeisellä sivulla Saria odotti vielä yksi järkytys: Hildan äiti, Henriikka, oli hirttäytynyt kotonaan 1890-luvulla.

Sari ei ollut uskoa lukemaansa. Suvun naisten elämä oli päättynyt oman käden kautta tai mielisairaalassa neljässä polvessa.

Suvun tarina

Naisten tarinoissa toistuivat vaikeat olosuhteet, yksinäisyys ja mielen järkkyminen.

”Henriikka lienee ollut todella yksin miehensä kuoltua. Itsemurha oli tuohon aikaan kauhistuttava häpeä uskonnollisessa perheessä. Hilda-tyttären papereista selviää, että mielisairaalassa hän tarrasi uskoonsa ja ajatteli viimeiseen asti olevansa pelastettu – toisin kuin äitinsä.”

Sarin isoisä, Annan mies Edvard, oli vakaumuksellinen kommunisti, jolle aate oli tärkeämpi kuin perhe. Hänen vaimonsa yritti selvitä kasvavan lapsikatraan kanssa mutta sairastui skitsofreniaan.

Annan ahdinkoa pahensi se, että Edvard oli ensin sisällissodassa, sen jälkeen viisi vuotta Tammisaaren vankileirillä ja myöhemmin vielä valtionpetoksen takia Sukevan vankilassa.

Sari murehti, kuka oli pitänyt huolta hänen äidistään ja tämän neljästä sisaruksesta silloin, kun lasten isä oli vangittuna ja äiti mielisairaalassa.

Nyt Sari ymmärtää paremmin, mistä äidin käytös ja itsemurha johtuivat. Mielisairaus voi periytyä, ja myös kurja lapsuus kasvatti Annelin riskiä sairastua. Riskitekijöiden kasautuminen on voinut vaikuttaa siihen, että epätoivoisissa olosuhteissa itsemurha tuntui ainoalta pakotieltä.

”Ehkä aiemman sukupolven esimerkki antoi seuraavalle sukupolvelle ratkaisumallin ulos toivottomuudesta”, Sari pohtii.

Nuorena Sari mietti usein, miksi isä ei vain jättänyt äitiä. Nyt hän ajattelee, että isä rakasti äitiä aidosti. Pauli ei koskaan syyttänyt Annelia siitä, että vaimo oli sairas, vaan yritti pitää tästä huolta parhaansa mukaan.

Pauli tiesi, että hänen anoppinsa oli riistänyt henkensä mielisairaalassa.

”Isä kai pelkäsi, että jos hän jättää äidin sairaalaan, tämä päätyy samaan ratkaisuun kuin Anna.”

Esiäitien lohduttomuus

Sairaalapapereissa luki, että mielenterveyden järkkymisen vuoksi suvun naisten kyky toimia äitinä oli heikentynyt. Sarin on helppo samastua esiäitiensä lohduttomuuteen.

”Heitä ei osattu auttaa: sairauden, yksinäisyyden ja päihteiden vaikutus oli tuhoisa.”

Suvun historia teki Sarista huolehtivan, toisinaan ylisuojelevankin äidin. Nyt hänen tyttärensä ovat jo aikuisia.

”Yritin varoa, etten puuttuisi liikaa heidän valintoihinsa. Äidin on osattava ottaa etäisyyttä lastensa asioihin.”

Joskus tilan antaminen tuntuu Sarista yhä vaikealta, mutta hän tietää, että se on oikein.

Tyttäret ovat suhtautuneet isoäitien kohtaloihin kukin omalla tavallaan. Vanhin tytär ja Sari ajoivat muutama vuosi sitten yhdessä Kellokoskelle katsomaan paikkoja, joissa Anneli- ja Anna-mummoja oli hoidettu.

Sarin mukaan on tärkeää puhua mielenterveysongelmista julkisesti.

”Ehkä joku näkee tämän jutun ansiosta vanhempansa ymmärtävässä valossa. Samalla hän voi käsitellä omat vihan ja pettymyksen tunteensa ja ehkä irrottautua niistä.”

Nyt Sari Järn on antanut anteeksi äidilleen ja itselleen. Hän ymmärtää, että väsyneenä ja kipeänä hän saattaa olla hankala läheisilleen. Sarin on pitänyt opetella riitelemään rakentavasti.

”Äiti ei ikinä pyytänyt minulta anteeksi käytöstään. Siksi minun täytyi opetella taito itse. Pystyn nyt myöntämään virheeni ja pyytämään anteeksi vilpittömästi. On hienoa huomata, että siitä seuraa aina hyvää.”

Sari ei pelkää sairastuvansa, vaikka hän tunnistaa itsessään Annelin luonteenpiirteitä lievässä muodossa.

”Äitini kuuli ääniä. Joskus, kun olen ollut heikoimmillani, mietin, voisiko niin käydä minullekin. Pelkoihin auttaa kirjoittaminen. Voin suoltaa synkät ajatukseni teksteihini.”

Toisinaan Sari näkee äidistään unta. Niissä tämä on tyystin erilainen kuin eläessään.

”Jos tiedän tehneeni jotain huonolla tavalla, äiti tulee uniin antamaan minulle hyviä neuvoja.” ●

Haastattelu on julkaistu Eevassa 2/2019. Nettiversiota on muokattu.

Isoäitien kohtaloissa Saria surettavat unelmien särkyminen ja toteutumattomat mahdollisuudet.

Sari ei ollut uskoa lukemaansa. Suvun naisten elämä oli päättynyt oman käden kautta tai mielisairaalassa neljässä polvessa.

Kirjoita meille

Millaisia ajatuksia lukemasi herätti? Haluaisitko jakaa ne lukijoittemme kanssa?

Kirjoita osoitteeseen eeva@a-lehdet.fi tai Eeva, Kirje lukijalta, 00081 A-lehdet.

Voit käyttää nimimerkkiä, mutta kerro nimesi ja osoitteesi: ne jäävät toimituksen tietoon.

”Felis neque tristique lacus tempus fusce penatibus arcu eu libero.”

Joroisilla asuva Sari Järn muutti yhteen nykyisen kumppaninsa kanssa vuonna 2009. ”Meidän on hyvä olla yhdessä. Saan näyttää kaikki tunteeni ja olla sellainen kuin olen.”

”Esiäitejäni ei osattu auttaa: sairauden, yksinäisyyden ja päihteiden vaikutus oli tuhoisa.”

Julkaistu: 21.12.2019
Kommentoi »