Tuulilasi

Tuulilasin pääkirjoitus: Sähköautoilijan ei kannata käyttää julkisia

Tuulilasin pääkirjoitus: Sähköautoilijan ei kannata käyttää julkisia
Jos ei puhuta vain autoista vaan liikenteestä, aikamme trendiväri on tietenkin vihreä. Se tarkoittaa sähköistymistä ja joukkoliikenteen suosimista. Mutta jos sähköautoon kerran satsaa, sen jälkeen ei paljon kannata metrolla, raitiovaunulla tai onnikalla enää ajella, kirjoittaa päätoimittaja Olli Koivusalo.
Julkaistu: 4.5.2022

Onko värillä väliä? Jos autoista puhutaan, niin totta kai on. Käytettyjen puolella ei voi nirsoilla, mutta uuden auton ostajalla riittää palettia, mistä valita.

Suomessa suosituin väri oli pitkään harmaa. Harmaa aika päättyi 2013, jolloin valkoinen nousi valtaväriksi. Ja sellaisena se on pysynyt. Tarkkasilmäisimmät ovat toki havainneet, että valkoisessakin on eri sävyjä.

Valkoisen (27%) ja harmaan (20%) jälkeen suosituimpia värejä suomalaisessa autokaupassa olivat viime vuonna musta (17%), sininen (13%), punainen (11%) ja hopea (6%). Kaikki muut ovat sitten marginaalissa, eikä värivallankumousta ole näköpiirissä.

Nykyinen autoni on virallisten papereiden mukaan atsteekkikullan värinen. Se vie autoilijan ajatukset kehätien ruuhkista ja räntäsateesta Meksikon ylätasangoille, intiaanikansan kultaisiin vuosiin 1500-luvun alussa, jolloin espanjalaiset konkistadorit Hernán Cortésin johdolla eivät vielä olleet saapuneet kaiken tuhonneelle valloitusretkelleen.

Olen yrittänyt selittää 14-vuotiaalle teinityttärelleni tämän lisähintaisen ja hienostuneen metallivärin uljasta historiaa, mutta turhaan. Hänen mielestään automme on yksinkertaisesti vain kakan tai oksennuksen värinen, ja muutenkin ihan kauhea.

Haluatteko muuten tietää, mitä maksaa junalippu Helsingistä Tampereelle ja takaisin? Ei se mitään, kerron sen silti.

Olin siis lähdössä työmatkalle. Tavallinen arkitiistai; VR:n joustava hinnoittelu käytössä, eli jos ei ihan keskiyöllä tai suden hetkellä pääse matkustamaan, niin täyden hinnan saa pulittaa. Meno-paluu: 42 euroa.

Kalliilta kuulosti. Junassa voisi toki tehdä töitä, kun ammatikseen kirjoittaa, mutta kun matka ei täsmällisesti ollutkaan Helsingin keskustasta Tampereen keskustaan, vaan Espoonlahdesta Hervantaan, matka-aika olisi varovaisenkin arvion mukaan ollut tunnin pidempi suuntaansa kuin autolla. Ajalle kannattaa elämässä laskea aina jonkin verran arvoa. Se on ainoa takuuvarma asia, jota meillä jokaisella on huomenna vähemmän kuin tänään.

Entäs sitten edestakainen matka omalla atsteekkikultaisella autollani? Hyvänä bonuksena mahdollisuus hoitaa rauhassa työpuheluita. Matkaa 360 kilometriä, bensan hinta 2,30 euroa litralta. 1,2-litraisen voimavaunun pitkän ajan kulutus 6,2 litraa satasella. Talvinopeusrajoitusten puitteissa moottoritiellä vielä satasen maksimivauhti, joten arvioitu kulutus suurin piirtein 24 litraa. Kokonaishintaa ajomatkalle siis 55 euroa. Renkaatkin siinä kuluisivat ja kallis huolto olisi taas muutaman sata kilometriä lähempänä. Ei hyvä.

Kahdesta kalliista vaihtoehdosta auto olisi tullut hintavammaksi, vaikka junamatkan molemmissa päissä olisi vielä jyvittänyt lähiliikennelipuillekin muutaman euron.

VR:n ja muun joukkoliikenteen tulevaisuuden kannalta yhtälö näyttää huonolta. Sähköautoilijat ovat tunnetusti hanakoita laskemaan kustannuksia.

Toki jos matkaan olisi lähtenyt työkaveri tai muu seuralainen, asetelma olisi kääntynyt hetkessä päälaelleen henkilöauton eduksi, mutta kun ei ollut.

Menin silti autolla. Tuulilasin toimituksella on nimittäin käyttötestissä Polestar 2 -täyssähköauto isolla 78 kWh:n akulla. Auto sattui olemaan vapaana, joten samalla tarjoutui mahdollisuus testata luvatun, yli 500 kilometrin toimintamatkan realistisuutta käytännön elämässä. Tämä vaalea, magnesiumin värinen kaunotar oli jo osoittanut kyntensä tavallisessa kehätie- ja kaupunkiajossa.

Akun kestoa ei kuitenkaan ollut vielä kunnolla koeteltu. Pääsisikö sillä Hervantaan ja takaisin ilman lataustaukoa?

Ja kyllä pääsi, vaikka moottoritiellä pitikin vähän himmailla. Tämä on sähköautoilun arkea ja uuden ajan kansalaistaitoa: jäljellä olevaa ajomatkaa kannattaa seurata navigaattorista ja verrata sitä akun varaustilaan sekä auton laskemaan toimintamatkaan. Ja säädellä sitten vauhtia sen mukaan.

Kun Reissun sähkökulutus oli 22 kWh/100 km, ja oman sähkösopimukseni kWh-hinta 13 senttiä, 360 kilometrin ajomatkan kokonaiskustannukset jäivät noin 10 euroon. Huimaa!

VR:n ja muun joukkoliikenteen tulevaisuuden kannalta tämä yhtälö näyttää huonolta. Sähköautoilijat ovat tunnetusti hanakoita laskemaan kustannuksia, ja heitä tulee Suomeenkin tuhansia lisää joka kuukausi.

Jos ei puhuta vain autoista vaan liikenteestä, aikamme trendiväri on tietenkin vihreä. Se tarkoittaa sähköistymistä ja joukkoliikenteen suosimista. Mutta jos sähköautoon kerran satsaa, sen jälkeen ei paljon kannata metrolla, raitiovaunulla tai onnikalla enää ajella.

Tässäpä melkoinen vihreän siirtymän paradoksi.

4 kommenttia