Image

Samuli Knuutin kolumni: Jumalainen ihmisääni


Entinen Wild Beasts -solisti Hayden Thorpe laulaa kuin enkeli mutta ajattelee kuin mies, kirjoittaa Samuli Knuuti.
Kuvat Anja Reponen

Oli taidemuoto mikä hyvänsä, sen harrastaja etsii teoksesta ennen kaikkea ääntä. Ääntä, johon luottaa; ääntä, joka puhuttelee juuri sinua; ääntä, joka on kuin isoveli tai isosisko, kenties rakastaja jopa, mutta joka tapauksessa ääntä joka on syntynyt juuri sinua ja sinun tarpeitasi varten. Ääni kuuluu teoksen tekijälle, mutta on enemmän kuin hän.

Minulle Hayden Thorpe on yksi sellaisista äänistä: androgyyni, herkkä, uskoutuva, salaisuuksiaan jakava. Rockin historia on toki täynnä sukupuolettomalta kuulostavia miesääniä Neil Youngista Brett Andersoniin, mutta useimmiten ne sortuvat yliyrittämiseen ja kuulostavat siten joko naukuvilta tai määkivältä, kissoilta tai lampailta silloin kun kuulija etsii nimenomaan ihmistä, jota kuunnella; ihmistä, joka kuulostaa siltä kuin hän kuulisi sinua – aivan kuin äänentoisto mahdollistaisi kahden suunnan liikenteen, tekisi kuuntelusta puhumista.

Siksi Thorpen paluu musiikin pariin on juuri minulle tärkeä. Ja siksi kun hän laulaa ”I’ve got your back” kappaleella Human Knot, en voi olla ottamatta sitä henkilökohtaisesti. En ole koskaan tavannut Thorpea, mutta tiedänpähän nyt että hän turvaa selustani. Se tietoisuus on pielus, jolle voin joka ilta huolettaa painaa pääni ja ummistaa silmäni.

Mutta kuka Hayden Thorpe siis, saatatte kysyä. Viimeisen vuosikymmenen hän on toiminut toisena laulajana Wild Beastsissa, joka oli 2010-luvun tärkeimpiä ja seikkailunhaluisimpia taiderockyhtyeitä aikakautena, jolloin englantilaisille taiderockyhtyeille oli yhtä paljon kysyntää kuin säkkipilliorkestereille.

Wild Beastsin debyytti oli vielä näpertelyä, mutta tulevilla albumeillaan se löysi aistillisuuden: Smother (2011) ja Present Tense (2014) seikkailivat miehisen halun maailmassa kuitenkin yhtä aikaa nolostuen oman kiimansa yksiulotteisuudesta, vivahteettomuudesta ja kyynärpäät edellä -mentaliteetista. Kehityskulun ja samalla bändin uran päätepiste oli viides albumi Boy King (2016), joka kylmien elektronisten rytmien päällä yhtä aikaa ilmensi ja teki pilaa machoudesta. Mitä toksiseen maskuliinisuuteen tuli, se oli miesluola täynnä arsenikkia.

Boy King oli taiteellinen umpikuja, josta ei ollut muuta ulospääsyä kuin puhaltaa peli poikki. Thorpen soolodebyytti Diviner onkin uusi alku monella eri tavalla: se ei julista eikä brassaile, se välttää ohjelmallisuutta ja helppoja tulkintoja. Elektronisista mausteista huolimatta se on pohjimmiltaan mies ja piano -albumi. Jo avausraita ja ensimmäisenä maistiaisena julkaistu nimiraita on hauraasti kilisevä pianoballadi, eikä mikään sitä seuraavasta yhdeksästä kappaleesta särje sen valamaa muottia.

Diviner harvoin uskaltautuu edes keskitempoon, eikä mikään sen kappaleista edes yritä olla hitti. Earthly Needs ja Stop Motion ovat ne kappaleet, joihin levy-yhtiön markkinoijat voisivat toivonsa asettaa, mutta kovin suurilla panoksilla ei kannata lyödä vetoa niiden menestyksen puolesta. Koko albumin selkeäksi vertailukohdaksi paljastuu Talk Talk, tosin ei se alkuaikojen syntikkapopbändi tai loppuvaiheen alkemistikilta, joka koetti kiskoa uudenlaista musiikkia hiljaisuuden kuilusta, siirtää sielunsa nuottien väliin.

Talk Talkiin verrattuna Thorpen soolo on siis easy listeningiä, mutta Divinerin herkeämättömässä kauneudessa on samanlaista uskoa siihen, että vähemmän on usein enemmän. Tai ei, tuo on klisee, Thorpe uskoo siihen, että toisinaan vähemmän on kaikki. Samalla hän myös sanoutuu irti Wild Beastsin myöhempien levyjen poliittisuudesta: ”don’t fly that flag in my name”, hän toistaa In My Namella, ”If you must crusade, don’t do that in my name”. Anywhen taas juhlii mahdollisuutta palata takaisin muukalaisuuteen, sekä rakastavaisten että muusikon ja hänen yleisönsä: ”Even the ones we love / we once knew nothing of”, Thorpe laulaa ääni täynnä kaihoa.

Talk Talkiin Thorpen yhdistää myös jo edellä mainittu lauluääni, jossa on paljon samaa kuin Mark Hollisin tavassa tulkita. Jänisräikkien maailmassa he molemmat ovat käsityöllä tehtyjä selloja. Heidän äänensä ovat vahvoja, koska ne kantavat sisällään särkymisen mahdollisuutta.

Diviner saattaa olla pieni albumi, mutta se on sitä tietoisesti. Kurottaessaan kohti hiljaisuutta se ojentaa kätensä kohti jotakin jumallista. Ja siinä on Marvel-elokuvien, hiphop-tähtien vaatemallistojen ja lentokenttäkonserttien maailmassa jotakin hyvin, hyvin suurta.

Julkaistu: 12.6.2019