Image

Samuli Knuutin kolumni: Viisumi Rotterdamiin

Samuli Knuuti ehdottaa yllätysvalintaa lähetettäväksi tämän vuoden Euroviisuihin.
Kuvat Antti Vettenranta

Emme ole aina sitä mieltä, mitä väitämme olevamme. Olen viime vuosina hokenut mieli­pidettä, että Euroviisut ovat huonon maun mielenkiinnottomin ilmentymä, mikä toki pitää paikkansa, mutta rehellisenä mielipidettä ei voi pitää. Syvällä sisimmälläni murjottaa yhä se pieni poika, joka puhkesi katkeriin kyyneliin (eikä muunlaisia olekaan), kun rakastamani Monica Aspelundin Lapponia ei vuonna 1977 voittanutkaan viisuja. Ei, vaikka Irlanti heti ensimmäisenä antoi sille täydet 12 pistettä. (Lopullinen sijoitus oli 10.)

Lapsuudessani haudoin myös teoriaa, että jossakin käänteistodellisuudessa Taiskan Haltin häät olisi voittanut Euroviisut, jos se olisi Syksyn sävelen sijaan lähetetty kansainvälisiin kisoihin. Lappi-romantiikka iskelmässä oli näköjään minulle lapsena ensimmäinen oikea musiikillinen rakkaus.

Mutta ne olivatkin aikoja, jolloin popmusiikkia täytyi etsiä kuin neliapilaa musiikillisesta luonnosta. Euroviisut olivat niitä harvoja popille televisiossa omistettuja iltoja, ja siksikin ne oli pakko nauhoittaa kokonaan radiosta ja kuunnella lonksuvalta kasetilta kerta toisensa jälkeen. Kiehtovaa oli myös se, että jokainen maa joutui esiintymään virallisella kielellään – mikä Suomen ja siis suomen tapauksessa olisi kuin olisi joutunut nauttimaan laksatiivia ennen maratonille lähtöä.

Ja jos väität, ettei Lordin voitto vuonna 2006 edes vähän sykähdyttänyt sitä hiilikokkaretta rinnassasi, valehtelet.

Nykyisin kun popmusiikilta joutuu pikemminkin suojautumaan kuin etsimään sitä ja kun jokainen maa saa esiintyä ihan millä kielellä ja tekijätiimillä hyvänsä, voi kysyä mitä mieltä koko touhussa enää on. Ehkäpä se, että sen seuraaminen ja teeskentelevä ylenkatsominenkin on hauskaa? Harvoja niin viattomia huveja meillä enää on. Edellisten vuosien voittajia kukaan ei koskaan enää myöhemmin edes muista, joten musiikillisia maanvaivoja ei niitäkään tätä kautta synny.

Ja jos väität, ettei Lordin voitto vuonna 2006 edes vähän sykähdyttänyt sitä hiilikokkaretta rinnassasi, valehtelet.

Vuoden 2020 ehdokkaat siis! Ne astuvat samoihin ketunrautoihin kuin niin monta kertaa aikaisemminkin. Eli tehdään kopio – vaikkakin nykyisin entistä ammattitaitoisempi – jostakin joskus menestyneestä, vaikka sen menestystarinan pointti aikanaan oli juuri se, ettei sitä ollut ainakaan juuri noin ennen kerrottu.

Tikan (valitettavasti ei Tikka vaan Tika) kappale I Let My Heart Break on Bond-tunnari ilman Bondia ja aika lailla ilman sitä tunnariakin. Sansan sympaattinen elektrobiisi Lover View taas on jotain, jota Robynilla lienee tietokoneen poistokansio täynnä. F3M väittää olevansa K-poppia mutta kuulostaa lähinnä Spice Girlsiltä, joka tuli ja meni, eikä alkuperäisenkään kokoonpanon paluu juuri ketään kiinnostane.

Aksel Kaukorannan Looking Back on tyylipuhdas balladi laulettuna niin imelällä yli-ilmehtivällä laulutyylillä, että Akselilla on teiniviiksien lisäksi nörttirillit ihan vain siksi, ettei kukaan voi lyödä silmälasipäistä turpaan. Catharine Zühlken Eternity kertoo esittelytekstin mukaan ”rakkauden voimasta”, mikä toki tekee siitä aivan poikkeuksell­isen pop-esityksen, mutta mitään muuta erikoista tässä eurohölkäksi yltyvässä laulussa ei ole.

Somesuosikki ja tolkun valinta olisi Erika Vikman kappaleella Cicciolina, joka ainoana näistä kappaleista esitetään suomen kielellä. Arttu Wiskarin taustatiimin loihtima häpeämätön Kikka-pastissi on suljetun Esson kahvilan tuoksuinen tuulahdus ajoilta, jolloin Euroviisut olivat osa kansallisen itsehäpäisyn prosessia, tapa osoittaa Euroopalle, että kaduillamme todennäköisesti voi vielä astua hevosenpaskaan. Mutta tekijät tietävät tämän ja me kuulijat tiedämme tämän, joten up yours, Eurooppa.

Minä lähettäisin Rotterdamiin Jyrki Kataisen.

Minä olisin kuitenkin valmis laittamaan rahani mustalle hevoselle. Minä lähettäisin Rotterdamiin Jyrki Kataisen. Biisistä tai laulutaidoista viis, hän on kuitenkin Suomen oma Mister Eurooppa, jossa ruumiillistuu kaikki mikä on upeata ja ainutlaatuista siinä konstruktiossa, jota myös Euroopan Unioniksi kutsumme. Sillä kaikkea muuta on jo kokeiltu paitsi 48-vuotiasta Sitran yliasiamiestä, jonka suorastaan radioaktiivinen harmaus ja ikuisen lukioälykön vankkumaton mutta harmiton omahyväisyys erottunee sateenkaarilipusta kuin siihen byrokraatin reistailevasta taskukynästä karannut mustetahra.

Julkaistu: 4.3.2020
3 kommenttia