Apu

Samovaarikorjaamossa haikaillaan Neuvostoliiton aikoja



Samovaarikorjaamossa haikaillaan Neuvostoliiton aikoja

Höyryävä teekupillinen, pala makeaa ja joukko ystäviä kuuluvat venäläisen kodin arkeen ja juhlaan. Vieläkö teekeittimien kuningatar porisee venäläisessä kodissa?
Teksti Apu-toimitus

Samovaarinromut kimaltelevat auringossa. Mies istuu keskittyneenä työn ääressä pienessä verstaassa, jonka hyllyt notkuvat kaikenlaisista samovaarien osista. Vaimo istuskelee kadulla auringossa seuraamassa ohikulkijoita.

– Miehelleni samovaarit ovat aina olleet intohimo. Mutta rahan ansaitseminen niillä on vaikeaa. Hänen äitinsä sanoikin aina, että miehen pitäisi löytää oikea työ, nainen kertoo.

Samovaarin korjaamiseen on aina ollut omat ammattilaisensa. Heitä löytyy täältä, 60 kilometrin päässä Mustastamerestä sijaitsevasta Krasnodarin kaupungista. Tämäkin pariskunta on pitänyt samovaareihin erikoistunutta korjaamoa ja myymälää jo yli 50 vuoden ajan.

Paikalle astelee myös vävypoika Volodja. Miehen varsinainen työ on autojen korjaaminen, mutta hän tuli avuksi korjaamolle 15 vuotta sitten. Venäjällä on tavallista tehdä useampaa työtä tarvittavan elannon saamiseksi. Eikä samovaaribisnes ole varsinaisesti tulevaisuuden ala.

– Ei samovaareja käytetä enää niin kuin ennen, samovaarikorjaamoa pitävän pariskunnan vaimo sanoo haikeana.

– Kokoonnuimme aina koko perhe isoäidin pöydän ääreen juomaan teetä samovaarista. Siihen aikaan meillä ei ollut kuppeja, vaan teetä juotiin kulhoista sokerinpala suussa. Mutta enää emme mekään keitä kotona teetä samovaarilla.

Samaa sanoo Volodja, joka kiillottaa yhtä keittimistä. Hinkkausta, hankausta. Paksun likakerroksen alta paljastuu hohtava hopeapinta.

– Käytän samovaaria yleensä vain lähtiessäni maalle tai kalaan. Valmistan siinä teen lisäksi myös kala- ja borssikeittoa, hän sanoo ja katsoo työnsä jälkeä tyytyväisenä.

Hän kääntää päänsä meitä kohti.

– Samovaari on tulossa taas muotiin, Volodja vakuuttaa.

Uskottavuutta lausunnolta vie anoppi, joka pudistelee samaan aikaan päätään taustalla ja kuiskaa sanan ”njet”.

Tsajun eli teen juonnilla on pitkät perinteet Venäjällä. Se tuli tutuksi 1600-luvulla ja yleistyi seuraavan vuosisadan aikana. Myös samovaarin juuret juontavat 1700-luvun alkuun. Keittimet yleistyivät ympäri Venäjää yhdessä pitkien teetuokioiden kanssa.

Venäläisellä ilmaisulla ”istua samovaarin ääressä” viitataankin teen juomisen lisäksi jutusteluun ja tarinointiin.

Vaikka samovaarikulttuuri ei selkeästi ole enää entisensä, teetä juodaan Venäjällä edelleen paljon, ja viime vuosina Krasnodariin on avattu useita uusia teehuoneita.

Alueella sijaitsevat myös maailman pohjoisimmat teeplantaasit. Sinne on päästävä!

Reilun 200 kilometrin ja neljän tunnin junamatkan jälkeen seisomme Matsesta-yrityksen toimiston edessä Sotšin rinteillä.

Yrityksen pääagronomi Vladimir Voronin kurvaa paikalle maastoautolla ja kehottaa meitä hyppäämään kyytiin. Hän haluaa näyttää meille viljelmänsä, joita parhaillaan valmistellaan kesää ja ensimmäistä satoa varten. Vuodessa Matsesta korjaa 5–7 satoa ja tuottaa teetä yhteensä 200 tonnia.

Teeviljelmiä valmistellaan kesän satoa varten. Pensaat leikataan ensin koneilla ja viimeistellään tasaisiksi käsin.

Teeplantaaseille johtava tie muistuttaa perunapeltoa. Tavallisella autolla paikalle ei olisikaan asiaa. Hyppäämme ulos maastoautosta päästyämme rinteiden huipulle. Teeviljelmät levittäytyvät joka suuntaan ja paikalta avautuvat uskomattomat näköalat.

– Ennen tuotimme teetä neljä kertaa enemmän. Nykyään emme enää saa työntekijöitä sellaisiin tuotantomääriin. Ihmiset muuttavat kaupunkeihin eivätkä halua tehdä työtä plantaaseilla, Vladimir kertoo.

Teeviljelmät perustettiin Kaukasiaan 1950-luvulla, kun J. V. Stalin halusi kehittää paikallista teetuotantoa. Vladimir muistelee haikeasti Neuvostoliiton aikoja, jolloin työntekijöistä ei ollut pulaa.

– Kesäisin kaupungeista tuli plantaaseille töihin satoja opiskelijoita, varsinkin nuoria naisia. Heidän myötään paikalle löysivät myös lähikylien miehet. Monien naisten lyhyt vierailu teeviljelmillä johtikin avioliittoon, Vladimir kertoo.

Nykyään heillä on kesäisin 15 työntekijää ja muutamia ympärivuotisia työntekijöitä.

Saamme maistella teelaatuja toimiston vieressä sijaitsevassa teehuoneessa.

Pöytään on katettu jokaiselle myös oma hunajakuppi, sillä tee ja makeat herkut kuuluvat Venäjällä olennaisesti yhteen. Herkullista. Mutta täältäkään emme löydä samovaaria.

– Emme me käytä täällä samovaaria. Se olisi liian vaivalloista, Vladimir sanoo.

Palaamme päivän viimeisellä junalla takaisin Krasnodariin.

Aamulla Krasnodarin tori on täynnä toinen toistaan värikkäämpiä kojuja, joissa myydään tuoreita kasviksia, maitotuotteita, hunajaa ja leivoksia. Torin läpi on vaikea kulkea ostamatta mitään.

Tatjanan koju on katosta maahan täynnä yrttejä, mausteita, kasveja ja teesekoituksia. Tuoksu on huumaava ja houkuttelee kiireisimmänkin kulkijan pysähtymään paikalle.

– Joskus ihmettelen itsekin, miten päädyin tänne, hän sanoo annostellessaan pusseihin asiakkaiden ostoksia.

– Alun perin työskentelin insinöörinä. Mutta 30 vuotta sitten aloin auttaa yrttejä myynyttä äitiäni. Sille tielle jäin.

Myyminen on vain pieni osa työstä, sillä Tatjana käyttää paljon aikaa myös yrttien keräämiseen eri alueilta. Kaupan valikoima onkin vaikuttava, ja sieltä tuntuu löytyvän ratkaisu vaivaan kuin vaivaan.

– Eukalyptus auttaa vilustumiseen, minttu rauhoittaa ja auttaa vatsavaivoihin. Jäkälä on hyväksi vatsalle, kun sen hauduttaa lämpimässä maidossa, hän luettelee.

Ostamme teetä mukaamme useamman pussillisen. Mutta vaikka Tatjana onkin teen kanssa tekemisessä joka päivä, ei hänkään käytä samovaaria. Näyttää olevan niin kuin samovaarin korjaajat sanoivat: samovaarien kohtalo on yhä useammin joutua vain kotien koristeiksi.

Mutta symbolinen arvo on yhä suuri. Siksi nuorelle perheelle hankitaan samovaari, kun he muuttavat omaan taloon.

Tee pysyy lämpimänä samovaarin päällä. Annan samovaari on kulkenut suvussa vuosikymmeniä.

Anna Tšervjakova ja Valeri Ptšelin rakentavat taloa perheelleen hieman kaupungin ulkopuolelle. Perheeseen kuuluvat myös 7-vuotias Jaroslava ja 1,5-vuotias Pavel. Heidän muuttokuormaansa kuului samovaari.

Reilun tunnin bussimatkan jälkeen saavumme omakotitaloalueelle. Valeri opastaa meidät läpi pusikon polkua pitkin heidän kotiinsa. Anna rientää ulos toivottamaan meidät tervetulleeksi.

– Hienoa, että pääsitte tulemaan, hän sanoo hymyillen ja ohjaa meidät peremmälle taloon.

Perheen tytär Jaroslava haluaa viedä meidät esittelykierrokselle taloon. Valmiina on vasta muutama huone sekä kuvanveistäjänä toimivan Valerin verstas, mutta koti on keskeneräisenäkin viihtyisä. Verstas taipuu hyvin myös avaraksi olohuoneeksi.

– Nyt minulla on hyvä syy lämmittää samovaari, Anna sanoo ja kattaa pöytää.

– Teemme sen nyt itse asiassa ensimmäistä kertaa. Olisin halunnut tehdä sen jo aiemmin, mutta en ole vielä löytänyt samovaariin sopivaa piippua. Kysyin sellaista Moskovasta jo pari kuukautta sitten.

Lämmitys onnistuu ilman piippuakin, kun sää ei ole tuulinen. Nyt on tyyntä, joten Valeri kantaa samovaarin ulos ja sytyttää pienillä puun palasilla tulen keittimen sisään.

Pian sankka savu nousee taivaalle, ja Valeria tuskin näkee savupilven keskeltä. Viimeistään nyt ymmärtää, miksei keitintä voi käyttää sisällä.

Samovaarit voivat olla oikeita taideteoksia. Arvokkaimmat niistä on tehty kokonaan hopeasta. Neuvostoaikana samovaarien muodot yksinkertaistuivat ja materiaalit vaihtuivat halvempiin.

Vajaan puolen tunnin päästä vesi on lämmennyt ja Valeri kantaa höyryävän samovaarin pöytään. Hiillos samovaarin sisällä kytee yhä, ja savun haju leviää sisälle.

Istumme pöydän ääreen, ja Anna leikkaa jokaiselle ison palan kirsikkakakkua. Valeri kaataa jokaiselle pienestä teekannusta kupin pohjalle vahvaa teetä, johon lisätään samovaarista kuumaa vettä.

Anna sai samovaarin lahjaksi isältään, kun perhe muutti taloon.

– Alun perin samovaari oli kuulunut isoäidilleni, sen jälkeen tädilleni, joka antoi sen puolestaan isälleni. Isoäitini käytti sitä aikanaan paljon, mutta kun hän muutti kerrostaloon Ivanovoon, jäi samovaari pois käytöstä. Viimeksi sitä on käytetty 60–70 vuotta sitten.

Teekuppi tyhjenee toisensa perään ja juttu luistaa. Samovaarin lämmittäminen voi olla vaivalloista, mutta kun se on kerran lämmennyt, vesi pysyy siinä pitkään lämpimänä. Pöydän äärestä ei malttaisi poistua.

Puhe siirtyy perheen historiaan. Anna kertoo muuttaneensa paikkakunnalle 17 vuotta sitten Ivanovosta Moskovan läheltä.

– Yllätyin siitä, miten erilaisia ihmiset ovat verrattuna pohjoiseen. Täällä ihmiset ovat rohkeampia, positiivisempia ja yritteliäämpiä, Anna sanoo kaataessaan kaikille lisää teetä.

On aika katsoa tarkemmin Valerin veistoksia, joita on joka puolella verstasta. Paljastuu, että olemme jo nähneet useita hänen teoksistaan Krasnodarin keskustan kaduilla.

Jaroslava ei malta enää istua pöydässä. Hän kaivaa kirjahyllystä kirjoittamiaan ja kuvittamiaan tarinoita ja esittelee niitä ylpeänä meille.

On aika lähteä, vaikka isäntäväen mielestä meillä ei olisi mikään kiire pois.

– Tämä oli todella kivaa. Pitää ottaa samovaarin lämmittäminen nyt ihan tavaksi, kun kerran olemme päässeet alkuun.

teksti Jaakko Blomberg, kuvat Olya Virich

Julkaistu: 17.5.2016