Apu

Saamenmaan sarvipää

Saamenmaan sarvipää

Poro on enemmän kuin eläin – se on Lapin symboli. Poronhoidosta tuli saamelaisten pääelinkeino 1500-luvulla, ja nykyäänkin poroihin pääsee tutustumaan jokainen Pohjois-Suomessa liikkuva.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Juho Rahkonen
Mainos

Ilman poroa Lappi ei olisi Lappi, niin voimakkaasti tämä keskikokoinen hirvieläin on vaikuttanut alueen luontoon ja kulttuuriin. 

Suomessa elää kaksi peuran alalajia, metsäpeura ja tunturipeurasta kesytetty poro. Metsäpeura on muuten poron näköinen, mutta metsäpeuralla on pidemmät jalat. Se on sopeutunut elämään hieman etelämpänä kuin poro ja kahlaamaan runsaslumisissa metsissä.

Poronhoitoalue kattaa yli kolmanneksen Suomen pinta-alasta, ja se ulottuu Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan vaaraseuduilta Ylä-Lapin puuttomille tuntureille. Poro on kesytetty tuhansia vuosia sitten Fennoskandian tunturipeurasta, joka elää edelleen villinä Etelä-Norjassa ja Kuolan niemimaalla Venäjällä.

Poron historiasta tulee mieleen toinen ihmisen läheinen kumppani: koira on sama eläinlaji kuin susi, josta koira on aikanaan kesyyntynyt tai kesytetty. Ei tiedetä tarkkaan, milloin ja missä koirasta on ensin tullut ihmisen paras kaveri. 

On mielenkiintoista, että ihminen on pystynyt kesyttämään hyvin harvan eläinlajin kotieläimikseen ja lemmikeikseen. Porokin on oikeastaan puolivilli; se kulkee enimmän osan vuotta vapaana luonnossa ja kootaan vasta syksyllä ja alkutalvella aitauksiin. Poro on säilyttänyt villin kantamuotonsa elintavat.

Poronhoidon alkuvaiheet ovat hämärän peitossa. Ei olla varmoja, syntyikö poronhoito Siperiassa vai keksivätkö sen nykyisen Suomen, Ruotsin ja Norjan alueella asuvat saamelaiset.

Joka tapauksessa poronhoitoa on harjoitettu maapallon pohjoisilla alueilla tuhansia vuosia. Alkuvaiheessa porolaumat eli tokat olivat vaatimattoman kokoisia ja toiminta muutenkin pienimuotoista. 

Vasta 1500-luvulla poronhoidosta tuli monien saamelaisten pääelinkeino. Sitä se on edelleen, vaikka tekniikka ja välineet ovat kehittyneet huimasti. Poroerotuksia tehdään mönkijöiden ja moottorikelkkojen avulla, ja helikopteritkin ovat käytössä koottaessa laumoja kokoon laajoilta tunturialueilta.

Porosta on kautta aikojen ollut monenlaista hyötyä. Siitä on saatu lihaa, sitä on lypsetty maidon ja juuston saamiseksi, ja vetojuhtanakin se on toiminut. Kotkat, ahmat ja muut pedot ovat saalistaneet etenkin laumasta eksyneitä ja huonokuntoisia poroja sekä nuoria vasoja.  Porolla on tärkeä rooli Lapin luonnon ekologisessa kokonaiskuvassa.

Hyötyjen vastapainoksi porosta on ollut myös haittaa herkälle luonnolle: paikoin ylisuuriksi paisuneet tokat ovat kalunneet metsien jäkäläpeitteen lähes olemattomiin. Jäkäläkankaiden kasvillisuuden kulumiseen havahduttiin jo 1900-luvun alussa, ja ongelma on yhä pahentunut.

Pohjois-Amerikassa poron virkaa toimittaa karibu, joka on saman Rangifer tarandus -lajin eli peuran alalaji. Lapin poroilla ja Amerikan karibuilla on sekin yhteinen piirre, että ainoina hirvieläiminä niiden molemmille sukupuolille kasvaa sarvet. Naaraiden ja nuorten eläinten sarvet ovat vaatimattomammat kuin täysikasvuisten urosten, joiden päätä saattaa koristaa melkoinen kattokruunu.

Sarvilla on käyttöä syksyisessä kiimassa, kun urokset ottavat toisistaan mittaa. Kalske ja rytinä raikaavat metsissä, kun porojen ja peurojen sarvet kalahtavat yhteen. Kahakan voittaja pääsee varmimmin jatkamaan sukuaan naaraiden kanssa.

Koska poro elää pohjoisessa luonnossa, sen riesana ovat ankarat ja vaihtelevat luonnonolot. Talvella jäkälät täytyy kaivaa lumihangen alta. Kuten useimmilla nisäkkäillä, myös porolla on hyvä hajuaisti. Se pystyy haistamaan jäkälän jopa metrin paksuisen lumipeitteen alta.

Lapin kylmät talvet eivät sinänsä poroja hetkauta, koska niiden turkki eristää lämpöä todella tehokkaasti. 

Kesällä poroa piinaa räkkä eli verenimijähyönteisten paljous. Mäkärät, polttiaiset, hyttyset ja paarmat sekä turkeissa pesivät loishyönteiset piinaavat sarvipäitä. Poron nielussa ärtymystä aiheuttavat myös nenäsaivartajan toukat.

Räkkä häiritsee porojen ruokailua, minkä vuoksi ne menettävät kesän aikana painoaan. Etenkin kesällä pahimman räkän aikaan syntyvät poronvasat ovat kovilla, ja moni ei selviä hengissä syksyyn asti.

Verenimijähyönteiset löytävät uhrinsa porojen erittämän hiilidioksidin avulla, ja siksi porot hakeutuvatkin kesällä paikkoihin, joissa lämpimät ilmavirtaukset nostavat porojen hajuviestit taivaan tuuliin. Tällaisia paikkoja ovat esimerkiksi lämpimät joenrantojen hietikot ja tuntureiden korkeimmat kohdat.

Syksyllä räkkäajan mentyä poroille alkaa taas ruoka maittaa, ja ne saavat takaisin menetettyjä kilojaan. Porot syövät jäkälien ja heinien lisäksi muun muassa sieniä, etenkin tatteja.

Porosta on vuosisatojen aikana kehittynyt Suomen vakioasukas. Niitä elää maassamme noin 200 000, lähes Tampereen asukasluvun verran. 

Monipuoliset nimitykset kertovat Lapin ihmisten eläväisestä kielestä, jossa luonnolla on suuri merkitys osana arkipäivän elämää: poronaaras on nimeltään vaadin, ja uros on hirvas. Nuori poro tunnetaan nimellä vasa. Lauma on tokka.

Poronhoidon taitoa pyritään pitämään yllä yli sukupolvien, ja etenkin monien saamelaisten lapset kulkevat mukana poronhoidossa pienestä pitäen. Onpa lapsille järjestetty kouluopetustakin pitkien matkojen taakse niin, että he voivat osallistua poronhoitotöihin.

Porosaamelaisten elämänrytmi nivoutuu kahden päätapahtuman ympärille: alkukesällä on vasanmerkintä ja loppusyksystä talveen poroerotus, jossa valitaan teuraseläimet ja ne porot, jotka jatkavat puolivilliä elämäänsä Pohjolan karunkauniissa luonnossa. ●

Teksti ja kuvat Juho Rahkonen

Julkaistu: 18.8.2015