Apu

Sallan erämaa kylmyyden ytimessä – Upeat kuvat pakkasen sylissä uinuvasta tunturista

Sallan erämaa kylmyyden ytimessä – Upeat kuvat pakkasen sylissä uinuvasta tunturista
Täysikuun valo tykkymetsässä himmenee, kun maapallon varjo muuttaa kuun verenpunaiseksi taivaankappaleeksi. Olen Sallassa kaukana kaikesta, ja juuri se on täällä niin hienoa!
Julkaistu: 22.2.2020

Koluttuani vuosikaudet läntistä Lappia päätin viime tammikuussa kokeilla kahden kaverini kanssa jotakin muuta: lähdimme kuvausretkelle itärajan tuntumaan, legendaarisen Sallan alueelle.

Salla sijaitsee Lapin itäosassa Kemijärven, Kuusamon, Pelkosenniemen, Savukosken ja Posion naapurissa.

Maantieteellisesti Salla kuuluu samaan ylänköalueeseen kuin sen eteläpuolella sijaitseva Kuusamo, eli niin sanottuun Koillismaahan.

Retkeilijät laskeutuvat Sallatunturilta.

Aluetta luonnehtivat vaaramuodostelmat sekä niiden väliin jäävät laajat suoalueet. Ylimpänä maisemaa hallitsevat Iso Pyhätunturi (477 metriä merenpinnasta), Ruuhitunturi (472 m) ja Palotunturi (467 m).

Sallasta riittää sanaleikkejä: ”Erittäin sallainen” ja ”In the middle of snowhere” ovat mainoslauseita, jotka tekevät hyvin oikeutta tälle syrjäiselle ja erämaiselle alueelle.

Kun monet muut matkailukeskukset markkinoivat itseään monipuolisella tapahtumatarjonnalla, Sallassa ollaan ylpeitä siitä, että siellä ei ole mitään!

Sallatunturilta avautuvat erämaiset näkymät itään päin. Venäjän rajalle on matkaa vain kymmenisen kilometriä.

Suomen kylmin paikka

Sallan kiinnostavuutta lisää sen historia, ja tunnen sen suorastaan virtaavan lävitseni katsoessani 20 asteen pakkasessa auringonlaskun värjäämää taivaanrantaa Onkamon kylässä. Onkamojärven takana siintävät Venäjän puolelle jääneet tunturit. Ne kuuluivat aikaisemmin Suomeen, mutta talvisodan päättäneessä Moskovan rauhassa vuonna 1940 Sallan itäosa menetettiin Neuvostoliitolle.

Sallasta jouduttiin luovuttamaan 5 834 neliökilometrin alue, noin puolet koko kunnan pinta-alasta.

Salla oli silloin, kuten nytkin, syrjäistä ja lähes asumatonta korpialuetta, joten herää kysymys, miksi Stalin valloitti sen. Ilmeisesti Neuvostoliitto halusi siirtää Suomen rajaa kauemmaksi länteen Vienanmeren Kantalahdesta ja Muurmannin radasta.

Sallatunturin laella pakkasta on 30 astetta.

Se on muistutus siitä, kuinka harvaan asutuilla ja näennäisesti vähäarvoisimmillakin pohjoisen alueilla on itse asiassa melkoinen strateginen merkitys valtioiden välisessä politiikassa. Alueiden hallinta on valtion suvereniteetin eli itsemääräämisoikeuden ydintä, ja neliömetrinkin menetys isänmaasta kirpaisee.

Meidän on vain tyydyttävä tapahtuneisiin tosiasioihin ja itänaapurin puolella kohoavia tuntureita kaihoisasti katsellessamme iloittava siitä, että koko maan miehitykseltä sentään säästyttiin.

Vielä tänäkin päivänä Venäjän rajan – ja koko EU:n itärajan – läheisyys sekä toisen maailmansodan ankarista taisteluista muistuttavat taisteluhaudat, korsut ja muistomerkit tuovat Sallaan dramaattisen säväyksensä ja eksotiikkansa.

Sallan kylänraitti on hiljainen.

Purevana pakkaspäivänä Onkamon kylässä aika tuntuu pysähtyneen. Kylässä asuu muutamia kymmeniä ihmisiä, mutta ketään ei näy ulkona. Etäältä kantautuva koiran haukunta vain voimistaa yksinäisyyden tuntua.

Sallassa pääsee toisella tavalla erämaan makuun kuin vaikkapa 115 kilometriä etelämpänä. Siellä Kuusamon Rukan laskettelurinteet ja vilkkaan matkailukeskuksen valot loistavat peninkulmien päähän. Jopa Sallatunturin huipulta voi kirkkaalla säällä erottaa kaukaisessa horisontissa kruunun lailla loistavan Rukan.

Sallan erämaisuutta korostaa se, että kunnassa asuu nykyään vain noin 3 400 ihmistä. Vielä 1980-luvun alussa väkimäärä oli reilut 7 000. Sallan kunnan väestötiheyskin on kunnioitusta herättävän alhainen: vain 0,6 ihmistä neliökilometrillä.

Herätyskello pärähtää soimaan kämpässämme Sallatunturin kupeessa. Minä ja kaverit pomppaamme virkeinä ylös ja ryhdymme kahvinkeittoon. Olemme innostuneita, sillä taivas on täysin selkeä. Saamme radiosta virallisen tiedon, että Salla on tällä hetkellä Suomen kylmin paikka: elohopea on pudonnut –34 asteeseen.

Sallatunturin laella puut ovat yltä päältä tykkylumen kuorruttamia. Taustalla näkyy juuri päättyvä kuunpimennys.

Luvassa täydellinen kuunpimennys

Aloitetaan armeijasta opittu kerrospukeutuminen: ensin alle ohuet verryttelyhousut, siihen päälle farkut ja vielä päällimmäiseksi väljät toppahousut. Kahdet sukat, karvavuoratut kengät, kolme kerrosta paitoja toppatakin alle ja ohuet toppasormikkaat paksujen kintaiden sisään.

Pukeutumisen kruunaa tuhti karvalakki – sellainen pitää kylmyyden paremmin loitolla kuin pipo.

Astumme ulos kylmyyteen ja lähdemme kuutamon valossa marssimaan kohti Sallatunturille vievää polkua. Lumikuuran peittämät kelopuut näyttävät aavemaisilta täysikuun valossa. Pidämme kiirettä, sillä pian kuunvalo on oleva mennyttä: tälle aamulle on luvassa täydellinen kuunpimennys!

Luonnon omaa taidetta Sallatunturin mökin ikkunassa pakkasaamuna.

Nousemme hengitys höyryten puurajan tuntumaan, kun maisema alkaa nopeasti pimentyä. Hetki sitten kirkkaana lamppuna maisemaa valaissut kuu muuttuu himmeän punertavaksi. Siitä tulee mieleen Mars-planeetta.

Näky on mystinen ja epätodellisen tuntuinen: seisomme tykkylumisten puiden peittämällä tunturin rinteellä ja tuijotamme yksinäistä, verenpunaista taivaankappaletta. On helppo kuvitella, kuinka voimakkaasti tällainen näky on vaikuttanut entisaikain ihmisiin, jotka elivät luonnon rytmissä vailla tieteellistä tietoa.

Maisema tykkylumen ja kuuran peitossa

Sininen hämärä enteilee aamun sarastusta, kun pääsemme vihdoin tunturin laelle. Siellä vastaan tulee toinen todellisuus: tunturin toiselta puolelta puhaltaa naamallemme pureva tuuli.

Eteneminen upottavassa lumessa vastatuuleen on raskasta. Mutta emme valita – tätähän me nimenomaan olemme tulleet hakemaan. Tämä on seikkailua, täällä tuntee todella elävänsä.

Sallatunturin huipulla seisova näkötorni on kauttaaltaan tykkylumen ja kuuran peittämä. Vietämme siellä hetken tuulensuojassa, kunnes kylmyys pakottaa meidät taas liikkeelle.

Pakkanen on pukenut Sallatunturin näkötornin valkoiseen.

Sitten kuunpimennys menee ohi, ja matalalla sinisellä aamutaivaalla tykkypuiden takana reikäinen kuu muuttuu taas täydeksi.

Katson selkäni taakse itään, auringonnousun suuntaan. Venäjän puolelle jääneet vanhat Sallatunturit kohoavat siellä pahaenteisen jyrkkinä, jylhyydessään melkein pelottavina. Tässä paikassa on jotakin erityistä tunnelmaa ja hohtoa.

Auringon noustessa ylemmäksi laskeudumme tunturin toiselle puolelle ja patikoimme metsäautotielle, joka johtaa meidät takaisin lämpöiseen kämppäämme.

Miten ihanaa onkaan riisua hiestä märät kamppeet, oikoa kylmyyden ja väsymyksen kangistamia jäseniä pehmeällä punkalla ja siemaista kuksallinen kuumaa mehua paksujen kelohirsiseinien pitäessä pakkasen loitolla.

Kommentoi »