Mies kestää naiselta omituisia asioita, kuten tarpeen käydä silloin tällöin ostoksilla.

Ostamista, joka ei kohdistu tarpeellisiin, tylsiin ja arkisiin kansantaloutta ylläpitäviin hyödykkeisiin, kuten vehnäjauhoihin tai talouspaperiin, kutsutaan shoppailuksi. Kun sanan lausuu, p-kirjaimen kohdalla tapahtuu iloinen hypähdys kuin lapsena, kun pääsi ensimmäistä kertaa talven jälkeen pihalle polvisukissa ja tennareissa. Shoppailu ei siis ole muka kovin vakavaa, vaan tärkeää mielenterveydelle. Itse asiassa sen pitäisi kuulua Kela-korvauksen piiriin.

Hiukan ennen kuin kauan sitten menimme naimisiin, mieheni vei minut matkalle hyvin tuntemaansa maahan ja vielä paremmin tuntemaansa kaupunginosaan. "Lähtisitkö tänään yhteen kivaan kauppaan?" hän kysyi minulta aamiaispöydässä.

Ilahduin. En ollut tiennyt enkä osannut kuvitellakaan, että tuleva puolisoni olisi innostunut shoppailusta. Arvelin, että kyseessä saattaisi olla niin sanottu outlet-myymälä, joita tiesin alueella olevan useita.

"Mennään molemmat omia teitämme ja tavataan parin tunnin kuluttua ulko-ovella", mies ehdotti parkkipaikalla ja säntäsi juoksujalkaa sisään liukuovista.

Yritin parhaani mukaan seurata. Silmieni eteen avautui metallia, varaosia, laudanpätkiä, höyläpenkkejä, maaleja, kuitulevyjä, vasaroita ja poranteriä.

Harhailin hehtaarihallissa, ja toiveeni siitä, että vastaan syöksähtäisi kilometrin mittainen rekki täynnä viimekautisia Calvin Kleinin superhyperedullisia bleisereitä, haihtui kuin mies rautakauppaan.

Löysin hänet tunnin kuluttua ruuvihyllyjen välistä puristamassa onnellisena nyrkissään kahta mutteria.

"Joko pian lähdetään?" hinguin (minulla oli tuolloin hinkuyskä, joka on muuten aikuiselle kauhea tauti).

"Eikö olekin mahtava paikka?" hän sopersi. "Olen aina etsinyt tällaista", hän lausui rakkaudella, joka on yleensä varattu vastasyntyneille.

Hän heilautti nenäni edessä jotain koukkua. Se muistutti väännintä, jonka varaan hammaslääkäri saattaisi laskea viimeisen toivonsa operaationsa onnistumisesta.

Hingahdin jotakin epäselvää. Minulle alkoi valjeta, etten ehkä ollutkaan erityisen hyvin perillä miesten salaisimmista intohimoista. Hyllykkömeren silmänkantamattomilla dyyneillä heitä vaelsi kymmenittäin, niskat nöyrtyneinä kuin rukoukseen kaiken tarjolla olevan ylenpalttisuuden edessä. Voin vannoa, että he tervehtivätkin toisiaan hartaasti kuin uskonveljet.

Välillä joku heistä otti käteensä jiirisahan tai tasohiomakoneen, siveli sitä ja laski taas haikeana hyllyyn kuin lapsi, joka muistelee ensikosketustaan jäätelötötteröön. Mitä siitä, jos minulla on kaapissa muutamat kymmenet kengät. Vajassa on saman verran ristipäitä. Ja joka rautakauppareissulta niitä kertyy yksi lisää, vaikka ne ovat mielestäni täysin identtisiä. Kengissä on sentään toisistaan poikkeavat korot, pohjat ja värit.

Nykyisin on trendikästä tulla toimeen mahdollisimman vähillä tavaroilla. Kotiin kutsutaan komeronraivaaja, joka tunteetta heittää pois puseron, jonka olkapää on kaksikymmentä vuotta sitten tahriintunut ainutlaatuisesta vauvankuolasta. Mitä vähemmän hankimme, sitä vähemmän riittää töitä tavaran tuottajille. Kohta elämme omavaraistaloudessa ja jokaisen olohuoneen nurkassa hyrrää rukki ja taata veistää taulaa. Enää pitäisi vain tietää, mikä ihme se taula on, kun sitä ei ole kahteen sukupolveen tarvittu.

Muuan miljonääri kertoi eräässä haastattelussa henkilökohtaisen taloutensa pysyvän kurissa, koska hän ei osta ollenkaan talouspaperia, vaan käyttää pöydän pyyhkimiseen kangasrättiä. Mahtaa miljonäärin rätinkulutus olla megaluokkaa. Itse aion myös säästää ja ryhtyä pyyhkimään nenäni paidanhihaan. Tämän vinkin varastin tarkkailemalla rautakaupan asiakaskuntaa.