Onko meillä liikaa sääntöjä vai liian vähän mielikuvitusta, kysyy Reetta Räty.

Onhan se minunkin lempiaiheitani: Suomessa kaikki on kiellettyä.

Uusi yritys, leikkipuisto, jatkopaikka tai saunan rakentaminen voi hyytyä jo siihen, että idea on kielletty tai niin säännelty, että into hiipuu. 

Suomi toimii kuin kieltelystä rutiinin kehittänyt vanhempi. Ei saa repiä, ei saa huutaa, ei saa kiusata – ja lopulta sitä huomaa sanovansa, että ei saa hyppiä. Siis miten niin ei saa hyppiä?  Olemme toki havahtuneet ongelmaan. Twitterissä kiertää #normitalkoot-uutisia, jotka kertovat naurettavista säännöistä: Porin jazzeille ei saanut viedä alkoholia – mutta eipä saanut viedä pahvista kahvi kuppiakaan. Koulusta tuli lappu, jonka mukaan ”pyöräily kouluun on kielletty”. Sosiaali- ja terveysministeri Laura Räty (kok.) aikoo perustaa ”pari työryhmää” etsimään normeja, joita hänen hallinnonalaltaan voisi purkaa. Kokoomuskomeetat Lasse Männistö ja Sanni Grahn-Laasonen julkaisivat pamfletin, jossa on 46 heidän mielestään turhaa säännöstä. Niin että yritystä kyllä on – jopa niin, että tehtaillaan säädöksiä, jotka säätelevät säätelemistä.  Kieltelystä syytetään useimmiten julkista sektoria. Valtiovalta estää ihmisiä elämästä ja yrittämästä!  Mutta mitä jos normiviidakon suurin ongelma olemme me kansalaiset? Me kun käännymme yhteiskunnan puoleen, jos tulva valuu kellariin tai parvekkeelle kuuluu ääniä. Missä on valtiovalta silloin, kun minä kastun ja marjat sulavat! Olemme tottuneet vaatimaan yhteiskunnalta vakautta, tasapuolisuutta, turvaa, samaa kohtelua kaikille. Jos yksi saa hyppiä tai mennä naimisiin, toisenkin pitää saada. Haluamme tien, jossa ei ole kuoppia. Kaupungin, josta ei kuulu ääniä. Lapsilisät myös rikkaille. Yhtä tiukka suojelu päihdeperheiden lapsille ja harvinaiselle suotyypille. Jos toiveemme eivät täyty, teemme valituksen ja etsimme syyllistä. Nykyään vaadimme varsinkin kaupungeilta myös hauskuuksia: ”ympärivuotista toimintaa” ja ”enemmän meriravintoloita”.  Aika itsekkäällä tavalla oletamme, että juuri meidän kohdallamme yhteiskunta on joustava palvelija eikä holhoava sääntelijä. Virkamiesten taas pitäisi olla yhtä aikaa tasapuolisuuden ruumillistumia ja käyttää ”maalaisjärkeä” eli ajatella kuten me itse. Normitalkoot eivät onnistu ennen kuin suomalaiset itse lakkaavat kääntymästä yhteiskunnan puoleen jokaisen mielipahan ja ehdotuksen kanssa. Sekin on opittava, ettei jokainen virkamies halua profiloitua vapautuksen airueena. Ongelma on valittaja, ei se, joka tekee työtään ja toivoo, ettei siitä tule valituksia.  Valittamisen sijaan meidän pitää opetella toimimaan ihan itse. Vaikka näin: Opettaja Maarit Korhonen teki pienen vallankumouksen turkulaisessa koulussa. Luokasta vipattiin pulpetit pihalle. Tilalle etsittiin sohvia, nojatuoleja ja pöytiä. Onko tämä laillista, Korhonen kysyi opetushallitukselta. Kävi ilmi, ettei laki vaadi pulpetteja, kirjoja tai kokeita. Että siitä vaan. [Korhosesta lisää tämän lehden sivulla 19.] Mitä kaikkea jätämme tekemättä siinä luulossa, että edessä on byrokratiaa, lupahakemuksia ja kieltoja? Kuvittelemmeko kielletyiksi myös asioita, joita emme osaa edes kuvitella kapeissa mielissämme? Normitalkoot ei ole mikään ”parin työryhmän” workshop. Se on poliittisten ideologioiden syvin jakolinja: Millainen on yksilön ja yhteiskunnan suhde? Missä menee vapauden ja yhteisvastuun raja? Säännelläänkö heikoimpien asemaa, pääomien liikkeitä vai kaikkea mitä keksitään?  Ideologisissa kysymyksissä pitää nostaa katse omasta navasta. Ei kokoomuslaisillekaan ole helppo järjestää yhteiskuntaa, jossa saa tehdä mitä vain, kunhan heidän vapauttaan vain suojaa riittävä määrä turvamiehiä, poliiseja, kuria ja järjestystä. ■