Ajan kulumisen ymmärtää aina hieman jäljessä. Näin Sari Havas, 52, mietti, kun hän katseli Asta-tyttärensä, 20, niiatessa ylioppilaslakin Kallion ilmaisutaidonlukiosta syksyn lakkiaispäivänä itsenäisyyspäivän aattona.  Hetki oli liikuttava, totta kai, mutta myös riehakas. Vanhemmat ja sukulaiset kiljuivat ilosta, kun Asta sai lakkinsa.

Yksi vaihe Sarin elämässä päättyi, kun kuopus päätti koulunsa. Sari on ehtinyt harjoitella fyysistä irtaantumista lapsistaan jo useamman vuoden ajan. Ensimmäisen kerran silloin, kun Sari erosi lastensa isästä näyttelijä Pertti Sveholmista. Tämän jälkeen Asta ilmoitti lähtevänsä vuodeksi vaihto-oppilaaksi Japaniin. Pian Astan paluun jälkeen esikoispoika Akseli ilmoitti muuttavansa yhteen tyttöystävänsä kanssa.

Sari alkoi etsiä uutta kotia Helsingin ulkopuolelta. Löytyi suloinen ja värikäs puutalo Tuusulasta. Alakerrassa avokeittiö jatkuu yhdistettynä olohuoneena ja työtilana. Huone pursuaa kirjoja ja värikkäitä esineitä. Takapihalla töröttää yksinäinen puutarhatonttu.

Toki tässä aikuisen naisen Huvikummussa on huone lapsillekin. Edellisenä päivänä 20-vuotissyntymäpäiviään viettänyt Asta on saapunut illalla äitinsä luo. Koulun ja harrastusmenojen mukaan hän yöpyy joko isänsä asunnossa Helsingissä tai matkustaa äidin luo Tuusulaan.

– Olen välillä ollut täällä mökissäni paljonkin yksin, kun Asta on ollut enemmän kaupungissa. Kyllä mamma minussa on välillä huutanut, että apua, miten aika voi mennä näin nopeasti, Sari naurahtaa.

Kun Asta syntyi vuonna 1994, Sari kuvasi Puhtaat valkeat lakanat -sarjaa. Sari oli ehtinyt harjoitella äitiyden ja freelancenäyttelijän työn yhdistämistä kolme vuotta Akselin kanssa.

– Äitini hoiti Astaa, kun kuvasin sarjaa. Kävin sitten kuvaustauolla imettämässä, Sari muistelee.

Asta muistaa lapsuudesta Maija-muorin läsnäolon ja tämän leipomat pullat, joilla muori hemmotteli tyttärensä perhettä. Mutta muistaa Asta myös vanhempien läsnäolon, vaikka he joutuivat välillä lähtemään iltaisinkin töihin.

– Meillä on varmaan ollut aika vapaa kasvatus. Äiti on painottanut lapsesta asti, että saat kokeilla tai lähteä mihin tahansa, niin kannustan ja olen tukena. Se on tuntunut samalla turvalliselta ja luottavaiselta.

Astan lapsuusvuodet perhe asui Pohjois-Helsingissä Torpparinmäessä. Vaikka Sarilla oli välillä liikaakin töitä, oli myös jaksoja, jolloin töitä ei ollut ollenkaan. Silloin hän oli kotona, kun lapset tulivat koulusta.

– Äitiys ja vastuu tuntuivat alusta asti luontevilta. Ehkä olin esikoisen saadessani kypsä äidiksi, sillä biologinen kelloni oli alkanut tikittää lähestyessäni kolmeakymmentä. Äitiys on mahtavaa ja ihanaa. Se on aina etusijalla, vaikka välillä podinkin syyllisyyttä, kun jouduin olemaan töiden takia poissa lasten luota.

Asta kävi jo pienenä seurakunnan järjestämässä ilmaisutaitokerhossa. Teattereiden ensi-illat hän muistaa kiehtovina. Lavalla jossain ihan muussa roolissa nähty henkilö oli takahuoneessa se tuttu, oma äiti.  

Taideaineet kiehtoivat Astaa sen verran, että hän haki Kallion ilmaisutaidonlukioon. Siellä haaveet näyttelijäntyöstä vahvistuivat. Asta juttelee haaveistaan harkiten.

– Teatteri ja taiteet kiinnostavat, mutta myös matkustelu ja työskentely ulkomailla kiinnostavat.

Tämän syksyn Asta on näytellyt Käpylässä sijaitsevassa Ilves-teatterissa.

 Vanhemmat eivät ole puuttuneet kummankaan lapsen uravalintoihin. Tällä hetkellä myös Akseli opiskelee näyttelemistä kansanopistossa. Pihla Penttinen, Pentin tytär ensimmäisestä liitosta on työskennellyt jo vuosia freelancenäyttelijänä.

– Äiti on kertonut freelancenäyttelijän työstä realistisesti. Olen itsekin nähnyt työn molemmat puolet. Äiti ja iskä ovat selvästi nauttineet työstään, vaikka olihan heille rankkaa olla erossa pienistä lapsistaan.

– Myös töiden saannin jännitys on tullut äidin kautta tutuksi. Kun naiselle tulee ikää, roolit vähenevät. Luulen, että opin elämään epävarmuuden kanssa. Toisaalta nautin tästä elämänvaiheesta, kun kaikki on vielä avoinna.

Sari kirjoitti aikoinaan ylioppilaaksi Oulun lyseosta. Parikymppinen Sari harrasti tanssia ja teatteria – ja haaveili näyttelijän työstä.

Kun Teatterikorkeakoulun ovet eivät auenneet, hän lähti interreilaamaan ja päätyi Pariisiin au pairiksi. Hän arvelee itsenäistyneensä Ranskan-vuoden aikana. Teatterikouluun Sari pääsi kuudennella yrittämällä. Opiskelu ajoittui Jouko Turkan aikaan.

– Kaksikymppinen Sari luotti maailmaan, joku voisi kutsua sitä naiiviudeksi. Toisaalta tämä piirre on jossain määrin säilynyt ja suojellutkin minua. En halua tulla kyyniseksi.

– Olen sanonut lapsille, että eri opiskeluvaihtoehtoja kannattaa kokeilla, eikä lukita heti vain yhtä. Astaa olen kannustanut, että Teatterikorkeakouluun kannattaa käydä pyrkimässä. Siinä oppii samalla casting-tilaisuuksista, jotka kuuluvat työhön. Arvostelua pitää oppia sietämään.

Myös Asta itsenäistyi ulkomailla, vaihto-oppilasvuoden aikana Japanissa. Vuosi alkoi dramaattisesti, kun Sendain maanjäristyksen seurauksena Fukushiman ydinvoimalasta levisi vaarallista säteilyä ja vaihto-oppilasjärjestöt peruivat Japanin vaihto-ohjelmat. Astan järjestö ainoastaan siirsi vaihdon alkamista, ja Asta asui vuoden aikana useissa perheissä.

– Lähtiessäni olin riippuvainen muista aikuisista. Vuodessa opin kokonaan uuden kielen ja tulemaan toimeen omillani. Sain hurjasti itsevarmuutta. Ajattelin, että jos vuodesta selviän, selviän mistä vain.

Astan vaihto-oppilasvuoden jälkeen Pertti-isä muutti pois  lasten lapsuudenkodista. Sari oli avioeron myötä muuttanut jo aikaisemmin Kulosaareen. Ero oli kaikille kova paikka.

– Surin perheyhteisön hajoamista etenkin lasten puolesta. Ero ei ollut heppoinen päätös. Siihen liittyvät asiat ovat aina niin vaikeita ja henkilökohtaisia. Niiden kanssa kamppailee vuosia, eikä silti voi varmasti sanoa, mikä olisi ollut se oikea päätös. Onneksi lapset ovat pysyneet läheisinä, Sari kertoo.

Hyvässä hengessä vietettiin myös Astan ylioppilasjuhlia, jotka järjestettiin isän kotona.

– Lapsuudenkodin  myyminen olisi voinut tuntua dramaattisemmalta aikaisemmin. Minulla oli jo koulu ja harrastukset kaupungissa, joten elämäni olisi muuttunut joka tapauksessa, Asta muistelee.

Kun Sari osti myöhemmin kodin Tuusulasta, hän asui käytännössä ensimmäistä kertaa elämässään yksin. Uusi elämänvaihe on myös opettanut Sarille itsestään paljon.

– On ihanaa, kun ymmärtää selviävänsä yksin. Olen nyt elänyt yksin kahdeksan vuotta, ja hyvin olen näinkin pärjännyt tässä maailmassa. Haluan olla ja olen ollut rohkea.

Äidin velvollisuuksia on nyt huomattavasti vähemmän kuin aikaisemmin. Välillä Sari lähtee Venceen Etelä-Ranskaan, josta hän osti asunnon eronsa jälkeen. Keskiaikaisessa kaupungissa sijaitsevassa ullakkoasunnossaan hän lepää ja tekee töitä. Viimeksi Sari teki siellä elokuvakäsikirjoitusta yhdessä ohjaaja Annika Grofin kanssa.

– Vapautta on lasten aikuistuttua paljon enemmän. Aluksi tuntui ihan oudolta, kun ei tarvinnut olla miettimässä päivän ruokalistaa. Kunhan jääkaapissa oli itselle joku rahkapurkki.

Tällä hetkellä Sari vetää yrityksille vuorovaikutukseen ja työhyvinvointiin tähtäävää koulutusta sekä valmistelee Terapian tarpeessa -komediaa Juvan kesäteatteriin. Käsikirjoitustyön lisäksi Sari näyttelee komediassa.

Miten viisikymppisenä jaksaa työhön liittyvää jatkuvaa heittäytymistä ja epävarmuutta? Kysymys on kiinnostanut myös Astaa.

–  Välillä haluaisi vain heittäytyä sohvan mutkaan makaamaan. Mutta vakavasti olen yrittänyt myös Astalle kertoa, että aina tässäkään työssä kaikki ei nappaa. Astassa on onneksi samaa energiaa kuin minussa. Hän ei jää toimettomaksi, vaan osaa etsiä tarpeen vaatiessa erilaisia ratkaisuja.

Asta arvelee, että he ovat äidin kanssa helposti lähestyttäviä. Molempien on helppo höpötellä tuntemattomille ihmisille. Tuusulan-kodissa kaksikko juttelee paljon myös kahdestaan.

– Nyt kun minusta on tullut isompi, juttelemme joskus tuossa keittiön pöydän ääressä yömyöhään. Minusta on ihanaa tällaisena pohdiskelijana kysellä äidiltä kaikenlaista. Meillä on välillä aika syvällisiäkin keskusteluja.

Sari katsoo tytärtään lämpimästi. Vaikka lapset tuntuvat kasvaneen tasapainoisiksi aikuisiksi, äidin huoli ei pääty koskaan.

– Juuri eilen sanoin lapsille, että en halua roikkua teissä, mutta näkisin mielelläni useamminkin. Parikymppiset ovat vielä niin hauraita ja polkunsa alussa. Voin vain toivoa, että he löytävät oman paikkansa.

– Nykyään kilpailu on niin kovaa.  Kun hakee mihin tahansa kouluun, alasta pitäisi olla jo kokemusta. Yritän sanoa aina, että yrittäkää ajatella mahdollisimman isosti. Haastakaa itseänne, älkääkä pelätkö.

Niin Sari on itsekin tehnyt, kun on kehitellyt hiljaisempina kausina itselleen projekteja. Luova työ on toisaalta myös etuoikeutettua, se pitää mielen pakostakin virkeänä.

– Olen huomannut myös, että teatteripiireissä on sellaisia persoonallisuuksia, joista saa energiaa, Asta huomauttaa.

Sari nyökyttelee vieressä. Hän uskoo tekevänsä työtä vielä jonkun verran eläkkeelläkin. Kun Asta muuttaa kotoa, näyttelijä on suunnitellut jälleen pientä elämänmuutosta.

– Ehkä muutan takaisin Helsinkiin, kun en tarvitse enää niin isoa asuntoa. Olisi pienempi kynnys lähteä kulttuuririentoihin. Pelkään että minusta tulee täällä mökkihöperö. Eikä minua haittaisi, jos löytyisi mieskin, jonka kanssa ihmetellä maailmaa.

Teksti: Emilia Saloranta

Kuvat: Hanna Linnakko