Image

Riikka Suomisen kolumni: Mitä jos hiilineutraaliuteen pyrkimistä alettaisiin kutsua kohtuulliseksi?

Riikka Suomisen kolumni: Mitä jos hiilineutraaliuteen pyrkimistä alettaisiin kutsua kohtuulliseksi?
Päästöjen vähentäminen ei nimittäin oikeastaan ole poliittinen kysymys samoin kuin moni muu toimi, josta hallitus päättää. Se on biofyysinen välttämättömyys. Useimmat ymmärtävät, että kotona kannattaa sammuttaa tulipalo ennen kuin alkaa pohtia tarkemmin sisustusta, kirjoittaa Riikka Suominen.
Julkaistu: 27.5.2021

Kun media puhuu hallituksen ilmastotavoitteesta, sen mainitaan aina olevan kunnianhimoinen. Miksi? En muista kuulleeni vastaavia adjektiiveja työllisyys- tai taloustavoitteiden kohdalla.

Julkaistessani romaanin, jonka yhteydessä kerroin eläväni avoimessa suhteessa, sanottiin tekoa rohkeaksi. En ole lainkaan varma, oliko se kehu. Jokin siinä, että kutsuu toista rohkeaksi, antaa ymmärtää, että itse ei välttämättä toimisi samoin. Sama klangi on siinä, että painotetaan ilmastopolitiikan kunnianhimoa.

Rivien välistä kuuluu ”epärealistinen”, ”keuliva”.

Mitä jos hiilineutraaliuteen pyrkimistä alettaisiin kutsua rationaaliseksi tai kohtuulliseksi? ”Suomen asettama välttämätön ilmastotavoite.”

Päästöjen vähentäminen ei nimittäin oikeastaan ole poliittinen kysymys samoin kuin moni muu toimi, josta hallitus päättää. Se on biofyysinen välttämättömyys. Useimmat ymmärtävät, että kotona kannattaa sammuttaa tulipalo ennen kuin alkaa pohtia tarkemmin sisustusta.

Ilmastoa ollaan lämmittämässä useilla asteilla. Nykyisen tutkimustiedon valossa se tarkoittaa, että tapamme miljardeja ihmisiä huonontamalla elinoloja.

Silti tulipalon nopeaa sammuttamista vaativia on pitkään pidetty radikaaleina. Koska kyllähän koulusta lakkoilu, puhumattakaan eduskuntatalon seinälle banderollin ripustamisesta tai keskellä autotietä istumisesta, on aika poikkeuksellista.

Mutta mitä jos se on rationaalisinta mahdollista toimintaa? Koska ilmastonmuutoksen pysäyttäminen ei itsessään ole radikalismia vaan ihmishengille itsestäänselvyys. ”Elämme maailmassa, joka on tehnyt eloonjäämisestä radikaalia”, kirjoittavat yhteiskuntatieteilijät Sanna Ryynänen ja Teppo Eskelinen tuoreessa tietokirjassa Viimeinen siirto. Siinä eri kirjoittajat kuvaavat suomalaista ilmastoliikettä. Kirja murtaa vallitsevaa käsitystä siitä, mikä on äärimmäistä ja mikä järjetöntä.

Teoksen toimittanut Teemu Vaarakallio muistuttaa, että nykyisellä poliittisella järjestelmällä ja yksityisellä sektorilla on ollut vähintään 30 vuotta aikaa vastata ilmastokriisiin. Siksi tulevaisuuden luovuttamista samoihin käsiin voi pitää radikaalimpana kuin protesteja tulevien sukupolvien suojelemiseksi.

Ilmastoa ollaan lämmittämässä useilla asteilla. Nykyisen tutkimustiedon valossa se tarkoittaa, että tapamme miljardeja ihmisiä huonontamalla elinoloja. Siksi nykyjärjestyksen puolustaminen tarkoittaa ihmiskunnalle suurempia riskejä kuin järjestelmän perustavanlaatuinen muuttaminen.

Kunnianhimon hokeminen hämärtää sen, ettei Suomessa ole vielä tehty päätöksiä vaadituista päästövähennyksistä. Toistaiseksi poliitikot luulevat että poliittinen realismi on vahvempaa kuin termodynamiikka. Mutta kuten Viimeinen siirto muistuttaa, lukuisia muitakin yhteiskunnan kehitysaskelia on otettu vain koska niitä on vaadittu alhaalta ylöspäin. Naisten äänioikeus, seksuaalivähemmistöjen oikeudet, vuosilomat ja iso osa ympäristön suojelusta ovat esimerkkejä, jotka ovat aikanaan olleet radikaaleja.

Kun tulevaisuudessa perustetaan totuuskomissioita tai käydään kansainvälistä oikeutta siitä, kenen vika vitkuttelu oli, on myöhäistä toivoa tehneensä enemmän.

Ilmastosta puhuvalta peräänkuulutetaan aina toivoa. Muuten kuulija kuulemma lannistuu ja sulkee korvansa. Valtion velasta tai itänaapurista varoittelevaa sama ”neuvo” ei koske, mikä osoittaa, että vaatimus toivosta on lähinnä yritys vallankäyttöön, jälleen yksi tapa kertoa, miten ilmastosta ei sovi puhua.

Minulle toivoa tuo se, että asiaan suhtaudutaan vakavasti. En kaipaa tekopirteitä ekotekoja vaan että ihmiset, joilla on vastuuta (paitsi maan hallituksessa myös taloyhtiössä, johtoryhmässä tai uutistoimituksessa), alkavat ottaa ilmaston tosissaan.

Tässä mielessä toivoa tuo myös Viimeinen siirto. Se kuvaa syksyllä 2018 alkanutta ilmastoliikkeen uutta aikaa. Ennätyskuuma kesä, uutiset IPCC:n raportista ja Greta Thunbergin aloittama koululakko saavuttivat keikahduspisteen. Moni, joka ei koskaan ollut osallistunut ympäristöjärjestöihin, lähti toimimaan. Yhä useampi pohtii nyt, miltä tekomme näyttävät, kun ilmastohistoriaa kerrotaan.

Vihreän kuntapoliitikon ja konsultin Leo Straniuksen mukaan jälkipolvet eivät tule katsomaan toimettomuuttamme hyvällä. Kun tulevaisuudessa perustetaan totuuskomissioita tai käydään kansainvälistä oikeutta siitä, kenen vika vitkuttelu oli, on myöhäistä toivoa tehneensä enemmän.

Ehkä käy kuten Vanhan valtaukselle, johon suunnilleen kaikki vuonna 1968 eläneet väittävät osallistuneensa. Ehkä moni tulevaisuudessa muistelee istuneensa ajoradalla tai vähintään tukeneensa Elokapinan ilmastoprotesteja. En tiedä, miltä silloin näyttävät jutut, joissa nykypolitiikasta puhuttiin kunnianhimoisena.

Riikka Suominen on helsinkiläinen toimittaja ja ilmastoaktivisti.

1 kommentti