Transsukupuolinen Anohni (joka aikaisemmin tunnettiin nimellä Antony Hegarty) on jo yli kaksi vuosikymmentä tehnyt musiikkia, jossa ainoana vakiona on ollut hänen androgyyni ja vibratoa hyödyntävä äänensä. Antony and the Johnsonsin varhaiset levyt olivat enemmän herkkää kamarimusiikkia kuin poppia, mutta niiden vastapainoksi Anohni vieraili elektronisten artistien levyllä laulamassa teknoajan diskokappaleita.

Julkaistuaan välillä soolodebyyttinsä Anohni on palannut yhteen vanhan The Johnsons -yhtyeensä kanssa ja muuttanut jälleen suuntaa, sillä uusi albumi My Back Was a Bridge for You to Cross on rosoista blue-eyed soulia. ”Sinisilmäsoul” on 60-luvulla syntynyt termi, jolla kuvattiin valkoisten tekemää musiikkia, joka kuulosti kovasti Stax- ja Motown-levymerkkien soulilta ja rhythm & bluesilta.

Jo ensimmäisellä kappaleella kuulee, että nyt olemme kaukana Antony and the Johnsonsin kamaripopista, jossa eri ainesosien suhde oli yhtä tarkkaan harkittu kuin valaistus ja symmetria entisaikojen hedelmäasetelmamaalauksissa. It Must Changen yksinkertaiset ja hiomattomat kitara- ja rumpusoundit ovat kuin suoraan sahanpuruisesta detroitilaisesta baarista, mutta Anohnin samettinen ääni levittäytyy niiden päälle kuin ylelliselle divaanille. Ennakkoluuloista kertova avauskappale ja sitä seuraavat yhdeksän ovat kaikki omanlaisiansa höyläämättömiä hymnejä menetykselle, kuolemalle, katumukselle ja ekokatastrofille. Pitkän kirjoitusvaiheen jälkeen albumi on nauhoitettu muutamassa päivässä ja Anohnin laulu useimmiten ensimmäisellä otolla, mikä on musiikin suhteen helppo uskoa mutta laulun suhteen vaikeata.

Anohnin edellinen albumi, kulmikasta elektronista musiikkia sisältävä Hopelessness (2016) esitti kovaa yhteiskunnallista kritiikkiä etenkin Obamaa kohtaan, mikä kuitenkin pian alkoi tuntua tarpeettomalta Trumpin noustua valtaan ja sotkettua kaiken paljon pahemmin. Niinpä Anohni on ottanut uuden albuminsa ohjenuoraksi lohduttamisen ja yhteyden luomisen.

Albumin kohokohtiin kuuluva Sliver of Ice sai alkunsa Lou Reedin kuolinvuoteen ääressä, kun Reed kuvaili miten vuoteenomana ja viimeisillään jääpalan sulaminen kielen päällä oli yhtäkkiä alkanut hänestä tuntua fantastiselta. Me emme osaa arvostaa asioita ennen kuin olemme menettämässä niitä, välittömältä Nina Simonen soulklassikolta kuulostava kappale valistaa meitä, ja kuten niin monen muunkin albumin toisaalta suorista mutta toisaalta monitulkintaisista kappaleista, tämänkin voi yhtä lailla tulkita kertovan jäätiköiden sulamisesta ja planeetan kuolemisesta.

Koko albumi on selvästi suunniteltu Anohnin äänen ja tekstien esilletuomiseksi, minkä kääntöpuolena on se, että ajoitellen musiikki sen taustalla kuulostaa kovin rutiininomaiselta ja löysältäkin. Kun Scapegoat jälkipuolellaan jyrähtää jousipitoiseen kliimaksiinsa, se kuulostaa lupaukselta jostakin toisesta ja rikkaammasta albumista, joka tämä levy ei päättänyt olla.

Brittiläinen PJ Harvey on aina näyttänyt samalta – pitkät tummat hiukset ja pureva katse ovat tuttuja jo 30 vuoden takaa – mutta hänen musiikkinsa on aina ollut muutoksen tilassa. Varhaislevyjen grungehenkinen feministinen raivo muuttui nopeasti futuristiseksi suobluesiksi ja goottilaisiksi balladeiksi intohimosta, murhasta ja halusta. Välillä Harvey pulahti myös valtavirtaan radioystävällisellä Stories from the City, Stories from the Sea -albumillaan (2000), mutta sen menestys vain kannusti Harveyta suuntaamaan yhä syvemmille ja sameammille vesille.

Harveyn kymmenes albumi I Inside the Old Year Dying (2023) onkin yhtä kimurantti kuin nimensä. Se perustuu Harveyn viime vuonna julkaisemalle Orlam-runoelmalle ja ammentaa hänen synnyinpaikkansa Dorsetin kansantaruille. Sen sanoitukset ovat täynnä vanhan englannin sanoja, kuten ”drush”, ”mambus” ja ”vog”, joten niiden tulkitseminen on vaikeata tekstivihkonkin avulla (onneksi sen mukana on selittävä sanasto). Musiikki taas sekä kurottaa menneisyyteen pastoraalisine folksävyineen mutta samalla rikkoo illuusiota kaikenlaisilla löydetyillä äänillä ja elektronisten äänien purskahduksilla. Kokonaisuudesta rakentuu tarina dorsetilaisesta maalaistytöstä, joka rakastuu englantilaisen sisällissodan aikaiseen kummitukseen, mieheen, jossa on aineksia yhtä lailla Jeesuksesta kuin Elviksestä.

Kaikesta tästä huolimatta I Inside the Old Year Dying ei suhtaudu kuulijaan vihamielisesti, se pikemminkin antaa vaikutelman kuin haluaisi olla omissa oloissaan. Mutta älä usko sitä, koputa sitä ystävällisesti ja lähde sen mukaan.

Anohni And The Johnsons: My Back Was a Bridge for You to Cross (Secretly Canadian), PJ Harvey: I Inside the Old Year Dying (Partisan)

Samuli Knuuti on olarilainen kirjoittaja ja kustannustoimittaja, joka tapasi Anohnin vuosina 2005 ja 2008 eikä ole koskaan tavannut niin vahvasti vaniljalta tuoksuvaa ihmistä.