Image

Samuli Knuutin kolumni: Anonyymit maailmanparantajat

Samuli Knuutin kolumni: Anonyymit maailmanparantajat
Saultin tekijät pysyvät varjoissa, mutta heidän musiikkinsa kannustaa lähtemään aurinkoon ja barrikadeille.
Julkaistu: 11.2.2021
Kun musiikin kuunteleminen on siirtynyt fyysisiltä formaateilta striimauksen maailmaan, ovat kadonneet myös jäljet tekijöihin. Vanhojen kirjojen tekijät voidaan niiden kustantajien lopetettua toimintansa jäljittää salapoliisityöllä kirjapainojen kautta, mutta internetiin voi lähettää musiikkia kuin viestejä ulkoavaruuteen.
Siksi aika on otollinen sellaisille ilmiöille kuin Sault (tai SAULT, kuten nimi toisaalla kirjoitetaan). Se on brittiläinen hiphop/soul/r’n’b/disco/mikälie-kollektiivi, joka on kahden viime vuoden aikana julkaissut jo neljä albumia: vuonna 2019 ilmestyivät 5 ja 7, vuonna 2020 Untitled (Black Is) ja Untitled (Rise). Vaikka kaksi jälkimmäistä levyä noteerattiin ylistävillä arvioilla ja pääsyllä vuoden parhaiden albumien listoille, niiden tekijöistä tiedetään vain vähän. Yhtyettä ei ole markkinoitu, ja se on sosiaalisessa mediassa läsnä vain nimellisesti, Wikipedia-sivukin ilmestyi vasta syksyllä 2020 eikä paljasta juuri mitään.
Tämän me kuitenkin Saultista tiedämme. Kaikki levyt on tuottanut Inflo, ja Untitled (Black Isilla) vierailevat Michael Kawanuke ja pohjoislontoolaisen lasten hyväntekeväisyysjärjestön perustanut Laurette Josiah. Musiikin tuottamat tulot menevät hyväntekeväisyysrahastoihin, joita ei ole tarkemmin nimetty. Musiikillisesti Sault ammentaa viimeisen vuosisadan mustista tyylisuunnista: albumeilla on afrikkalaisia tribaalirytmejä, 70-luvun discoa, 80-luvun pehmosoulia, hiphop-rytmejä (mutta ei räppäystä), Soul II Soul -henkistä swingbeatia, triphoppia, jazzia ja niin edelleen.
Vaikka menneisyys on läsnä, Saultin musiikki on kauttaaltaan nykypäivää. Molemmat Untitled-levyt eivät ole niinkään biisikokoelmia tavallisen popalbumin tapaan vaan hengeltään dj-settejä, joissa kartetaan tavallisia laulurakenteita ja joissa liu’utaan tyylilajista ja tunnelmasta toiseen. Todella kuulostaa siltä kuin asialla olisi tavallisen yhtyeen sijasta kollektiivi kaikkine erilaisine äänineen mikrofonin kiertäessä kädestä käteen.
"Saultin musiikki on siis kuin kermakakku, johon on leivottu viila sisälle – sekä lohkaisemaan varomattoman kuulijan hampaita että auttamaan pakenemisessa."
Vahvasti vuoteen 2020 Saultin liittää myös musiikin rotupoliittinen temaattisuus. Albumit on helppo liittää Black Lives Matter -liikkeen nousuun, ja Untitled (Black Is) -albumin väitetään levytetyn kokonaisuudessaan kuukauden sisällä siitä, kun George Floyd kuoli poliisin kohtuuttoman kovien otteiden seurauksena.
Saultia siis motivoi oikeutettu vihaisuus, mutta projektin nerokkuutta on se, kuinka suuttumus on sublimoitu sen musiikkiin. Untitled-albumit kun ovat tyynnyttelevine syntikoineen, poukkoilevine bassolinjoineen ja Nile Rodgers -henkisine kitaroineen petollisen miellyttäviä kuunnella: tämä on svengaavaa tanssimusiikkia, hyvän mielen musiikkia, suorastaan ylellistä kuultavaa. Kappaleet, kuten I Just Want to Dance ja Son Shine, näennäisesti kertovat asioista, joita tällainen leppeä discomusiikki yleensä kertoo, tanssimisesta ja auringonpaisteesta.
Tästä huolimatta Untitled (Black Is) ja Untitled (Rise) ovat kuitenkin ennen kaikkea protestilevyjä, tosin salakavalia sellaisia. Tapahtuneiden vääryyksien raportoinnin sijasta ne pyrkivät lohduttamaan, kannustamaan, tukemaan – ja inspiroimaan ihmisiä nousemaan, puuttumaan epäkohtiin.
Ohjelmallisiin kappaleisiin kuuluu myös You Know It Ain’t, jossa musta naisääni toistaa uneliaan discosoultaustan päälle ironisesti valkoisen ystävänsä hyvää tarkoittavia sanoja – ja kuittaa ne kaikki toteamalla perään kappaleen nimen, ”tiedät ettei tuo ole totta”, aina erilaisella intonaatiolla. Kappale myötäilee viimeaikaisia ajatuksia – joita muun muassa Otegha Uwaga on käsitellyt tuoreessa kirjassaan Whites –, ettei liberaalien valkoisten pelkkä liittolaisuus enää riitä. Kapitalistinen maailma kun on pitkälti nollasummapeliä, jossa mikään ei muutu, elleivät etuoikeutetut kauniiden sanojensa lisäksi suostu myös luopumaan asioista vähemmistöjen edustajien hyväksi.
Sault asemoi siis itsensä mielihyvän ja kivun väliin, verisen eilisen ja paremman tulevaisuuden väliseen railoon. Tämä tulee viimeistään ilmi Untitled (Risen) päätösraidalla Little Boy – se on melkein tuutulaulun omaista soulia, jossa kujertava naisääni kuitenkin varoittaa laulun pikkulasta ”pojista sinisissä” ja näiden tavasta toimia.
Saultin musiikki on siis kuin kermakakku, johon on leivottu viila sisälle – sekä lohkaisemaan varomattoman kuulijan hampaita että auttamaan pakenemisessa.
Samuli Knuuti on olarilainen kustannustoimittaja ja kirjoittaja, jonka nimi on kaikkien niiden harvojen tiedossa, joita asia kiinnostaa.
SAULT: Untitled (Black Is) ja Untitled (Rise), (Forever Living Originals)
Kommentoi »