Apu

Veljensä menettänyt pappi Maija Haaparanta: ”Suru on tehnyt työtään minussa, se antaa lujuuden olla ihmisten kanssa, kun heillä on kriisi”

Veljensä menettänyt pappi Maija Haaparanta: ”Suru on tehnyt työtään minussa, se antaa lujuuden olla ihmisten kanssa, kun heillä on kriisi”
Sairaalapappi Maija Haaparanta, 40, lohduttaa ja tukee muita elämän vaikeina hetkinä, mutta on itse menettänyt kuolemalle enemmän kuin moni ikäisensä. Suru on väkevä ja ikuinen, mutta niin on toivokin.
Julkaistu: 2.1.2021

Kaksitoista vuotta sitten mikkeliläinen Maija Haaparanta odotti joulua toiveikkaana. Vuosi aiemmin pappisvihkimyksen saanut Haaparanta oli muuttanut puolisonsa kanssa kotikaupunkiinsa Mikkeliin. Pari odotti esikoistaan.

Odotettu, rauhallinen elämäntilanne vaihtui yllättäen pahimpaan mahdolliseen kriisiin. Haaparannan nelikymppinen isoveli kuoli tapaturmaisesti.

– Se oli kova paikka, äärimmäisen traumaattinen. Hän oli minulle paljon enemmän kuin veli, Haaparanta sanoo.

Veli oli Haaparannalle tärkeä, sillä lapsuudenperheessä kaksitoista vuotta vanhempi sisarus edusti pienelle Maijalle suurinta mahdollista turvaa ja iloa.

Isä oli palannut Pohjanmaalle eron jälkeen tyttären ollessa kuusivuotias. Äiti oli psyykkisesti vakavasti sairas, eikä pystynyt hyvään vanhemmuuteen.

Onneksi oli isoveli. Suuresta ikäerosta huolimatta hän jaksoi touhuta pikkusiskonsa kanssa.

Ihanimpia muistoja ovat lapsuuden kesät mökillä. Veljen kanssa uitiin, oltiin mutasotaa ja pelattiin krokettia.

– Hänen kanssaan minulla oli tunne, ettei elämässä voi tapahtua mitään pahaa.

Läheisten ihmisten menettämisen jälkeen Maija Haaparannasta on kadonnut viimeinenkin miellyttämisen tarve. Omannäköistä elämää on elettävä nyt, sillä tulevaisuudesta ei tiedä.

Lohdutusta ja nenäliinoja

Kun paha sitten tapahtui ja veli kuoli, Haaparanta joutui kohtaamaan sekä sisällään vellovat tunteet että hyvää tarkoittavat lohduttajat.

Osa heistä onnistui surevan tukemisessa paremmin kuin toiset.

Ystävät soittivat, toivat nenäliinoja ja kysyivät, miten hän jaksaa.

Erityisen lämpimästi Haaparanta muistaa sen ystävän, joka tuli vain istumaan viereen sohvalle, otti vastaan märkiä nenäliinoja ja tarjosi tilalle kuivia. Arvokasta oli myös se, että ystävät vakuuttivat syntymättömän lapsen voivan hyvin.

– Ulkopuolelta tuleva uskonvahvistus oli tärkeää hetkenä, jolloin kukaan ei tiedä, mitä elämässä oikeasti tapahtuu.

Toiset teot herättivät surevassa raivoa. Kun eräs ihminen alkoi lukea Haaparannalle Raamatusta pätkää lohduttaakseen, Haaparanta olisi halunnut lyödä, omasta uskostaan ja pappisvirastaan huolimatta.

– Ihmisillä on omia puolustus- ja torjuntakeinoja. Kirkossa niistä yksi on kaivaa esiin Raamattu.

Kokemus opetti Haaparannalle, että surevan kipua ei pidä kiertää tai torjua. Se pitää kohdata.

– Jos kipua ei kohdata, se syvenee. Se pitäisi tiedostaa jokaisen, joka tapaa kriisin kokeneen ihmisen.

Maija Haaparannalle kuoleman läsnäolo on teroittanut myös ystävien tärkeyttä. He ovat tärkeä osa perheen elämää.

Surua ja vihaa

Suuren surun lisäksi Haaparanta tunsi myös suurta vihaa.

Se kohdistui esimerkiksi kukkiin, joita ystävät ja tuttavat kantoivat hänen kotiinsa. Haaparanta ei kestänyt oman menetyksensä äärellä nähdä vielä kukkienkin kuihtumista ja kuolemaa. Hän kiikutti ne kirkkoherran sihteerille, joka asetteli kauniit kimput koristamaan seurakuntakeskusta.

Haaparannasta tuntui, että hänen vihansa on niin suuri, ettei sitä voi kestää kukaan ihminen.

Hän vihasi myös Jumalaansa, mutta tämä osoittautui tarpeeksi vahvaksi kestämään senkin.

Oman kokemuksensa jälkeen Haaparanta toivoo, että jokainen ihminen löytäisi oman keinonsa käsitellä sisältä kumpuavaa vihaa.

– Jos vihaa ei jollain tavalla työstä, se alkaa vinouttaa kaikki ihmissuhteita. Se on niin valtava voima.

Neljä vuotta isoveljen kuoleman jälkeen, Haaparannan odottaessa viimeisillään kolmatta lastaan, hänen äitinsä kuoli syöpään.

Kuolema oli odotettu. Se tuntui jopa helpotukselta tilanteessa, jossa äidin oma elämä oli ollut raskas ja äidin ja tyttären välinen suhde vaikea.

– Hän pääsi tuskistaan ja ehkä minäkin enemmän vapaaksi, Haaparanta kuvailee.

Hän siunasi äitinsä. Hautajaisiin osallistuivat myös omat pienet pojat.

"Olisin hyvin erilainen äiti, jos en olisi menettänyt niin paljon samalla, kun odotin heitä. Lapset ovat tässä, elävinä. Sitä osaa arvostaa, kun on tietoinen siitä, että kaiken voi menettää."

Läheisyyttä ja yhteistä aikaa

Haaparanta on miettinyt paljon sitä, mitä on perhe ja lapsen paras. Erityisen ajankohtaisia kysymykset olivat, kun hänen oma avioliittonsa on päättyi eroon.

Omassa lapsuudessaan Haaparanta etsi turvallisia aikuisia muualta, koska sellaista ei löytynyt omasta kodista. Välittäviä ja tukevia aikuisia löytyi niin seurakunnan toiminnasta, koulusta kuin kavereidenkin perheistä.

He eivät kuitenkaan pystyneet korvaamaan sitä, mistä hän oli omassa kodissaan jäänyt paitsi. Sen takia Haaparanta ajattelee, että lapselle on tärkeintä kasvaa riittävässä turvassa ja saada tukea omaan kasvuun.

Haaparanta on menettänyt äitinsä ja isoveljensä lisäksi myös biologisen isänsä ja veljensä isän, joka oli hänellekin lapsena tärkeä aikuinen. Kun kaikki lapsuudenperheen jäsenet ovat poissa, äitiys tuntuu arvokkaalta lahjalta.

– Olisin hyvin erilainen äiti, jos en olisi menettänyt niin paljon samalla, kun odotin heitä. Lapset ovat tässä, elävinä. Sitä osaa arvostaa, kun on tietoinen siitä, että kaiken voi menettää.

Haaparanta haluaa antaa omille lapsilleen paitsi turvaa myös tunteen omista juurista, rohkeudesta ja toivosta.

Hän jaksaa pysähtyä lasten loputtoman mielikuvituksen äärelle ja vaikkapa toteuttaa torille näiden kanssa pop-up-kahvilan, koska miksipä ei.

Yhdessä oleminen ja tekeminen oman perheen ja läheisten ystävien kesken on tärkeämpää kuin se, miten siisti koti on tai mitä asioita hän ehtii saavuttaa uralla.

Suoraviivaiset suunnitelmat oman elämän suhteen ovat jääneet, mutta toiveita on. Yksi niistä on löytää uusi parisuhde, joka olisi hyvä myös lasten kannalta.

Äidin kuolema oli odotettu. Se tuntui jopa helpotukselta tilanteessa, jossa äidin oma elämä oli ollut raskas ja äidin ja tyttären välinen suhde vaikea.

Usko hyvään ei muutu

Vaikka Haaparanta ei suunnittele elämässä kaiken kokemansa jälkeen suoraviivaisesti mitään, toiveita on yhä.

Lapsuuden olosuhteet eivät onnistuneet lannistamaan pikku-Maijan aurinkoisuutta ja tunnetta siitä, että elämä on hyvää. Aikuisena hän on menetysten äärellä välillä vihannut itsessään sitä puolta.

– Olen järkeillyt, että tässä tilanteessa ei ole mitään hyvää, eikä toivoa ole, ja olen hölmö, jos uskon muuhun. Silti se usko hyvään on minussa niin syvässä, ettei se muutu.

Nyt neljäkymmentävuotiaana Haaparanta odottaa elämältä eniten sitä, että saisi nähdä omien lastensa kasvavan ja seurata, minkälaisia taitoja he oppivat ja millaisia ihmissuhteita luovat.

Vaikka työ ei ole elämässä tärkeintä, hän toivoisi voivansa tehdä jatkossakin työtä, joka on merkityksellistä muille ihmisille.

– Kun elämään kuuluva epätoivo ja mustuus on tullut niin tutuksi, myös toivosta on tullut syvällä tavalla hyvää, Maija Haaparanta sanoo.

Elämä ei palaa ennalleen

Viimeiset vajaat neljä vuotta Haaparanta on työskennellyt Mikkelin tuomiokirkkoseurakunnan sairaalapappina.

Työnkin puolesta hän on edelleen koko ajan vastakkain sen tosiasian kanssa, että elämä on arvaamatonta, emmekä ole täällä ikuisesti. Omien kokemustensa ansiosta hän kokee luontevaksi asettua kuolevan tai surevan ihmisen rinnalle.

– Kun olen tehnyt niin paljon työtä surun kanssa ja se on tehnyt työtään minussa, se antaa hyvän vahvuuden ja lujuuden olla ihmisten kanssa, kun heillä on kriisi. Ei ole tarvetta mitätöidä tai ohittaa toisen surua, jotta selviytyisin itse.

Monille ajatus läheisen kuolemasta ja elämän epävarmuudesta on silti ylitsepääsemättömän vaikea ja ahdistava. Etenkin se voi olla sitä Haaparannan ikätovereille, joista harva on menettänyt yhtä paljon yhtä nuorena.

Haaparanta tietää kokemuksesta, ettei ihmisen elämä palaa läheisen kuoltua enää koskaan ennalleen. Mutta sitä moni pelkäävä ei ymmärrä, että lopulta kuolemasta voi versoa uutta onnea.

– Kun elämään kuuluva epätoivo ja mustuus on tullut niin tutuksi, myös toivosta on tullut syvällä tavalla hyvää.

Maija Haaparantaa auttaa oivallus siitä, ettei isoveli kadonnutkaan. Hän on elävänä maan päällä, kun pikkusisko huomaa muiden käyttävän samoja sanoja kuin veli tai heillä on piirteitä tämän ulkonäöstä.

Elämä on tässä ja nyt

Maija Haaparanta kokee vapauttavana ja rohkaisevana, että elämä on vain tässä ja nyt. Se pakottaa elämään omannäköistä elämää ja toteuttamaan haaveita heti. Hän kannustaa muitakin uskomaan siihen, että lopulta kriisi on aina mahdollisuus myös uuteen ja hyvään.

– Sitä ei silti pidä ikinä mennä sanomaan ihmiselle, joka on juuri kohdannut kuoleman tai vaikka koronan takia konkurssin. Jokaisen ihmisen on oivallettava se itse.

Vaikka kriisin jälkeen ihminen voi nauttia elämästään eri tavalla kuin ennen, Haaparanta ei vähättele sen hintaa.

Lapsuudenperheen jäsenten poismenon ja oman avioeron jälkeen Haaparanta on kokenut paitsi surua myös yksinäisyyttä. Vuosienkaan jälkeen hän ei ajattele, että kummastakaan tunteesta pitäisi sankarillisesti selviytyä tai että niistä pitäisi päästä eroon.

– Yksinäisyyden tunne on sekin osa elämää.

Haaparantaa auttaa myös oivallus siitä, ettei kaksitoista vuotta sitten kuollut isoveli kadonnutkaan. Hän on taas elävänä maan päällä, kun pikkusisko huomaa muiden käyttävän samoja sanoja kuin veli tai heillä on piirteitä tämän ulkonäöstä.

– Ja se turva, mitä hän antoi minulle lapsena ja joka järkkyi rajusti hänen kuoltuaan, on yhä olemassa. Se on minussa. Hän elää minussa.

Maija Haaparanta

  • Syntynyt 1980 Mikkelissä.

  • Asuu Mikkelissä omakotitalossa.

  • Perheeseen kuuluvat 11-, 9- ja 6-vuotiaat lapset.

  • Työskentelee Mikkelin tuomiokirkkoseurakunnan ja Essoten sairaalapappina.

Kommentoi »