Villieläinten tappamista ei hyväksytä Suomessa yhtä laajasti kuin ennen. Selvimmin muutos koskee ilveksen ja karhun metsästystä, mutta voi olla, ettei kyseenalaistaminen jää vain niihin vaan metsästys­seuroilta ja riistahallinnolta vaaditaan jatkossa uusia perusteita toiminnalleen.

Suomessa metsästys on muusta Euroopasta poiketen ollut koko kansan puuhaa. Maassa on noin 200 000 aktiivimetsästäjää, joten jahdissa käynti on monessa perheessä tuttua.

Minullakin on lapsuusmuistoja, joissa aseöljy tuoksuu, kun isä viikonloppuiltapäivisin puhdistaa kivääriä. Muistan ruhon palat saavissa eteisessä, lihamyllyn ja äidin ihanan liha­makaronilaatikon. Hirvipeijaisten talkoohengen ja suuret ruokakattilat.

Mutta lapsuudestani on 40 vuotta, ja asiat muuttuvat.

Kuolema on ihmiselle ongelmallinen asia. Eläinten tappaminen herättää reaktioita. Sitä häivytetään puhumalla saaliista, kannanhoidosta ja kaatoluvista. (Media tuntuu käyttävän yhä useammin sanaa tappolupa, mikä voi kertoa aiempaa kriittisemmästä asenteesta.) Silti verinen peuranruho peräkärryssä näyttää kuoleman selvemmin kuin marketin broilersuikale.

Metsästäjät voivat hyvästä syystä kysyä, eikö ennemmin pitäisi puhua niistä kymmenistä miljoonista tehotuotetuista eläimistä, jotka Suomessa vuosittain teurastetaan. Minustakin olisi hyvä, jos lihaa syötäisiin vain se noin kaksi kiloa vuodessa, mikä riistaa riittää jokaiselle, mutta nyt ei olla siellä.

Kulttuurinen järjestys vaatii, että tappamista säännellään ja metsästyksellä on oltava suuren yleisön hyväksyntä. Siksi sen harjoittajat ovat eri aikoina perustelleet toimintaansa eri tavoin. Aikanaan metsästys on ollut miesten karaisemista, ruuan hankintaa tai urheilua. Viimeiset puoli vuosisataa on painotettu ”riistanhoitoa”, joka tarkoittaa esimerkiksi eläinten istuttamista luontoon, niiden talviruokintaa ja tappamista. Ymmärrän metsästäjien halun puhua hoitamisesta, mutta esimerkiksi journalismissa neutraalimpi termi olisi villieläinten määrän säätely. Samoin metsänhoidon kohdalla toimittajat voisivat puhua puiden tehotuotannosta.

Luontokato heijastuu metsästykseen. Käynnissä oleva joukkosukupuutto pakottaa selittämään metsästystä harrastamattomalle yleisölle, miksi villieläinten tappaminen olisi hyvä idea. Eduskunnan eräkerho ei siinä onnistunut. Valokuvaa, jossa eräkerhon kaksikymmentä miestä poseerasivat juuri ampumansa pienikokoisen nuoren karhun kanssa, pidettiin vastenmielisenä. Kuvassa näkyi ihmisen ylivoima luontoa vastaan.

Ja ylivoima vain kasvaa tekniikan myötä. Riistakamerat, koirien gps-seuranta ja keinovalo ovat muuttaneet metsästystä. Herää kysymys, missä vaiheessa kyseessä on metsässä tapahtuva teurastus eikä enää ihmisen pyrkimys päihittää eläin oveluudella ja taidolla.

Sata vuotta sitten metsien lihansyöjät olivat kilpailijoita, koska ne verottivat riistaa, jonka nähtiin kuuluvan ihmiselle. Nykyään pienpetopyyntiä perustellaan vieraslajien torjunnalla. Ikiaikainen halu hävittää pienempiä lihaa syöviä nisäkkäitä on tuotu nykyaikaan pelillistämällä se ja puhumalla ekosysteemin suojelusta. Mutta myös pienpetojen pyynnin SM-kilpailut herättävät nyt julkisuudessa kipakkaa arvostelua.

Petovihan rinnalle on tullut ihailu. Suurpetoja pidetään viimeisenä jälkenä villistä luonnosta, siksi ne kelpaavat erityisesti luontokuviin. Ja kuvauksen kaltainen ei-tappavan luonnon hyödyntäminen tarkoittaa, etteivät eläimet ole enää riistaväen yksinoikeus.

Muutos on jo käynnissä. KHO:n epäämien karhuntappo­lupien on arvioitu jopa lopettavan nykyisen kaltaisen karhunmetsästyksen. Ilveksen tappolupia kritisoidaan. Metsästykseen myönteisesti suhtautuvien määrä on viidessä vuodessa laskenut 66 prosentista 60:een. Eniten metsästystä vierastetaan kaupungeissa. Metsänomistajista yhä useampi on kaupunkilainen ja nainen ja/tai korkeasti koulutettu. Onko heille enää itsestäänselvää antaa lupa metsästää maillaan?

Metsästys tuskin Suomessa loppuu, mutta todennäköisesti se joudutaan oikeuttamaan uusilla syillä. Veikkaan, että niissä painotetaan kansallista kulttuuria ja paikallista perinnettä.

Kolumnia varten on hyödynnetty Luken erikoistutkija Jani Pellikan metsästystä koskevia tutkimuksia ja Pirjo Ilvesviidan väitöskirjaa ”Paaluraudoista kotkansuojeluun: suomalainen metsästyspolitiikka 1865–1993”.