Apu

Roskakuski

Roskakuski

Juha Itkonen: "Mies, joka kantaa roskia taskussaan, on myös mies, jonka taskuista voi löytyä mitä tahansa – joskus suuriakin seteleitä. "
Teksti Juha Itkonen
Mainos

Lentokentän turvatarkastusjonossa jään kiinni joka ikinen kerta. En tosin lentoturvallisuuden vaarantamisesta, hallussani ei ikinä ole räjähteitä eikä teräviä esineitä. Sen sijaan tapahtuu jotain melkein vielä kiusallisempaa: koko luonteeni paljastuu.

Yritän aloittaa valmistautumisen hyvissä ajoin. Siirrän lompakon, puhelimen ja avaimet housun taskuista takkini taskuun. Tämä on järkevää, voin jättää takin hihnalle ja kulkea sitten porteista läpi. Säästän sekä omaani että kanssamatkustajien aikaa.

Ikävä kyllä housun taskuista löytyy aina kaikenlaista muutakin. Kolikoita. Vanhoja kuitteja. Kummallisia paperinyyttejä. Jossain kaupungilla käteeni lyötyjä ravintolamainoksia ja lupauksia Jeesuksen toisesta tulemisesta. Turvatarkastajan väsyneen katseen alla tyhjennän kaiken tämän sotkun taskuistani koriin.

Sen jälkeen koettaa totuuden hetki. Se päättyy poikkeuksetta samalla tavalla. Jossain on aina jotain, en edes tiedä mitä, ei auta vaikka riisuisin kenkänikin. Kärähdän silti.

Kun sitten hihnan toisessa päässä kokoan tavaroitani, oloni on läpivalaistu. Olen mies, joka kerää roskia taskuihinsa. Mies, joka piippaa aina. Mitä se kertoo minusta?

Entä mitä minusta kertoo minun autoni? Tunnen monia miehiä, joiden auto on sellainen kuin miehen auton kai kuuluisi olla: aina moitteettoman siisti sekä sisältä että ulkoa. Huolellisesti vahattu maalipinta kimaltelee auringossa, matkustamossa leijuu puhdistusaineiden raikas tuoksu.

Minun autoni on tässä kunnossa silloin tällöin. Ajan kyllä toisinaan huoltoasemalle, käyn pikapesussa ja putsaan sisätilat. Toisaalta on rehellisesti todettava, että välit näiden retkien välillä tuppaavat venymään pitkiksi. Yksi imuripoletti ei riitä mihinkään.

Auto on onneksi useimmiten yksityistila, siellä ei paljastu yhtä armottomasti kuin lentokentällä. Sen kuin vain ajelee omissa sotkuissaan. Toisaalta kyytiin kyllä joskus astuu muitakin kuin perheenjäseniä, ja silloin käry käy armotta.

Muutama vuosi sitten heitin anoppia rautatieasemalle. Poikani istui takapenkillä ja esitti minulle asiallisen kysymyksen. ”Isi, missä täällä on roskis?” ”Tämä koko auto on roskis”, anoppi vastasi puolestani. En edes yrittänyt väittää vastaan.

Haluaisin puolustautua: en ole toivoton tapaus. En millään lailla rakasta epäjärjestystä. Päinvastoin, mielestäni jopa pyrin aktiivisesti järjestystä kohti. Tämä pyrintö ei vain ilmeisesti ole sielussani niin voimakas, ettei se ajoittain jäisi kilpailevien pyrintöjen alle.

En suostu tunnustautumaan epäsiistiksi. Mieluummin käyttäisin sanaa epäjärjestelmällinen. Väitän, että järjestelmällisyys on synnynnäinen ominaisuus. Sitä voi toki harjoittaa, mutta päättäväisyyden avulla voi päästä vain tietylle tasolle. Lopulta hämäys ei kuitenkaan mene läpi.

Joidenkin ihmisten paidat nyt vain ovat sileämpiä kuin toisten. Joidenkin kravattisolmut ovat suorempia. Joidenkin työpöydillä ei ikinä ole yhtään ylimääräistä paperia eikä vinoon laskettua kynää. Jotkut kulkevat turvatarkastuksesta läpi ilmeenkään värähtämättä ja arvokkuutensa säilyttäen. Niin asia yksinkertaisesti on. Niin maailma toimii.

Kenties oman vajavaisuutensa voi ajatella myös positiivisen kautta. Mies, joka kantaa roskia taskussaan, on myös mies, jonka taskuista voi löytyä mitä tahansa – joskus suuriakin seteleitä. Lohdullista on sekin, etten suinkaan ole ainoa lajissani. Lentokentillä ja toisten ihmisten autoissa olen havainnut, että meitä on muitakin, sekä miehiä että naisia.

Julkaistu: 28.11.2013