Image

Samuli Knuutin kolumni: Dua Lipa haluaa Lady Gagaksi Lady Gagan paikalle

Samuli Knuutin kolumni: Dua Lipa haluaa Lady Gagaksi Lady Gagan paikalle
Dua Lipan Future Nostalgia saattaa olla se levy, jota juuri nyt kipeimmin tarvitsemme, kirjoittaa Samuli Knuuti.
Kuvat Antti Vettenranta

Tämän kirjoittamisen aattona Ylen televisiouutisissa oli katkelma siitä, kuinka toisen maailmansodan aikana Suomessa tanssiminen oli kiellettyä. Kun rintamalla taisteltiin isänmaan puolesta ja omasta hengestä, ajatus siitä, että kotirintamalla pidettäisiin hauskaa, oli viranomaisille kevytmielinen, syntinen ja moraaliton, kuten useimmat ajatukset tuohon aikaan.

Tätä kirjoittaessani ja aivan varmasti vielä tätä lukiessanne elämme läpi aivan toisenlaista kriisiä, josta selviytymiseen tarvitaan aivan toisenlaisia asioita kuin sodasta. Terveinä pysyvien huolena ovat riskiryhmiin kuuluvien läheisten hyvinvointi, taloudelliset ongelmat, yksinäisyys, epävarmuus – ja ikävystyminen. Jälkimmäisessä auttaa striimausaikana viihdeteollisuus, joka ei lakkaa toimimasta, vaikka massatapahtumat ovatkin toistaiseksi jäissä.

Lady Gaga päätti lykätä valmiin albuminsa julkaisemista koronan takia – päätös, joka tuntuu melkeinpä itsekkäältä –, mutta 24-vuotias englantilais-kosovolainen Dua Lipa toimi toisin ja aikaisti toisen albuminsa Future Nostalgia ilmestymistä. Tämä vetreä, kekseliäs ja energinen 37-minuuttinen poplevy saattaa olla juuri sitä mitä moni meistä juuri nyt tarvitsee: metronomintarkkoja melodioita, koukkuja, jotka eivät ihan heti nahasta irtoa, ja häikäilemätöntä eskapismia.

Ja kyllä, sen tahdissa voi tanssia, yksin tai toisen ihmiseläimen kanssa.

Future Nostalgia haluaa olla ”vanhan hyvän ajan popalbumi”, mutta koska myös menneisyys päivittyy koko ajan, Dua Lipalle sitä vanhaa hyvää aikaa ovat Madonnan 80–90-lukujen klassikkolevyt ja Gwen Stefanin Love. Angel. Music. Baby. (2004). Tiedättehän, sellaiset vahvojen naishahmojen ohjastamat ilmeikkäät ja monipuoliset albumikokonaisuudet, joissa oli romantiikan ja seksin lisäksi älyä ja omaehtoisuutta, pari ihan oikeata oivallustakin, ja joita ei ollut pilattu pitkällä jonolla vierailijoita ja ylipitkillä 18 kappaleen ”jokaiselle jotakin” -biisilistoilla.

Tätä ilmentää myös Dua Lipan tapa nostaa hattuaan sinne sun tänne: Break My Heart samplaa INXS:n kasarihittiä Need You Tonight, Love Again lainaa 90-luvun yhden hitin ihmettä White Townia, Physical viittaa Olivia Newton-Johniin ja niin edelleen. Tällaiset alluusiot eivät kuitenkaan vaikuta päälle laastaroiduilta, vaan ne ovat osa albumin DNA:ta. Kokonaisuus pysyy tiiviinä ja yhtenäisenä, vaikka mukana on ollut jääkiekkojoukkueen verran tuottajia, peräti 18 nopeasti laskettuna.

Aivan vielä Dua Lipa ei ole varttunut kunnianhimonsa kokoiseksi naiseksi.

Levyn avaava nimiraita lupaa paljon: ”You want a timeless song, I wanna change the game / Like modern architecture, John Lautner coming your way”, mikä lienee varmasti ensimmäinen ja vielä todennäköisemmin viimeinen kerta, kun atomiajan rakennuksistaan tunnettu amerikkalaisarkkitehti mainitaan poplaulussa. Lupaus on kuitenkin myös katteeton, sillä aivan kuten futuristinen nostalgia on jo moneen kertaan eri tavalla määritelty käsite, ohjelmanjulistuksensa jälkeen Dua Lipa keskittyy laulamaan tarinoita intohimosta, syttyvästä rakkaudesta, nuoren rakkauden kuolonkuopista ja öistä, jolloin kaikki on vielä mahdollista. Mutta niinhän pop aina tekee.

Naisalfaksi kautta levyn itseään mainostava Dua Lipa tietenkin näyttää miljoonalta punnalta ja laulaa matalalla äänellä, joka pysyy ihailtavan kurinalaisena halki albumin: meidät säästetään nykyään liki pakollisilta voimaballadeilta, joiden tarkoituksena on antaa artistin esitellä äänialaansa ja ”tulkintakykyään” kuin sirkuseläimen, jonka kokemusmaailma rajoittuu häkkinsä kaltereihin. Niiden sijasta saamme virtaviivaista ja tuotantolinjalta tuoksuvaa tanssipoppia 11 kappaletta, joista noin puolet ovat fantastisen hyviä ja se toinen puoli tarpeeksi hyviä.

Jokainen löytänee niiden joukosta oman suosikkinsa, ja minun on kesäisen järvenpinnan lailla kimalteleva Cool, jonka hengästynyt kertosäe jopa onnistuu viestimään, että omaa ohjaksissa oloaan korostava Dua Lipa todella on menettämässä cooliuttaan ihastuksensa edessä. Physical ja Don’t Start Now kuulostavat maailmanlaajuisilta superhiteiltä aikana, jolloin brittiartisteilla ei ole enää ollut tapana sellaisia saada. Ainoalta harha-askeleelta tuntuu Good In Bed, jolla Lipa kuulostaa enemmän varhaiselta Lily Allenilta kuin itseltään.

Aivan niin hyvä albumi Future Nostalgia ei kuitenkaan ole kuin sitä on maailmalla ylistetty. Se on vain erittäin hyvä levy aikana, jolloin uudet ideat ovat popmusiikissa pahasti kortilla; aivan vielä Dua Lipa ei ole varttunut kunnianhimonsa kokoiseksi naiseksi. Silti se saattaa olla levy, jota juuri nyt kipeimmin tarvitsemme.

Julkaistu: 30.4.2020
Kommentoi »