Eeva

Migreeni johti huumaavien lääkkeiden käyttöön



Migreeni johti huumaavien lääkkeiden käyttöön

Sairaanhoitaja Sanna Kallio pääsi eroon vuosia kestäneestä lääkkeiden väärinkäytöstä Lapuan Minnesota-hoitolaitoksessa. Nyt hän työskentelee itse samassa hoitopaikassa ja iloitsee uudesta alusta.
Teksti Eeva toimitus

Sanna Kallio, 38, pulppuaa energiaa. Iloiset silmät loistavat, ja suu on hymyssä. Päälle päin on vaikea uskoa, kuinka vaikeassa kierteessä perheenäiti vielä hetki sitten oli.

Kaksi vuotta sitten Sanna sai takaisin Valviran eli sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontaviraston häneltä aiemmin viemät oikeudet toimia lähi- tai sairaanhoitajana. Hän pääsi töihin Minnesotan päihdehoitolaitokseen Lapualle.

”Minulla oli omasta mielestäni jatkuva migreeni ja siksi oikeus lääkitä itseäni", Sanna tunnustaa.

Sanna on paljasjalkainen pohjalainen, ja sen kuulee murteesta. Niin on myös hänen miehensä, johon Sanna törmäsi ensimmäisen kerran 15-vuotiaana Mietaan Kurikassa.

”Se oli heti menoa”, Sanna Kallio kertoo silmät vilkkuen.

”Menimme naimisiin vuonna 2000. Olin valmistunut lapsesta asti haaveilemaani sairaanhoitajan ammattiin, ja mieheni toimi palomiehenä.”

Kaikki tuntui menevän hyvin. Pariskunta asui ensin Keravalla mutta muutti sitten takaisin kotiseudulleen Pohjanmaalle, minne alettiin rakentaa taloa. Perheeseen oli syntynyt kaksi lasta. Sekä Sannalla että hänen miehellään oli mieluinen työpaikka. Sanna työskenteli isossa keskussairaalassa.

Elämää haittasivat ainoastaan Sannaa lapsesta asti vaivanneet migreenikohtaukset.

”Kun ryhdyimme rakentamaan taloa, migreeni kroonistui. Olin käyttänyt siihen enimmäkseen ilman reseptiä saatavia kipulääkkeitä. Tiesin että reseptilääke, joka sisältää kodeiinia, on paljon vahvempi, ja yritin välttää sitä. Olin kauhuissani, kun eräs työtoverini kertoi ottavansa sitä flunssaan.”

“Jäin heti koukkuun”

Työterveyslääkäri määräsi kuitenkin kodeiinipohjaisen lääkkeen jatkuvasti toistuvaan, kivuliaaseen migreeniin. Sanna otti ensimmäisen tabletin, ja se toimi heti.

Sängyn päällä maatessa hänestä tuntui, että hän suorastaan leijui ilmassa. Olo oli niin hyvä.

”Minulle oli määrätty kaksi tablettia kolmesti päivässä. Aloin kuitenkin heti ottaa niitä enemmän. Uusin reseptin ja sen lisäksi otin pillereitä työpaikan lääkekaapista.”

”Työskentelin eri osastoilla kiertävänä varahenkilönä, joten pääsin ottamaan niitä aina eri kaapista.”

Sanna käytti lääkettä migreeniinsä vuoden, toistakymmentä tablettia päivässä. Lisäksi hän etsi internetistä tietoa, miten kodeiinipohjaisesta lääkkeestä sai kaiken tehon irti.

”Minulla oli omasta mielestäni jatkuva migreeni ja siksi oikeus lääkitä itseäni.”

Sittemmin Sanna oli sairaalahoidossa viikon migreenin takia. Useita lääkkeitä kokeiltiin, ja lopulta lääkäri halusi antaa hänelle kipupiikin, mikä sisälsi morfiinin kaltaista vahvaa kipulääkettä.

Sanna kieltäytyi ensin.

”Olin jotenkin halveksinut potilaita, jotka tulivat ovelle käsivarsi valmiiksi paljaana ja kehottivat laittamaan heti tipan, koska lääkäri oli sen luvannut. Papereista näki, että he olivat kiertäneet eri sairaaloissa ja jääneet koukkuun juuri tähän lääkkeeseen. En halunnut kuulua tuohon joukkoon. Lääkäri sai kuitenkin pääni käännettyä.”

Pari ensimmäistä piikityskertaa antoivat hyvän olon. Sanna tuli lääkkeestä riippuvaiseksi. Hän alkoi varastaa kyseistä kipulääkettä sisältäviä ampulleja.

”Jos potilaalle annetaan puoli ampullia, loppuneste kaadetaan viemäriin. Niinpä aloin kätkeä käytettyjä ampulleja taskuuni. Jos yhden vuoron aikana pistettiin kymmentä potilasta ja jokaiselta jäi puoli ampullia, saattoi minulla loppupäivästä olla taskussa jo monen ampullin verran lääkettä.”

Äidistä tuli poissaoleva

Ensimmäisen piikin hän pisti itseensä kotona. Se oli vaikeaa. Reiteen tuli kymmenkunta reikää, ennen kuin hän tahdonvoimalla sai aineen ruiskutettua lihaksen läpi.

”Tuolloin mieheni huomasi minussa jotakin outoa. Hän sanoi, että ’oletpa sinä sekaisin’. Menin saman tien nukkumaan.”

Sannan toleranssi kasvoi, ja hän tarvitsi koko ajan enemmän lääkettä. Hänen piti jo tunnin päästä pistämisestä mennä pistämään uudelleen.

”Olin ovela. Aina lääkettä hakiessani minulla oli mielessäni potilaan nimi ja lääkkeen määrä. Minun työvuoroni aikana potilaat olivat todella kipeitä. Kerran osastonhoitaja sanoi, että sairaalan apteekista oli ihmetelty, kuinka minun nimeni oli koko ajan niin sanotulla myrkkykortilla.”

Kun Sanna kysyi asiaa apteekissa, siellä sanottiin, ettei mitään oltu ihmetelty. Luultavasti osastonhoitaja yritti saada Sannan tunnustamaan tilanteen.

Kotona perheenäiti erakoitui sohvalle. Alle kouluikäiset lapset eivät muunlaisesta äidistä tienneetkään. Puoliso teki lähes kaikki kotityöt.

”Loppuvaiheessa olin aika sekaisin. Kerran tuli lasten kavereita ovesta sisään. Ilmoitin, ettei tänne saa tulla, lapset eivät ole kotona. Sen jälkeen nukahdin taas, ja kun heräsin, kaverit olivat edelleenkin meillä. Mitä lienevät touhunneet!”

Työpaikat vaihtuivat. Ensimmäisessä työpaikassa Sanna syytti osastonhoitajaa työpaikkakiusaamisesta, koska tämä oli ihmetellyt hänen nimeään lääkekortilla. Esimiestä nuhdeltiin Sannan ajojahdista.

”Maa alkoi silti polttaa jalkojen alla. Hakeuduin oman kotiseutuni terveyskeskuksen vuodeosastolle töihin. Siellä oli saatavana hyvin vähän morfiinia ja huumeita. Piti siirtyä toisiin lääkkeisiin.”

Riippuvuuden ollessa pahimmillaan Sanna varasti lääkkeitä ja kirjoitti itselleen reseptejä.

Valheita ja reseptien väärentämistä

Sanna otti kaikkea, missä oli kolmiomerkki, ja pisti suoneen aina, kun se oli mahdollista. Osastolla oli tapana, että hoitaja laati reseptit ja lääkäri allekirjoitti ne. Sanna alkoi itse kirjoittaa reseptejä ja sai lääkkeitä niin paljon kuin tarvitsi.

”En kokenut väärentäväni niitä, koska en yrittänytkään matkia lääkärin käsialaa. Hain lääkkeet naapuripitäjän apteekista.”

”Tässä vaiheessa ehdotin miehelleni kolmannen lapsen tekemistä – suorastaan painostin. Mies suostui ajatellen ehkä, että se parantaisi migreenini. Onneksi raskaus meni kesken heti alussa.”

Kun Sanna keskenmenon jälkeen oli viemässä sairauslomailmoitusta työpaikalle, hän päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen varastaakseen lääkkeitä. Työtoveri sattui tulemaan ovesta sisään ja näki Sannan lääkepakkaukset kädessään.

”Keksin hädissäni selityksen, että minulle oli soitettu ja kysytty, ehtisinkö viedä lääkkeet eräälle potilaalle, koska muilla oli niin kiire. Kyllä hän voi ne viedä, ilmoitti työtoveri. Jäin kiinni.”

Sannalle sanottiin, että hän voisi itse irtisanoutua. Hänelle tarjottiin myös psykoterapiaa.

”Palaverissa lääkäri kysyi, miten minun lääkeriippuvuuteni laita oli. Mikä riippuvuus? Täällä ei vain osata hoitaa potilaita, huusin. Hermostuin ja ilmoitin, että jos isälleni kerrotaan, haastan heidät oikeuteen.”

Sannan isä työskenteli ambulanssinkuljettajana samassa sairaalassa. Sanna tiesi, että isä lähes romahtaisi, jos kuulisi uutiset tyttärestään.

“Kirjoitin itsemurhakirjeen”

Kotiin kävellessään Sanna mietti kuumeisesti, mitä kertoisi miehelleen. Hän oli sanoutunut irti työstään, vaikka heillä oli uusi talo ja paljon asuntovelkaa.

”Haukuin miehelleni koko työpaikan. Miten isäkin oli voinut olla siellä monta kymmentä vuotta, tuollaisessa paikassa!”

Sannaa pelotti suunnattomasti. Jos kulissit romahtaisivat ja kaikki saisivat tietää, mitä hän oli tehnyt, hän olisi häpäisty loppuiäkseen.

”Olin viikon työttömänä. Kirjoitin itsemurhakirjeen ja suunnittelin, mitä lääkkeitä ottaisin, jotta varmasti onnistuisin.”

Suunnitelma kaatui kuitenkin siihen, ettei Sanna voinut tehdä itsemurhaa sinä aikana, kun mies oli töissä, jotta lapset eivät jäisi yksin. Kun mies taas oli vapaalla, hän olisi toimittanut vaimonsa heti hoitoon.

Sanna Kallio kirjoitti päiväkirjaansa, että jos hän tästä vielä nousee ja saa kolmannen työpaikan, on hän läksynsä oppinut. Hän sai kolmannen työpaikan terveyskeskuksesta ja varasti lääkkeitä ensimmäisenä päivänä.

Viikon päästä hänet kutsuttiin osastonhoitajan puhutteluun, koska edellisestä työpaikasta oli tehty hänestä ilmoitus. Sanna väitti olevansa viaton.

”Ei ollut mitään todisteita irtisanoa minua. Ehdin olla siellä puoli vuotta. Kolmesti osastonhoitaja pyysi juttelemaan ja yritti saada minut tunnustamaan lääkkeiden varastamisen. Kolmannella kerralla lopulta myönsin.”

Sanna oli tätä ennen siirretty toiselle osastolle. Oli sovittu, ettei hän tee lääketilauksia eikä pidä hallussaan lääkekaapin avainta.

Lääkeriippuvuus tekee kuitenkin viekkaaksi: kun yöhoitaja jätti aamulla hetkeksi avaimet pöydälle mennäkseen tekemään raporttia, Sanna nappasi avaimet ja kävi lääkekaapilla.

Tunnustus ja vieroitushoito

Viimeisessä työpaikassa huumeen tarve oli niin kova, että Sanna ei ehtinyt ruiskun kanssa edes vessaan. Hän piikitti itseään apuhuoneessa, minne näki ulkoa. Kertaakaan ei kuitenkaan käynyt niin, että ambulanssimiehet olisivat tuoneet potilasta juuri, kun hoitaja oli piikittämässä.

Tunnustuksensa jälkeen Sanna teki kirjallisen ilmoituksen, että hän oli vienyt lääkkeitä ja sanoi itsensä irti. Hänelle ehdotettiin Minnesota-hoitoa.

”Hoitolaitoksen tiedotustilaisuudessa puhuttiin viinasta. Päättelin, että se ei ollut minun paikkani. Sitten alettiin puhua lääkkeistä – siitä mitkä ovat kaikkein koukuttavimpia. Silloin tajusin, että kyllä tämä hoitopaikka on nimenomaan minun kaltaisilleni.”

Vaikeinta oli puolisolle tunnustaminen. Viimeisen työpäivänsä jälkeen Sanna kertoi miehelleen koko tarinan.

”Hän otti kainaloon ja sanoi, että oli odottanut sitä kauan. Mies oli miettinyt, mihin soittaa, mutta oli pelännyt, että minulta vietäisiin hoitajan luvat.”

Puoliso oli usein pelännyt Sannan kuolevan, kun hänellä oli ollut hengityskatkoja koko yön. Etenkin silloin, kun vaimo oli ottanut kokonaisen paketillisen rauhoittavia lääkkeitä – ei itsemurha-aikomuksessa, vaan jotta lääke olisi vaikuttanut mahdollisimman nopeasti.

Sanna Kallio lähti 28 vuorokaudeksi Lapuan Minnesota-hoitolaitokseen. Kokonaisuudessaan hoito kesti vuoden. Hän lopetti lääkkeiden käyttämisen, mutta vieroitusoireet olivat kovat.

”Alkoholin liikakäytön jälkeen pahimmat vieroitusoireet menevät ohi viidessä päivässä, lääkkeiden jälkeen ne kestävät kaksi viikkoa. En nukkunut, kädet vapisivat, vatsa oli sekaisin. Minulla oli vuoroin kylmiä, vuoroin kuumia aaltoja.”

Migreenikohtaukset palasivat, mutta Sanna käytti vain niiden hoitoon määrättyjä täsmälääkkeitä.

“Luulin olleeni hyvä äiti”

Kuuden vuoden lääkeputki oli poikki, mutta elämä ei senkään jälkeen ollut helppoa. Suhteet perheeseen ja sukuun oli rakennettava uudestaan.

”Koin olleeni hyvä äiti. Olin ollut kaiken vapaa-ajan kotona. Tytär oli ensimmäisellä luokalla, kun menin hoitoon. Kotiin tultuani havaitsin, että hän teki iltaisin läksyjä kolme tuntia. En ollut huomannut sitä aiemmin.”

Tytär oli ottanut Sannaan nähden äidin roolin. Hän oli hoitanut äitiään eikä lähtenyt edes kavereidensa kanssa ulos.

”Hän oli piirtänyt kuvan, jossa istuu ikkunan ääressä ja katsoo, kun kaverit leikkivät pihalla. Kaksi viikkoa sen jälkeen, kun olin palannut hoidosta, hän piirsi kuvan, jossa hän itse leikki pihalla ja minä katsoin ikkunasta. Hän luotti minuun siinä vaiheessa jo niin paljon.”

Sannan palattua kotiin tytär ei halunnut lähteä kouluun. Lasta oksetti ja maha oli kipeä.

”Hän uskalsi vihdoin itse oirehtia.”

Aluksi Sanna oli sanonut lapsille olleensa hoidettavana migreenin takia. Vasta kaksi vuotta myöhemmin, kun lapset olivat yhdeksän ja kymmenen, hän kertoi totuuden.

Puoliso tunsi ymmärrettävästi vaimoa kohtaan vihaa, kaunaa ja katkeruutta. Vaikka luottamus palasi, negatiiviset tunteet eivät kadonneet.

”Tuntui, ettei meillä ollut muuta yhteistä kuin lapset. Kävimme pariterapiassa muutaman kerran, ja olin siinä vaiheessa etsinyt itselleni jo omaa asuntoa. Terapeutti kysyi, miten vietämme kahdenkeskistä aikaa. Kerroimme nukkuvamme. Saimme kuitenkin jo muutamalla käynnillä asioita selvitettyä”, Sanna kertoo ja naurahtaa.

”Sanotaan, että yksi kymmenestä naisesta jättää alkoholistin, sen sijaan miehistä yksi kymmenestä jää alkoholistinaisen rinnalle. Mieheni jäi, ja toivon, että olisimme loppuikämme yhdessä, saisimme jaettua asioita ja puhuttua kaikesta.”

Uusi alku on mahdollinen

Syyllisyyden tunteet ovat olleet valtavat. Sanna kokee vieneensä kuusi vuotta miehensä ja lastensa elämästä.

”Olen ylpeillyt sillä, etten koskaan ollut aggressiivinen. Kuitenkin muistan tilanteen, jossa oli lähellä, etten käynyt mieheeni käsiksi. Lapsia en piessyt, mutta eri asia on, mitä tein heille henkisesti. Sanoin, että jos olisitte kiltimpiä, äiti ei olisi koko ajan kipeä. Lupailin kaikenlaisia asioita, mutta en toteuttanut niitä. Olin aina kipeä.”

Sanna toteaa nykyään lupaavansa vain sellaista, mihin varmasti tietää pystyvänsä. Jos migreenikohtaus iskisi, hän pitäisi lupauksensa vaikka pää kainalossa.

”Mieheni kanssa olemme sopineet, että jos vielä kerran kosken aineisiin, se on tietoinen valinta: hylkään perheeni ja valitsen huumeet.”

Sanna kertoo, kuinka helppoa hänen on addiktoitua uuteen asiaan. Minnesota-hoidosta palattuaan hän pelasi netissä Timantti-ajanvietepeliä kolme viikkoa lähes yötä päivää.

”Lopulta poikani tuli kysymään: ’Äiti, mikä on muuttunut?’ Havahduin, häpesin ja lopetin pelit siihen.”

Hoidon jälkeen piti miettiä, mitä elämällään tekisi. Sanna lähti opiskelemaan merkonomiksi. Kun työharjoittelun aika koitti, hän pääsi Minnesota-hoitolan toimistoon töihin.

”Työskentelin toimistossa pari kuukautta, ja jäin kesätöihin. Sain hoitajaoikeuteni takaisin jo puolentoista vuoden kuluttua ja nyt olen täällä vastaavana sairaanhoitajana. Kelloa ei voi siirtää taaksepäin, mutta uusi alku on aina mahdollinen”, Sanna Kallio sanoo iloa silmissään.

Toimittaja: Eija Huusari

Kuvat: Timo Heikkala

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 04/2014.

Julkaistu: 16.6.2016