Apu

Salaperäiset yöperhoset



Salaperäiset yöperhoset

Värikkäät päiväperhoset ovat kaikille tuttuja, mutta niiden lisäksi Suomessa elää satoja yöperhoslajeja. Hämärä on nunnien, villakkaiden, kiitäjien ja monien muiden kiehtovien otusten aikaa.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Juho Rahkonen

Kun kuulee sanan perhonen, useimmille tulee mieleen kesäisellä niityllä liihotteleva kirkkaankeltainen sitruunaperhonen, oranssi nokkosperhonen tai muu näyttävä päiväperhonen.

Suomen perhoslajeista vain viitisen prosenttia kuuluu päiväperhosiin. Paljon enemmän lajeja löytyy yöperhosista.

Humalaperhonen lentelee aave­maisesti kesäyössä.

Yöperhosten lentoaika on hyvin pitkä. Ensimmäiset lajit, aikuisina kellareissa ja koloissa talvehtineet yökköset, pörräävät pajujen kukilla jo huhtikuun öinä. Viimeiset yöperhoset saattaa nähdä vielä marraskuun alussa, kun harmaat hallayökköset ja karvajalkaiset hallamittarit tulevat lamppujen ympärille parveilemaan.

Yöperhoset lentävät yöllä, osa niistä liikkuu myös päivisin. Yöperhosten väritys on yleensä harmaa tai ruskeankirjava, mikä auttaa niitä sulautumaan maisemaan ja välttämään petoja niiden lepäillessä päivät puiden rungoilla, kallioilla ja rakennusten seinämillä.

Juuri kuoriutunut kookas mäntykiitäjä kuivattelee siipiään puunrungolla. 

Useilla lajeilla siivet ovat röpelöiset ja ne muistuttavat erehdyttävästi kuolleita lehtiä. Kookas, melko yleinen yöperhonen nimeltään härkäpää on aivan katkenneen oksanpätkän näköinen. 

Monella yöperhosella on värikkäät alasiivet. Esimerkiksi kookkaat ritariyökköset paljastavat uhatuiksi tullessaan alasiipensä ja koettavat pelotella saalistajia, kuten lintuja.

Joillakin isoilla kiitäjillä ja kehrääjillä on siivissään silmiä muistuttavat kuviot, joiden paljastaminen äkisti saattaa säikyttää pedon tiehensä.

Jotkin yöperhoset viestittävät räikeillä väreillään, että ne ovat myrkyllisiä. Samaa keinoa käyttävät yöperhosten toukat, jotka ovat erittäin monimuotoisia.

Gammayökkönen on käynyt imemässä mettä mäkitervakon kukasta. Pitkä imukärsä on juuri menossa rullalle.

Kun päiväperhoset ovat siroja ja hentoja, yöperhosten ruumiinrakenne on usein tanakka. Lisäksi ne ovat karvaisia, mikä auttaa niitä säilyttämään ruumiinlämpönsä myös yön viileinä tunteina.

Usein illalla näkee, kuinka päivän levossa viettänyt yöperhonen alkaa värisyttää siipiään sekä ruumistaan, lämmittää itsensä lentokuntoon.

Yöllä lentämisessä on kiistattomia etuja: perhosen suurin uhka on tulla tarkkasilmäisen linnun nappaamaksi, mutta hämärässä tätä uhkaa ei ole. Yöperhosia saalistavat lähinnä vain lepakot, jotka pystyvät löytämään kohteensa pilkkopimeässäkin kaikuluotaimensa avulla.

Toki yöelämässä on haasteensa. Jokainen baareissa yömyöhään kulkenut tietää, ettei sieltä ole helppo iskeä itselleen seuraa. 

Yöperhostenkin on vaikea löytää pimeässä parittelukumppania, joskin luonto on kehittänyt nerokkaan apuvälineen ongelmaan: yöperhoset erittävät tuoksuhormoneita eli feromoneja, jotka puolisokandidaatti pystyy haistamaan pitkänkin matkan päästä superherkillä, kampamaisilla tuntosarvillaan.

Havununnalla on herkät, kampamaiset tuntosarvet.

Yöperhosista minua ovat aina eniten kiehtoneet kiitäjät ja kehrääjät. 

Teini-ikäisenä näin ensimmäistä kertaa, kun kookas mäntykiitäjä surrasi pihamaan syreenipensaassa kolibrin tavoin ja imi kukista mettä pitkällä kärsällään. Aina kesäöisin haluan elää nuo maagiset hetket uudelleen ja hakeudun syreenien liepeille.

Kun ajoin pikkuveljeni kanssa mopolla, tien yli lyllersi peukalonvahvuinen, sirkuspelleltä näyttävä otus. Se oli erään yöperhosen, isohangokkaan toukka. Nuoren kuvaajanalun mieltä lämmitti, kun sain kuvani julkaistuksi vuonna 1996 ilmestyneessä tietokirjassa Suomen kiitäjät ja kehrääjät.

Mielenkiintoisia ovat myös perhoset, jotka eivät mahdu yleisiin luokituksiin. Tällainen on esimerkiksi kookas, vaalea humalaperhonen, joka kuuluu alkeellisten juuriperhosten heimoon.

Kerran keskikesän yönä palasin kotiini ulkomaanmatkalta, kun huomasin suuren humalaperhosen lentelevän pihamaan yllä. Nurmikkoni oli ollut leikkaamatta, ja se oli täynnä korkeaa heinää ja apiloita.

Perhonen lenteli paikallaan ylös alas, aivan kuin noiduttu!

Kaivoin kiireesti kameran esiin, ja salaman välähtäessä mystinen yövieras tallentui muistikortilleni.

Täplätupsukkaan kirkkaat värit ja koristeelliset karvatupsut viestittävät linnuille: olen syömäkelvoton.

Paras tapa havainnoida yöperhosia on virittää metsään tai niitylle lamppu ja lakana, jolle perhoset laskeutuvat. Eniten yöperhosia liikkuu lämpiminä, pilvisinä öinä, jolloin Etelä-Suomen kesässä on hetkellisesti jopa pimeää.

Usein ihmetellään, miksi keinovalo houkuttelee yöperhosia. Ilmeisesti valo sekoittaa niiden suuntavaiston, ja ehkä valo merkitsee aukkoa tai kulkuväylää – yöperhoset  pystyvät havaitsemaan näkyvän valon lisäksi muun muassa ultraviolettisäteilyä.

Yöperhoset ovat kiehtovia ja salaperäisiä, monien mielestä pelottaviakin. Ei ihme, että niitä on käytetty pahuuden symboleina kauhukirjallisuudessa ja -elokuvissa. Tunnetuimpia esimerkkejä lienee Uhrilampaat-elokuvan juliste, jossa päähenkilön suun edessä on suurikokoinen pääkallokiitäjä.

Kyseinen yöperhoslaji on oikeasti olemassa, ja Suomessa niitä nähdään joinain vuosina etelästä tulevina vaeltajina. Itse en ole vielä koskaan sellaista nähnyt, saati kuvannut. Pääkallokiitäjän kohtaaminen olisi minulle luontoharrastajan uran kohokohtia. Ehkä vielä joskus. ●

Teksti ja kuvat Juho Rahkonen

Julkaistu: 1.11.2016