Eeva

Piia Vuorio sai sydänkohtauksen 38-vuotiaana: "Sairaus opetti karsimaan"


Piia Vuorio oli 38-vuotias, kun hän sai sydänkohtauksen. Sitä seurannut masennus yllätti ja pakotti viimein siivoamaan elämästä pois kaiken turhan. Enää Piia ei suostu juoksemaan oravanpyörässä eikä hän anna itsensä hukkua kiireen alle.
Kuvat Suvi Elo

Kesken perheen yhteisen metsälenkin Piia Vuorio hidasti askeliaan, koska rinnassa tuntui oudolta ja hengittäminen ahdisti. Piia arveli huonon olonsa menevän kohta ohi ja johtuvan astmasta ja närästyksestä.

Takana oli kiireinen vuosi töissä. Johtuiko hengästyminen ehkä huonosta kunnosta? Piia ei ollut juuri ehtinyt lenkkeillä kevään aikana. Hiljalleen hän, mies ja kahdeksanvuotias poika jatkoivat kävelyä eteenpäin kodin lähimetsässä Maskussa. Kaapo-koira vilisti polkuja pitkin, nuuhki vuoroin ilmaa, vuoroin metsän kutkuttavia tuoksuja.

Kotona Piia meni suihkuun. Epämääräiset oireet jatkuivat: leukaperiä repi, närästyksen tunne jatkui ja maha oli sekaisin. Päästyään sohvalle Piia avasi puhelimensa nettiselaimen ja etsi oireilleen selitystä. Ne täsmäsivät sydänkohtaukseen.

”Sanoin miehelleni siitä paikasta, että soita hätänumeroon. Hän kysyi ensin, olenko tosissani, mutta teki kuten pyysin. Poikamme ohjasimme yläkertaan pelaamaan, jottei hän pelästyisi.”

Ambulanssi tuli nopeasti. Piia muistaa ensihoitajien epäuskoiset katseet, kun 38-vuotias potilas kertoi epäilevänsä, että hän on saanut sydänkohtauksen. Sydänfilmiä ottaessaan hoitajien ilmeet kuitenkin vakavoituivat.

Kun Piia ehdotti kävelevänsä itse ambulanssiin, hoitajat ohjasivat hänet paareille. Siitä hän arvasi, että kyse oli jostain vakavasta, vaikkei saanutkaan omaan epäilyynsä vahvistusta ennen kuin sairaalassa.

Syy selvisi

Turun yliopistollisessa sairaalassa varmistui nopeasti, että Piialla on sepelvaltimon ahtauma, joka vaati pallolaajennuksen. Sydänoperaatio päätettiin tehdä mahdollisimman pian, heti seuraavana aamuna.

Piia ei nukutettu, vaan lääkäri vei rannevaltimon kautta ohuen katetrin sepelvaltimon suulle paikallispuudutuksessa. Laajennettuun kohtaan asennettiin stentti eli tukiverkko, jonka tarkoitus on estää laajennetun suonen uudelleen ahtautuminen.

Piia pystyi seuraamaan monitorilta, mitä hänen sydämessään tehtiin. Hänelle kerrottiin koko ajan operaation etenemisestä, ja Piialla oli tunne, että hän oli hyvissä ja turvallisissa käsissä.

”Päällimmäinen tunteeni leikkauksen jälkeen oli helpotus. Tuntui upealta saada vedettyä keuhkot täyteen ilmaa ja hengittää kunnolla. Myös muut oireeni olivat poissa.”

Fyysinen toipuminen eteni nopeasti, ja Piia pääsi kotiin jo kahden päivän päästä. Sairauslomaa hänelle oli kirjoitettu kaksi viikkoa. Sen jälkeen Piia tunsi olevansa työkuntoinen ja palasi koulutuspäällikön työhönsä.

Jalat maassa -tyyppinä hän halusi jatkaa arkea töissä kuin mitään ei olisi tapahtunut.

”En kertonut operaatiostani töissä kovinkaan monelle. Ajatus siitä, että kävisin asiaa läpi kymmenien ihmisten kanssa ja kenties rauhoittelisin heitä ja vastailisin kysymyksiin, tuntui liian kuormittavalta.”

"Mietin usein kuolemaa"

Sisimmässään Piia työsti monenlaisia ajatuksia. Vuoden ajan hän käytti verenohennuslääkettä, jotta stentti ei umpeutuisi. Hemoglobiini laski lääkkeen takia ja olo oli toisinaan pyörryttävä, joten tarvittiin myös lisärautaa.

”Puolen vuoden ajan mietin usein kuolemaa ja pelkäsin, että saisin uuden, vielä vakavamman kohtauksen ja elämäni oli siinä. Kävin läpi papereitani ja kaappejani ja tein esimerkiksi hoitotestamentin.”

Koskettavalta tuntui, kun Piia sai kuulla äidiltään, että tämän suvussa on selkeä rasite sepelvaltimotaudille. Esimerkiksi Piian mummon äiti oli aikanaan kuollut sydänoireisiin 50-vuotiaana.

”Nyt ajattelen, että jos olisin tiennyt rasitteesta etukäteen, se ei olisi muuttanut mitään. Hämmästelin kuitenkin, miten ihmeessä asiasta ei ole puhuttu aiemmin. Ehkä olisin kuitenkin vain murehtinut etukäteen, sattuuko minulle jotain.”

Pari kuukautta ennen sydänkohtausta, keväällä 2015, Piia oli käynyt vuositarkastuksessa, jossa kaikki arvot verenpaine mukaan lukien olivat olleet normaalit. Jossiteltavaa ei ollut.

”Pallolaajennuksen jälkeen ostin silti heti verenpainemittarin ja aloin tarkkailla paineitani. Ryhdyin tarkistamaan jokaisen suuhuni laittamani ruoka-aineen ravintosisällön, jotta ruoka varmasti oli terveellistä eikä nostaisi kolesterolia tai verenpainetta.”

Piia Vuorio muistelee, miten kerran suuttui miehelleen, joka erehtyi tilaamaan pizzan, jossa oli katkarapuja – niissä kun on runsaasti kolesterolia.

”Laihduin seuraavaan kevääseen mennessä huomaamattani kymmenen kiloa.”

Vasta hiljalleen Piia on oivaltanut kohtuuden merkityksen.

”On hyvä syödä terveellisesti, mutta kaikkea ei tarvitse kontrolloida liian tarkasti.”

”Minusta on tullut aiempaa topakampi. Olen ottanut sananvarastooni lauseet ’en jaksa’ ja ’en halua’.”

Masennus iski yllättäen

Psyykkisesti Piia huomasi oirehtivansa noin vuosi leikkauksen jälkeen. Kun hänen piti kesäloman jälkeen palata töihin, itkulle ei ollut tulla loppua.

”Sydänlääkäri oli onneksi heti leikkauksen jälkeen kehottanut minua tarkkailemaan itseäni. Hän kertoi, että masennusoireita ilmenee toisinaan puoli vuotta tai vuosi operaation jälkeen. Silloin tosin ajattelin, ettei minulle mitään masennusta voi tulla.”

Jälkikäteen Piia tunnistaa masennusoireita jo edelliseltä keväältä: Hänellä saattoi olla sama musta mekko yllään viikon. Kotona tuli räiskähdyksiä ja tiuskahduksia, joiden syyksi riitti vaikkapa työpäivän jälkeen odottava täysi tiskipöytä.

Olo oli usein väsynyt. Sohva houkutteli,ystävien tapaaminen tuntui äkkiä raskaalta, eikä työ inspiroinut entiseen tapaan. Piia soitti työterveyslääkärille ja sanoi, ettei kaikki ollut hyvin. Samana päivänä lääkäri lausui diagnoosin: keskivaikea masennus.

”Diagnoosi kuulosti minusta kauhealta ja toistelin, etten halunnut mitään lamauttavaa tai turruttavaa lääkitystä.”

Lääkäri selitti rauhallisesti, että toisinaan sydänleikatuilla serotoniinitaso laskee, mikä voi aiheuttaa muutoksia mielialaan. Piia lähti vastaanotolta resepti kädessään. Kun hän oli käyttänyt vajaan kuukauden serotoniinitasoa nostavaa lääkettä, hän alkoi tuntea olevansa taas oma itsensä.

Silloin mieleen nousi eräs kotimatka ennen lääkityksen aloittamista. Hän oli tuntenut olonsa toivottamaksi ja merkityksettömäksi ja oli hetken ajatellut, ettei olisi väliä, ajaisiko autollaan ojaan vai kotiin.

Jälkikäteen pelottavinta oli, ettei ajatus ollut havahduttanut tai tuntunut mitenkään kummalliselta.

”Onneksi ajatus meni nopeasti ohi eikä palannut. Toivuttuani ymmärsin, että se kertoi siitä, kuinka pitkään olin sinnitellyt, vaikka sisimmässäni tiesin, ettei kaikki ollut hyvin.”

Henkinen toipuminen

Henkiseen toipumiseen kului koko seuraava talvi.

”Syyskuussa saatoin kuitenkin jo nauraa, kun juttelin poikani kanssa, enkä vain tokaissut ykskantaan ’aha’.”

Läheisistä harva osasi aavistaa masennuksen: mies arveli väsymyksen johtuvan leikkauksesta. Töistä Piia ei halunnut olla poissa. Hän pystyi suoriutumaan tehtävistään varsinkin, kun ne olivat organisaatiomuutoksen myötä ja hänen omasta toiveestaan muutettu vähemmän kuormittaviksi.

”Masennus ei tee automaattisesti toimintakyvyttömäksi tai rammaksi. Herkkyyteni oli toki kadoksissa ja tein asioita hyvin asiapohjaisesti, mutta työnteko oli minulle tärkeä keino säilyttää ote arkeen.”

Masennuslääke kasvatti ruokahalua ja osittain sen myötä edellisen talven aikana karisseet kilot tulivat takaisin. Piia myös oivalsi, millaisessa oravanpyörässä oli elänyt. Kiireestä oli tullut niin luonnollinen osa arkea, ettei siihen osannut kiinnittää huomiota.

Ennen Piia vastaili työsähköposteihinsa vaikka myöhään illalla. Enää hän ei tee niin.

”Olen ollut aina tehokas ja vaatinut itseltäni paljon. Olen päätyöni ohessa ollut mukana kirjaprojektissa, tuottanut digiaineistoa ja vetänyt paikallista nivelpiiriä. Oman itseni huoltaminen jäi kaiken alle.”

Ei enää kiire

Enää Piialla ei ole niin kiire, etteikö hän ehtisi välillä levätä ja rentoutua. Hän on ottanut tavakseen huokaista jokaisen työpäivän jälkeen vartin verran kotisohvalla. Piia on huomannut, että kotiarki sujuu yhtä hyvin, vaikka äiti hetken hengähtää.

”Minusta on tullut aiempaa topakampi. Olen ottanut sananvarastooni lauseet ’en jaksa’ ja ’en halua’. Aiemmin vain tein ja suoritin.”

Piia on tehnyt loppuun myös monta keskeneräistä asiaa, kuten neulonut valmiiksi aloittamansa villasukat. Hän on luopunut myös monesta turhasta tavarasta. Se on sairastumisen jälkeen tuntunut paljon helpommalta kuin aiemmin.

”Olen kiitollinen pysähtymisestä, johon sairastuminen minut pakotti. Ilman sitä olisin ehkä juossut samassa oravanpyörässä vielä viisitoista vuotta. Kuka tietää, olisiko silloin tullut kohtaus, josta en olisi enää toipunut.”

Täyttä elämää

Masennuksesta toipumisen myötä Piia Vuorio sanoo hyväksyneensä sairautensa. Liikkumisen Piia on yrittänyt saada osaksi arkeaan: hän saattaa pysäköidä auton lähintä parkkipaikkaa kauemmas, jolloin askelmittariin kertyy askeleita kuin huomaamatta. Verenpainetta Piia seuraa mutta ei enää päivittäin.

”Elän edelleen keskellä ruuhkavuosia ja elämäni on täyttä. Itsetuntemukseni on nyt kuitenkin paljon parempi, enkä anna itseni enää hukkua kiireen alle. Kun kuulen ihmisten hokevan kiirettä, minun tekisi mieli sanoa, että ’pysähdy ja mieti, mistä voi karsia ja mitkä asiat oikeasti ovat tärkeitä’.”

Asiat ovat muutenkin saaneet uudenlaisen perspektiivin: Piiaa harmittaa, kun ihmiset marisevat vaikkapa päivystyksen pitkiä jonotusaikoja.

”Jos todella tarvitsee kiireellistä hoitoa, sitä saa Suomessa. Kun olen käynyt läpi vakavan sydänoperaation ja nähnyt, kuinka paljon se vaatii eri alan osaajia, maksan veroni loppuelämäni mielelläni.”

Onnelliset hetket

Nykyään Piia puhuu sairaudestaan avoimesti. Siitä tietävät niin hänen ystävänsä kuin työkaverinsa. Senkin hän on kertonut, että kassissa kulkee aina varalla nitrosuihke.

Piia Vuorio toimii myös Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirin kokemusasiantuntijana.

”Sairastumiseni sanoittaminen ja siitä puhuminen on ollut minulle terapeuttista, mutta ennen kaikkea toivon, että siitä on jollekin toiselle apua ja hyötyä.”

Piia sanoo miettivänsä sepelvaltimotautiaan edelleen usein. Oleellista hänestä on, ettei taudin anna hallita elämää vaan että uskaltaa tarttua uusiin asioihin.

Yksi tällainen on ollut valokuvaus. Piia sai 40-vuotislahjaksi laadukkaan järjestelmäkameran, jonka käyttämistä hän on opiskellut itsekseen ja työväenopistossa.

”Olen löytänyt valokuvaamisesta oman juttuni, joka rentouttaa ja lataa akkujani. Kuvauskurssilta olen saanut myös uuden ystävän. On ollut upeaa huomata, että aikuisenakin voi ystävystyä.”

Onnelliseen hetkeen riittää onnistunut kuva auringonlaskusta. Eikä kuvausretkeltä aina tarvitse saada täydellistä kuvaa. Riittää, että voi kiireettä hakea kuvakulmia, värikontrastia tai vain istahtaa hetkeksi ja hengittää keuhkot täyteen raikasta ilmaa.

”Olen tyytyväinen tavalliseen elämään. En tarvitse jotain lisää, kuten ulkomaanmatkaa tai hienompaa autoa. Olen vihdoin oppinut tarttumaan hetkeen ja nauttimaan siitä.” ●

Haastattelu julkaistu Eevassa 10/2018.

”Masennus ei tee automaattisesti toimintakyvyttömäksi tai rammaksi. Työnteko oli minulle tärkeä keino säilyttää ote arkeen.”
Julkaistu: 19.6.2019