Image

Samuli Knuuti toivoo, että Kentin tyylikäs lopetus on myös lopullinen.

Samuli Knuuti toivoo, että Kentin tyylikäs lopetus on myös lopullinen.

Vielä kerran, tunteella
Teksti Samuli Knuuti
Mainos

Kolumni | Samuli Knuuti toivoo, että Kentin tyylikäs lopetus on myös lopullinen.

Loput ovat aina vaikeita, sekä elämässä että taiteessa. Monen yhtyeen tarina alkaa komeasti, mutta Hollywood-loppuja on harvoin: yleensä bändit hajoavat riitaisasti, kuihtuvat pois, unohdetaan kaikessa hiljaisuudessa.

Kent on silti aina yrittänyt tehdä kaiken omalla tavallaan. Yhtyeen kahdestoista albumi Då som nu för alltid jää heidän viimeisekseen, se on sellaiseksi kirjoitettu ja sellaisena äänitetty, eivätkä Joakim, Martin, Markus ja Sami anna kuulijan unohtaa sitä. Onhan levyllä kappaleet Vi är för alltid, Vi är inte längre där ja viimeisenä tietenkin Den sista sången.

Kent ei siis ole niitä, jotka poistuvat bileistä salaa yöhön. Ei, he seisottavat muuta juhlaväkeä eteisessä 54 minuutin verran, halaavat ja suutelevat kaikkia. Ja kun ovi on heidän jälkeensä käynyt, jäljelle jääneet tietävät menettäneensä jotakin.

Moni voisi tosin väittää, että taiteellisen vaikutelman täydellistämiseksi Kentin olisi pitänyt tehdä tämä jo vuosikymmen sitten, mestarillisen Du och jag döden -albumin (2005) jälkeen.

Olihan Kent aikoinaan todella tärkeä yhtye. Isola (1997) ja Hagnesta hill (1999) ammensivat englantilaisesta popsynkkyydestä (Radiohead, The Cure, Depeche Mode) mutta kuulostivat silti ihastuttavan skandinaavisilta levyiltä.  Vapen & ammunition (2002) myi ilmestyessään Ruotsissa peräti 600 000 kappaletta – vaikka määrän suhteuttaisi väkilukuun, se on silti enemmän kuin yhtään levyä on koskaan Suomessa myyty.

Mutta huiput eivät olisi huippuja, ellei niiltä joutuisi laskeutumaan. Kent on tosin tehnyt sen loivasti ja hallitusti: viimeiset kymmenen vuotta ovat olleet yhtyeelle asteittaista kaupallista ja osittain taiteellistakin taantumista. Goottinen ja koneellinen Röd (2009) on tämän kirjoittajan mielestä bändin uran ehkäpä komein levy, mutta kun suuri yleisö oli jo alkanut vilkuilla toisaalle, vilkuilla vieraita sääriä, tätä ei tarpeeksi moni huomannut. Niinpä sitä seuranneet kolme albumia olivatkin jo epätasaisempia kokonaisuuksia.

Ikäkausinostalgian ja uutuudenviehätyksen merkitystä ei voi popmusiikissa korostaa liikaa. Kun on kaksikymppisenä mullistanut teinien elämän kolmannella albumillaan, samaan ei pysty yli nelikymppisenä kahdennellatoista albumilla. Pitkässä parisuhteessa tuttuus voi jalostua ihastumisen huumasta koko elämän jakamiseksi, mutta popmusiikin yleisö on sitä sorttia, joka on rakastunut rakastumiseen ja siksi etsii aina jotain uutta, mieluummin vaikka pettyäkseen katkerasti.

Kun Kent ei pysty enää yllättämään, yhtye yrittää tehdä vielä sen, mitä osaa, niin hyvin kuin mahdollista. Då som nu för alltid on kuin uran paketoiva kokoelma: sillä on yhtä lailla Andromedan kaltaisia Kent-hittejä kuin Falska profeterin kaltaisia Kent-balladeja (ja hitaiden kappaleiden tekijöinä yhtye on aina kyennyt majesteettisiin suorituksiin; melankolikkojen hovissa he ovat jalokivikruunuisia kuninkaallisia). Kappaleessa Gigi kitarat riffittelevät entistä raskaammin, kun taas Tennsoldater kumartelee yhtyeen uran koneellisemmalle puoliskolle.

Då som nu för alltid ei ehkä kuulu Kentin kolmen parhaan levyn joukkoon, mutta se pääsee lähemmäksi niitä kuin olisi olettanut. Myöhäiskauden kukintona se tuo mieleen The Curen Bloodflowersin (2000), johon yhtyeen olisi suonut lopettavan uransa.

Kent on siis poistunut tyylikkäästi, nyt heidän vielä pitäisi osata pysyä poissa. Norjalainen A-ha, joka 1980-luvun suursuosionsa jälkeen on onnistunut säilyttämään miljoonayleisön Etelä-Amerikassa ja Itä-Euroopassa, teki vuonna 2010 näyttävän jäähyväiskiertueen, joka huipentui kolmeen keikkaan Oslon stadionilla. Viime vuonna yhtye sitten palasi uudella albumilla Cast In Steel. Se oli ihan hyvä levy, mutta siihen oli vaikea olla suhtautumatta kuin vieraaseen, joka oli jo kerran suurieleisesti lähtenyt ja nyt seisoo uudelleen lämpiössä naapurin puutarhasta poimitun uuden kukkakimpun kanssa.

Toivottavasti Kent toimii toisin. Showbisneksessä kuolleen leikkiminen kun on usein se vaikein temppu. ■

Julkaistu: 27.6.2016