Image

Samuli Knuutin kolumni: Sileää, viileätä


IBE:n "swag" on "edgy". Vaikka et tietäisi, mitä se tarkoittaa, parikymppisen hiphopparin albumiin kannattaa silti tutustua.
Kuvat Anja Reponen

Rosoisuus. Ajatella, että vielä vähän aikaa sitten sitä pidettiin populaari­musiikissa suurimpiin kuuluvana hyveenä: rosoa, ja säröä.

Rockyhtyeen piti olla kuin hiekka­paperi, joka hioisi sekä kuulijansa että koko yhteiskunnan ihon vereslihalle, pinnan rikki vastaanottamaan uusia ideoita.

Se oli silloin, mutta IBE on nyt. Nimeä Ilmari Kärki passissaan kantava, hädin tuskin kaksikymppinen IBE tekee niin sileää – smoothia – musiikkia, että sillä voisi huoletta pyyhkiä atooppisesta ihosta kärsivän vauvan takapuolen.

Ellei tämä olisi kovin halventava käyttötapa albumille, jota voi pitää viime vuosien lupaavimpiin kuuluvana suomalaisena debyyttialbumina.

Pienoisalbumien Ibe (2017) ja Nonsense (2018) perusteella IBE ehdittiin jo leimata rap-artistiksi, mutta hänen ensimmäinen kokopitkänsä ammentaa viereisestä genrestä, ultramodernistisesta r&b:stä. Toki IBE räppääkin albumilla, mutta suurimman osan ajasta hänen äänensä on niin pehmeän ja hauraan kuuloinen, että yleissävy on suorastaan tyynnyttelevä, paikoitellen jopa tuutulaulumainen.

Taustalla biitit ovat uutuudenkiiltäviä, kuin suoraan tuotantolinjalta, mutta samalla viimeiseen asti tungettelua välttävät. Suomi-räpin suurten nimien sijaan Ibeliuksen ilmiselvimmät esikuvat ovatkin Kanye Westin uraauurtanut 808s & Heartbreak (2008) ja ennen kaikkea Drake, jonka tyylikkään herkkyyden takana piilevän laskelmoivuuden IBE onnistuu vielä välttämään.

Drakelta IBE on omaksunut myös kappaleiden paitsi tasalaatuisen myös hetkittäin tasapaksunkin rakenteen, jossa tarttuvien kertosäkeiden sijaan dynamiikkaa luovat tarkkaan ajoitetut taustalaulut ja -huutelut sekä autotunen luova käyttö. ”Mä olen autotune-enkeli”, IBE laulaakin kappaleella Cudi mutta onnistuu siitä huolimatta välttämään tuon tehokeinoista viettelevimmän yliviljelyn.

Paljon on kiinnitetty huomiota IBEn teksteihin, joissa suomi, englanti ja tuotemerkit hioutuvat yhteen eräänlaiseksi esperantoksi – tai sitten popmusiikilliseksi vastineeksi James Joycen Finnegan’s Waken kielipeleille. IBEn perustemppu on siirtää englannin riimit suoraan suomen kieleen. Siis tähän tapaan: ”Ehkä tulee vielä toinen chänssi / Anna mulle vielä yksi dänssi”. Tämä on vielä helposti ymmärrettävää niillekin, jotka innostuivat viimeksi uudesta artistista joskus Tarja Halosen presidenttikaudella, kun taas säkeet kuten ”Shawty haluu olla naughty” tarvitsisivat toisinaan rinnalleen selittävää kommentaaria.

Edellämainitut säkeet voivat paperilta luettuna saada levyn kuuntelemisen vaikuttamaan yhtä houkuttelevalta siirrolta kuin palavien kekäleiden jonglööraamisen, mutta Ibelius kannattaa ottaa kokonaistaideteoksena. Näitä sanoja ei olekaan tarkoitettu luettavaksi vaan esitettäväksi, nimenomaan IBEN ulosannin ansiosta, joka kuulostaa siltä kuin hän onnistuisi kauppaamaan kuulijalle ihan mitä vain, jopa edellämainitut säkeet.

Ja sitä paitsi, hetkittäin Ibelius hiipii suorastaan epäilyttävän lähelle iskelmää. Kuuluvathan jo albumin avaus­säkeet: ”Jos mä voisin mä päästäisin sut mun pään sisään / Toisit mukanas kynttilänvalon, koska täs pimeydessä ei nää mitään.”

Levyn loppusuoralla taas Sauceman kävisi melkein euroviisuehdokkaasta ja ambientiin nojaava päätösraita Ibelius on jo sellaisen muusikon tuotos, jota ei laatusana ”nätti” juurikaan pelota.

Ibeliuksen 34 minuutista rakentuu kiehtova omakuva nuoresta muusikosta, joka kerskaileekin kuiskaten ja joka tietää että toisinaan paras keino pitää ”beibi” (IBEn sanavalinta) omanaan on teeskennellä haavoittuvaisuutta tai pukeutua itsesääliin kuin se olisi sesongin muotiväri.

Taustalla levittäytyy vuosimallin 2019 Helsinki, ”huppu­päisen heimon kotikylä / mis kaikkien laiffi on liian hyvää”. Kappale 39N puolestaan osoittaa, että mistä vain voi kirjoittaa popkappaleen, vaikka bussimatkasta, kunhan vain näkemys on kohdallaan.

Musiikillisesti Ibelius vaatii useita kuuntelukertoja imeytyäkseen kunnolla verenkiertoon, mutta sehän onkin hyvän albumin tunnusmerkkejä. Muutamasta vierailijasta (Bizi, MELO, TheoFuego) huolimatta kokonaisuus kuulostaa melkein viaksi saakka yhtenäiseltä, eikä digitaaliselta rolodexilliselta täynnä käyntikortteja. Kulutushysteriasta levy ei tietenkään kerro, mutta taitavuutensa ansiosta se ei ole edes levy tekijänsä kulutushistoriasta.

Julkaistu: 29.3.2019