Apu

Saimaannorpan kuumat oltavat – selviytyminen leudoista talvista vaatii vahvaa kantaa

Saimaannorpan kuumat oltavat – selviytyminen leudoista talvista vaatii vahvaa kantaa
Vähälumiset talvet ovat koetelleet saimaannorppaa, sillä se tarvitsee jäätä ja lunta lisääntyäkseen. Miltä näyttää norpan tulevaisuus lämpenevällä planeetalla?
Julkaistu: 20.11.2020

Ilmaston lämpeneminen näkyy Suomen luonnossa laajasti. Jotkin lajit, esimerkiksi talitiainen tai kettu, ovat hyötyneet ilmastonmuutoksen vaikutuksista. Etenkin pohjoisen olosuhteisiin ja vuodenaikoihin sopeutuneet eläimet ovat kuitenkin pulassa.

Saimaannorppa, yksi maailman viidestä makeanveden hyljelajista, kuuluu ilmastonmuutoksessa kärsiviin. Näyttääkin siltä, että saimaannorpan ja monien muidenkin eläinlajien elämää kuvaavat opukset joudutaan päivittämään lähitulevaisuudessa vielä moneen kertaan, kun elinympäristöt ja olosuhteet muuttuvat hälyttävän nopeasti.

Norppa tarvitsee jäätä ja lunta selviytyäkseen, mikä tekee siitä erityisen herkän nykymaailman muutoksille. Pitkän linjan norpansuojelija ja -tuntija Juha Taskinen on luonnehtinut norppaa osuvasti jäätä rakastavaksi.

Norppanaaraiden valmistautuessa synnyttämään Saimaa on tavallisesti paksun jään peitossa. Emot kaivavat itselleen synnytyspesän jyrkkäseinäisen saaren tai luodon kallioista seinää vasten tai paikkaan, johon on kasaantunut riittävän korkeita hankia.

Lumipesän suojissa emo synnyttää helmi-maaliskuun taitteessa kuutin, joka on syntyessään tavallisesti noin 4,5 kilon painoinen.

– Talvipesä on keskeisen tärkeä kuutin selviämiselle. Vastasyntyneellä kuutilla ei ole traania eli rasvakerrosta. Lumipesä on eristää kuutin kylmältä ja viimalta, tutkija Marja Niemi Itä-Suomen yliopistosta kertoo.

Hän on tutkinut saimaannorppaa jo 15 vuoden ajan. Nyt hän koordinoi kansainvälistä hanketta, jossa etsitään keinoja ihmisen ja norpan välisen rinnakkaiselon parantamiseksi Saimaalla ja Laatokalla.

Biologi Marja Niemi Itä-Suomen yliopistosta on tutkinut saimaannorppaa jo 15 vuoden ajan. Tällä hetkellä hän koordinoi kansainvälistä hanketta, jossa etsitään keinoja ihmisen ja norpan rinnakkaiselon parantamiseksi Saimaalla ja Laatokalla.

Ensimmäisen elinkuukautensa ajan kuutti syö ainoastaan emonsa rasvapitoista maitoa, minkä ansiosta sillekin alkaa kehittyä kylmältä vedeltä ja ilmalta eristävä paksu rasvakerros, traani. Lumipesän suojissa kuutilla on mukavat oltavat, ja emo voi välillä pulahtaa tekemästään avannosta lähistölle kalastelemaan. Talvipesässä kuutti on myös suojassa ympäristössä vaanivilta petoeläimiltä. Kettu ja merikotka ovat hiljalleen asettuneet Saimaan ympärivuotisiksi asukkaiksi, tosin toistaiseksi vain muutaman yksilön voimin.

Jos kuutti saa kasvaa ensimmäiset elinviikkonsa lumen ja jään keskellä, on sillä paremmat mahdollisuudet selviytyä ensimmäisestä elinvuodestaan. Kuluvan vuosituhannen aikana on ollut useita leutoja ja vähälumisia talvia, jolloin monet emot ovat joutuneet synnyttämään jälkikasvunsa avojäälle tai saarten rantoihin. Moni norpanalku ei ole selvinnyt ensimmäisestä keväästään.

”Leutoina ja vähä­lumisina talvina kuuttikuolleisuus on noussut jopa 30 prosenttiin.”
Biologi Marja Niemi

Avojäällä kuutti on helppo saalis. Viime vuosina on varmistettu muutamia tapauksia, joissa kettu on tappanut tai­vasalle syntyneet kuutin.

– Tutkimukset ovat osoittaneet, että leutoina ja vähälumisina talvina kuuttikuolleisuus on noussut jopa 30 prosenttiin syntyneestä kannasta. Normaaliolosuhteissa kuolleisuus on kymmenen prosentin luokkaa, Marja Niemi kertoo.

Ilmastonmuutoksesta kärsivää saimaannorppaa on autettu muun muassa kolaamalla vähälumisina talvina apukinospesiä, joiden suojiin emot ovat päässeet synnyttämään. Itä-Suomen yliopistossa kehitetty ja nykyään Metsähallituksen koordinoima suojelutoimenpide on osoittautunut onnistuneeksi: apukinospesiin on syntynyt lukuisia kuutteja. Lisäksi tutkijat ovat pystyneet kartoittamaan alueita, joilla kotiseutu-uskolliset naaraat mahdollisesti synnyttävät.

Norppaemo saapuu kalastusreissulta ruokkimaan kuuttiaan pesälle. Emo alkaa yleensä vieroittaa jälkeläistään keväällä jäiden lähdön aikaan, kun kuutti on parin kuukauden ikäinen. Siihen mennessä ne ovat sukeltaneet ja kalastelleet yhdessä tärkeitä taitoja opetellen.

Joinakin vuosina tilanne on kuitenkin ollut niin huono, ettei ole ollut lunta, jota kolata, eikä edes jäätä, jonka päälle kolata.

Mennään hieman ajassa taaksepäin.

Jos kettu saisi vainun, se olisi kuutin loppu

Keväällä 2014 vietin pitkiä ajanjaksoja Saimaalla Puumalan seudulla. Seurasin jo reilun parinkymmenen vuoden ajan alueella elänyttä norppaemoa, jonka paikalliset olivat nimenneet Eevaksi.

Kevät oli norppien lisääntymisen kannalta surkea. Lunta ei satanut juuri lainkaan, ja jää oli haurasta. Maaliskuun puolivälin tietämissä matkasimme paikallisen asukkaan Risto Erosen ja dokumentaristi Juha Taskisen kanssa järven rantavesiä pitkin potku­kelkoilla. Meillä oli yllämme pelastus­puvut, sillä jäät olivat petollisessa kunnossa.

Onneksi alueella koko ikänsä asunut Risto osasi lukea jäitä ja kiertää vaarat kaukaa. Tehtävänämme oli kartoittaa tunnettuja paikkoja, luotoja ja saaria, joiden suojissa alueella elävät norppaemot olivat aikaisempina vuosina synnyttäneet. Käytimme havainnointiin kiikareita, ettemme menisi liian lähelle mahdollisia pesiä.

Löysimme Eevan tutuilta paikoilta, mutta jokin oli pielessä. Seurasimme kiikareilla, miten se kömpi veteen metsäisen saaren rannasta. Samassa huomasimme rantaheinikossa liikettä. Eeva oli käynyt imettämässä hopeaturkkista kuuttiaan, jonka se oli kätkenyt suuren kiven juurelle varvikkoon. Juha Taskinen totesi kuutin olevan tavallista pienempi ja heiveröisempi.

Kuutti oli kahden valtakunnan rajamailla, se ei voinut kuin maata mustikanvarpujen seassa kostealla mättäällä ja odottaa, että emo tulisi ruokkimaan sitä. Jos kettu sattuisi saamaan kuutista vainun, olisi se pienen norpanalun loppu.

Selvinneekö ensimmäisestä keväästään, kokenut norppamies Taskinen harmitteli.

Lopulta kuuttia ei enää näkynyt – mihin se oli mennyt?

Kevätpäivien edetessä teimme kuutista kiikarihavaintoja tasaisin väliajoin. Joka kerta oli helpottavaa nähdä, että se oli edelleen hengissä.

Pieni ja hento kuutti joutui kokemaan ailahtelevat sääolosuhteet: hyytävät kevättalven vesisateet, yöpakkaset ja tuntemattoman metsän äänet. Kevään edetessä aurinko lämmitti kuutin hopeavillaista turkkia, kun sen nukkui metsän ja rannan välimaastossa. Kun kuutti päivä päivältä hiljalleen kasvoi ja voimistui, järvi alkoi kutsua sitä luokseen.

Ja niin, kun eräänä huhtikuisena aamuna palasimme veneellä paikalle, emme enää havainneet kuuttia saaren rannasta. Mihin se oli mennyt?

Keväinen näkymä pesimäluodon ääreltä, kun lumet ja jää ovat sulaneet liian varhain norppaemon ja kuutin kannalta. 2000-luvun aikana on ollut useita leutoja ja vähälumisia talvia, ja monet emot ovat joutuneet synnyttämään jälkikasvunsa avojäälle tai saarten rantoihin.

Aamu oli kostea ja harmaan vähäeleinen. Järven yllä aiemmin leijailleet usvapilvet ovat jo haihtuneet, ja tyyni vesi peilaili taivaalla lipuvia pilviä. Metsästä kantautui korpin raakunta.

Risto sammutti perämoottorin, ja annoimme veneen lipua tyynessä vedessä. Joimme kahvit ja söimme aamupalalevät. Kului tunti, toinen.

Yhtäkkiä lahden perukalla alkoi näkyä liikettä. Musta piste lipui tumman veden pintaa pitkin. Se oli Eeva.

Hetken päästä kaislikosta ilmestyi toinen musta piste, joka lipui Eevan vierelle. Istuimme hiljaa ja liikkumatta veneessä odottaen, mitä kaksikko päättäisi tehdä. Se sukelteli kaikessa rauhassa ja nousi välillä pintaan hengittämään.

– Muikkujahdissa taitavat olla, Risto kuiskasi.

Saimaannorppa voi sukeltaa yli 20 minuutin ajan ja viettää elämästään 70–80 prosenttia sukelluksissa pinnan alla.

Tovin päästä kuului vaimea pulpahdus, ja kun käänsin katseeni, näin Eevan tarkkailevan meitä noin viidenkymmenen metrin päästä. Muutaman sekunti myöhemmin sen kuutti nousi pintaan, sekin meitä uteliaana vilkuillen. Kasvonpiirteiden perusteella kuutti oli kasvanut mukavasti ja näytti olevan hyvässä kunnossa. Vaikka kuutista näkyi vain pää, se käväisi sen verran lähellä meitä, että huomasimme kuuttikarvan alkaneen väistyä aikuisen turkin tieltä.

Miten ilahduttavaa oli tajuta, että Eevan poikanen oli selvinnyt vaikeista ensimmäisistä viikoistaan. Moni tuona keväänä syntyneistä kuuteista ei ollut yhtä onnekas.

Nyt kuutti oli turvassa tumman veden sylissä. Saimaannorppa viettää elämästään 70–80 prosenttia sukelluksissa pinnan alla. Se myös nukkuu vedessä ja käy silloin pinnalla vain hengittämässä. Saimaannorppa voi sukeltaa yli 20 minuutin ajan, mutta tavallisesti sukellus kestää alle kymmenen minuuttia.

Eeva ja poikanen uivat hetken pintaa pitkin veneemme ohitse, ennen kuin ne sukelsivat peräkanaa ja jatkoivat matkaansa takaisin lahden perukoille. Myöhemmin paikalliset nimesivät kuutin Einoksi. Kaksikosta tehtiin kevään ja kesän aikana useita havaintoja, kun ne kävivät kalastelemassa mökkiläisten rantavesissä.

Kuutti lepäilee rantakivellä toukokuisena aamuna. Pehmeä kuuttikarva alkaa väistyä aikuisen turkin tieltä. Keväällä turkki vaihtuu kevyempään kesäasuun.

Norppaemot alkavat usein vieroittaa jälkeläisensä jäiden lähdön aikaan keväällä, kun kuutti on reilun parin kuukauden ikäinen. Siihen asti ne sukeltavat ja kalastelevat yhdessä, jotta kuutti oppisi itsenäiseen elämään vaadittavat taidot.

Kun koittaa se päivä, jolloin emo päättää antaa jälkeläiselleen lähtöpassit, emo ei enää palaakaan kalastusreissultaan. Ja niin jäälautalla lepäilevän kuutin on lopulta pulahdettava veteen ja aloitettava itsenäinen matkansa.

Jokainen norppa on yksilö, ja emot kasvattavat jälkikasvuaan eri tavoin. Yksilölliset erot voivat olla hyvinkin merkittäviä. Vallitsevat olosuhteet ja ravintotilanne vaikuttavat eläinten käyttäytymiseen kaikkialla.

Norpan turkin pyöreät kuviot ovat yksilöllisiä kuten ihmisten sormenjälki.

Se, että Eino uiskenteli emonsa seurassa vielä myöhään kesälläkin, ei silti ole tutkimusten valossa yleistä. Kenties se johtui siitä, että Eino-kuutilla oli niin huonot lähtökohdat elämään, ja että se oli ollut keväällä normaalia heiveröisempi.

Viimeisen kerran seurasimme Eevan ja Einon kalastuspuuhia elokuisen illan hämärässä. Vasta syksyn edetessä Eino-kuutin nähtiin uiskentelevan alueella itsekseen. Sen jälkeen Einosta ei ole enää tehty havaintoja.

Viime vuosien aikana saimaannorppia on tunnistettu yksilöllisesti kansalliseen tietokantaan eli norppagalleriaan. Kukin norppa tunnistetaan Photo ID -menetelmällä valokuvasta, jossa näkyy turkkikuvio. Pyöreät kuviot ovat yksilöllisiä kuten ihmisten sormenjälki.

Tähän päivään mennessä norppagalleriaan on identifioitu yhteensä 445 norppaa. Eino kantaa koodia Phs210.

Nuori kuutti tarkkailee toimittajaa veden turvasta alkukesällä. Saimaannorppa viettää elämästään 70–80 prosenttia sukelluksissa. Norppa myös nukkuu vedessä ja käy vain välillä pinnalla hengittämässä.

Mahtaakohan Eino olla vielä hengissä?

– Sitä on vaikea sanoa. Ehkä on todennäköisempää, ettei ole. On myös mahdollista, että herra ei ole vain osunut kenenkään paikallisen tai tutkijan silmään, ja se vielä jonakin päivä ilmestyy. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun norpat olisivat yllättäneet meidät, Marja Niemi naurahtaa.

"Olisi tärkeää, että muu ihmisen toimista johtuva kuolleisuus, kuten verkkokuolemat, saataisiin minimoitua. Se auttaisi, kun leutojen talvien takia kuutteja todennäköisesti kuolee tule­vaisuudessakin paljon."
Biologi Marja Niemi

Tällä hetkellä moni jännittää, tuleeko Saimaalle kunnon talvi. Minkälaiset edellytykset norpalla on sopeutua ilmastonmuutokseen, jonka seurauksen leudot ja vähälumiset talvet tulevat todennäköisesti yleistymään entisestään?

– Muuttujia on paljon, joten varmaa vastausta kukaan ei osaa antaa. Tiedämme, että norppa on tosi älykäs eläin, ja se tekee kaikkensa sopeutuakseen. Tämän myös Eevan ja Einon tarina osoittaa. Isossa kuvassa ongelma on se, että ihmisen aikaansaamat muutokset ovat olleet niin nopeita ja laajoja, että kaikilla lajeilla on ongelmia sopeutua niihin. Siksi olisi tärkeää, että norppakanta olisi hyvissä kantimissa, jotta lajilla olisi paremmat edellytykset kestää leutojen talvien tuomia ongelmia, Niemi sanoo.

Myönteistä on se, että viime vuosien aikana norppakanta on hieman kasvanut. Viime vuonna ylittyi 400 yksilön raja. Kanta on silti edelleen liian pieni. Saimaannorppa luokitellaan yhä erittäin uhanalaiseksi.

Norppaemo Eeva (vas.) ja Eino-kuutti kalastelivat yhdessä järvenlahdessa. Avun luontomies Kimmo Ohtonen seurasi kaksikon taivalta Puumalan seudulla syksyyn saakka, kunnes näki itsenäistyneen Einon viimeisen kerran.

Miten tutkija Niemi näkee ihmisen roolin norpan auttamisessa?

– Olisi tärkeää, että muu ihmisen toimista johtuva kuolleisuus, kuten verkkokuolemat, saataisiin minimoitua. Se auttaisi, kun leutojen talvien takia kuutteja todennäköisesti kuolee tule­vaisuudessakin paljon.

Saimaannorppa on maailman tutkituimpia hyljelajeja, tiedämme nykyään sen elämästä ja käyttäytymisestä paljon. Tieteellisesti tutkittu tieto auttaa meitä tekemään oikeanlaisia päätöksiä ja toimia erittäin uhanalaisen lajin suojelemiseksi.

Nopeasti muuttuvan maailman keskellä työ näyttää silti olevan vasta alussa.

Kommentoi »