Apu

Riekko ja muut talvimaan asukit pulassa: Näin ilmastokriisin vaikutukset näkyvät Suomen luonnossa

Riekko ja muut talvimaan asukit pulassa: Näin ilmastokriisin vaikutukset näkyvät Suomen luonnossa
Pohjolan neljään vuodenaikaan erikoistuneille lajeille pidentyneet lumettomat ajanjaksot ovat myrkkyä. Miten naamioväriinsä luottavat, kuten riekot, selviytyvät nopeiden muutosten edessä, pohtii Avun luontomies Kimmo Ohtonen.
Julkaistu: 16.1.2021
Sinertävä lumi narskuu paksujen metsäsuksien alla edetessäni metsän hämärässä. On tammikuun puoliväli 2020, ja koronapandemia tuntuu vasta etäisenä uhkana toisella puolella maailmaa.
Aamu Itä-Lapin kairoilla on tyyni ja hiljainen, ja vaikka kuinka yritän hiihdellä hangilla varovaisesti, suksien suhahdukset kantautuvat kauas.
Jokaisen lumen peittämän metsän siimeksessä itseään piilottelevan olennon täytyy olla tietoinen läsnäolostani. Minulle ne näyttäytyvät ainoastaan lumeen painautuneiden jälkien kautta.
Hiljalleen tiheä kuusikko alkaa harventua ja nousta kaltevasti. Edessäni aukeaa tykkylumen kuorruttama tunturikoivikko.
Hetkeä myöhemmin havaitsen ensimmäiset jäljet lumessa. Ne kulkevat yhden tunturikoivun juurelta toiselle yhtenäisenä telaketjuna. Kierrän koivun, kunnes löydän aukon hangella.
Kyykistyn sen eteen ja pölläytän sormenpäilläni pulverimaista irtolunta aukinaisen kiepin päältä. Ulosteet kököttävät sen pohjalla. Riekon on täytynyt lähteä yömajastaan hetkeä aiemmin.
Pysyn kyykyssä koivun vänkkyrämäisesti kohoavan rungon ja siitä irtaantuvien kiekuraisten oksien suojissa ja tähystelen ympärilleni. Havaitsen toisen hylätyn kiepin, sitten kolmannenkin.
Tyypillistä, ne ovat yöpyneet turvallisuussyistä lähekkäin toisiaan.

Jälkiä hangella

Laitan hanskat takaisin käsiini ennen kuin ne kohmettuvat, ja jatkan matkaa sivuttaissuunnassa tunturinrinnettä pitkin. Pidättelen hengitystäni ja asettelen lankut lumelle niin hiljaa kuin voin, vaikka tiedän sen olevan turhaa dramatisointia.
Riekot kuulevat ja kenties näkevät minut. Strategiani tuntuu hoopolta, mutta siinä on kaikessa perinteikkyydessään viehätyksensä, kun mennään luonnon ehdoilla.
Ainoa toivoni on, että joku alueen riekosta luottaa yhteen tehokkaimpaan eloonjäämisstrategiaansa. Naamioasuunsa.
Etenen verkkaisesti. Pysähtelen vähän väliä ja tähystän ympärilläni, tarkistan katseellani jokaisen tunturikoivun juuren ja ympäristön.
Pariin otteeseen näen hangella jälkiä, jotka johtavat rinnettä pitkin eteenpäin. Riekot ovat ruokailleet yhden koivun silmuilla ja jatkaneet sitten matkaansa.
”Riekkoa olisi turha etsiä kotiseudultani etelästä – sieltä se on kadonnut jo aikaa sitten.”
Kimmo Ohtonen
Yhtäkkiä katseeni jähmettyy verkkomaisesti hangelle taipuvan oksan kohdalle. Lunta vasten piirtyvien oksien takana vitivalkea lintu kököttää paikallaan.
Se ei räpäytä tummia silmiään, saatikka avaa pientä mustaa nokkaansa. Se odottaa, luultavasti toivoo, etten näkisi sitä, vaan jatkaisin matkaani.
Sitä, miten se kokee läsnäoloni, voi vain arvailla. Luultavasti lintu pitää minua saalistajista vaarallisimpana, sillä onhan riekko ollut pohjoisen kansoille tärkeä saaliseläin, ravintoa sekä ammattipyytäjien kauppatavaraa. Nykyään ammattipyytäjiä on enää harvakseltaan, mutta riekko on säilyttänyt asemansa haluttuna riistalintuna, jota tullaan Lappiin metsästämään eri puolilta maata.
Nyt on kuitenkin hiljainen tammikuinen aamu, ja ainoa toiveeni on ikuistaa tämä kaunis Pohjolan alkuperäisasukas kamerallani.
Valkoisesta naamioasusta on talvisin hyötyä, kun riekko piilottelee lumisessa maastossa. Petolinnut kuitenkin erottavat UV-valon aallon­pituuksia, mistä johtuen niiden silmissä talvipukuinen riekko näkyy todennäköisesti lumipeitettä tummempana.

Naksahdus herättää riekon huomion

Käännän selässäni roikkuvan kameran varovasti eteeni ja odotan hetken. Yksikin äkkinäinen, väärä liike, ja lintu katoaa koivikkoon. Sen ei tarvitsisi kuin ottaa muutama juoksuaskel hangella ja se katoaisi tavoittamattomiin.
Harvassa ovat ne hetket, jolloin olen päässyt suksin riekon kanssa kuvausetäisyydelle. Ne linnut, joita olen vuosien saatossa seuraillut, ovat useimmiten kadonneet koivikon suojiin, ei kauaksi, mutta katseeltani näkymättömiin.
Eikä perään lähteminen tulisi kuuloonkaan. Olen suksineni aina auttamatta altavastaaja, ja hyvä niin.
Tämä yksilö pitää kuitenkin asemansa. Pidätän hengitystäni ja asetan katseeni kameran etsimeen. Silloin näen toisen mustan nokan pilkistävän koivunoksien takaa.
Kyseessä taitaa olla pariskunta. Riekko on tavallisesti pariuskollinen niin kauan kuin molemmat puolisoista ovat elossa.
Asettelen kameran etsimeen kuvan, ja painan sulkimesta. Mekaaninen naksahdus näyttää valpastuttavan linnun. Sen kaula nytkähtää aavistuksen verran, mutta heti perään se jähmettyy takaisin liikkumattomaksi. Aivan kuin se olisi käskenyt itseään pitämään pään viileänä.
Otan toisen ja kolmannenkin kuvan. Neljännen jälkeen on aika jättää riekkopari rauhaan.
Käännän varovaisesti linnuille selkäni ja jatkan matkaani takaisin omia jälkiäni. Lähtiessäni vilkaisen vielä olkani yli ja näen molempien lintujen kököttävän edelleen paikoillaan.
Hetken hiihdeltyäni niistä poispäin puhallan hengitys höyryten keuhkoni tyhjäksi. Tällaisiin hetkiin ei kyllästy.
Riekko on lintu, jota minun olisi turha etsiä kotiseudultani maan eteläosista – sieltä se on kadonnut jo aikaa sitten.
Riekko on pohjoisten metsien lintu, jota aikoinaan tavattiin koko maassa. Lintulaji voidaan jakaa maantieteellisesti kahteen eri porukkaan: tuntureilla eläviin ja metsäriekkoihin. Metsä-Suomessa sen luontaiset elinalueet ovat metsien ja soiden rajamaastot.

Riekko on vaeltanut yhä pohjoisemmaksi

Kyllähän sitä täytyy ruveta ottamaan tämä ilmastonmuutos tosissaan, kun vuodesta toiseen sää vaan käy yhä hullummaksi. Eilen oli kunnon pakkaset ja tänään taas sataa vettä. On se maailma mennyt pää- laelleen täällä pohjoisessakin, kertoi kuusamolainen tuttuni Martti Määttä puhelimessa joulun 2020 alla.
Oli kulunut yksitoista kuukautta siitä, kun sain ihailla riekkoparia Itä-Lapin tuntureilla. Muistutin Marttia, että puhelumme sääpäivittelyt olivat toisinto edellisvuodelta. Ja sitä edelliseltä. Hän naurahti, mutta vain lyhyesti. Martin empiiriset havainnot ovat linjassa tieteellisten tutkimusten kanssa.
Maapallo on keskimäärin lämmennyt esiteollisesta ajasta noin 1,1 astetta, mutta arktinen alue on lämmennyt yli kaksi kertaa muuta maapalloa nopeammin. Suomessa keskilämpötila on noussut 1800-luvun puolivälistä lähtien noin 2,3 astetta. Pohjoisessa talvet ovat edelleen valkoisia, mutta aivan kuten tuttuni totesi, ne ovat leudompia ja sään ääri-­ilmiöt, kuten talviset vesisateet ja myrskyt, ovat yleistyneet. Me Suomen eteläosissa elävät olemme taas joutuneet tottumaan ajatukseen, että musta talvi on hiljalleen tullut uudeksi normaaliksi.
Vähälumisten talvien, ja lumettomien ajanjaksojen pidentyessä, monet Pohjolan lajit, kuten riekko, ovat selviytyäkseen vaeltaneet yhä pohjoisemmaksi.
Luonnollisesti vuodet ja sääolosuhteet vaihtelevat, ja vähälumisia talvia on nähty mittaushistorian aikana useita kertoja.
Ilmastokriisissä ei olekaan kyse yksittäisistä sääilmiöistä tai lämpötiloista, vaan pitkäaikaisemmista kehityslinjoista, joita on mitattu tieteellisin metodein jo 1800-luvun puolivälistä lähtien. Ilmaston lämpeneminen näkyy Suomessa muun muassa alkutalvissa, sillä joulukuu on viisi astetta lämpimämpi kuin ennen.
Hillakauppojemme päätteeksi puhelinkeskustelu Martin kanssa kääntyy luontohavaintoihin, kuten se tuppaa tehdä.
– Onhan riekkoja näkynyt silloin tällöin. Sääliksi käy, kun näkee niiden kököttävän vitivalkoisina keskellä tummaa metsää. Ovat siinä pedoille kuin tarjottimella, Martti toteaa.
Martti Määtän kotiseudulla Kuusamossa riekot ovat olleet vähissä jo vuosikausia, tosin viimeisen parin vuoden aikana näyttää tapahtuneen hienoista kehitystä parempaan.
Suomen keskilämpötila on noussut 1800-luvun puolivälistä lähtien noin 2,3 astetta. Pohjoisen talvet ovat edelleen valkoisia, mutta entistä leudompia. Myös sään ääri-ilmiöt, kuten talven vesisateet ja myrskyt, ovat yleistyneet.

Lumikato on riekon surma

Muuttuvilla talvilla on ollut merkitystä eläinten suojaväritykselle. Riekko vaihtaa pukunsa valkoiseen suojaväriin syksyllä vähenevän valomäärän mukaan. Riekon ohella Suomen luonnon asukeista turkin väriä vaihtavat vuodenaikojen mukaan muiden muassa metsäjänis, kiiruna, kärppä, lumikko ja naali.
Normaaleissa olosuhteissa riekon höyhenpeitteen värin vaihtuminen kulkee melko läheisesti käsi kädessä ympäristön kanssa. Vuodenaikojen vaihtelun mukaan suojavärinsä vaihtavat riekot ovat pahois­sa vaikeuksissa etenkin lumettomina alkutalvina. Petolinnut, kuten kanahaukka, havaitsevat helposti valkoisena hohtavan linnun jo kaukaa.
Loppusyksyn viivästynyt lumentulo ei ole ainoa aika, jolloin riekot ovat pahasti alakynnessä. Myös keväisin, kun lumet häviävät tavallista varhemmin ja linnut valmistautuvat soidinmenoihin, petolinnut pääsevät napsimaan saalista helpolla. Keväällä Scientific Reports -julkaisusarjassa ilmestynyt Luonnonvarakeskuksen tutkimus osoittaa, että luonnon armoilla pieniltäkin tuntuvilla muutoksilla voi olla merkittävät vaikutukset.
– Yksikin lumeton päivä huhtikuussa verotti riekkokantaa reilun kolmen prosentin verran. Ja viisi lumetonta päivää, jolloin riekko on suojaton petolintuja vastaan, aiheutti 15 prosentin laskun – se on enemmän kuin metsästys verottaa kantaa keskimäärin, Luken tutkija Markus Melin kertoo puhelimitse.
Melin täsmentää, että riekko on tehokas lisääntyjä, ja kannat voivat vaihdella runsaasti vuodesta toiseen. Silti lumi näyttää olevan keskeisessä osassa lajin selviytymisen kannalta.
"Yksikin lumeton päivä huhtikuussa verotti riekkokantaa reilun kolmen prosentin verran."
Tutkija Markus Melin, Luonnonvarakeskus Luke
– Tutkimusta tehdessämme oli mielenkiintoista havaita, että jo 1930-luvulla, siis aikana ennen mittavia soiden ojituksia, riekko hävisi hetkeksi suurista osista eteläistä Suomea lämpimien talvien takia. Silloiset riistantutkijat arvelivat syyksi lämmön lisäksi myös lumettomuuden ja sitä kautta lisääntyneen kanahaukan saalistuspaineen, Melin kertoo.
Riekko on pohjoisten metsien lintu, jota aikoinaan tavattiin koko maassa. Maamme pesimäkannaksi arvioidaan nykyisellään noin 80 000 parin luokkaa.
Lintulaji voidaan jakaa maantieteellisesti kahteen eri porukkaan: tuntureilla eläviin ja metsäriekkoihin. Metsä-Suomessa sen luontaiset elinalueet ovat metsien ja soiden rajamaastot.
Etenkin toisen maailmansodan jälkeiset soiden ojitukset hävittivät riekkojen kotiympäristöt laajoilta alueilta, ja kanta taantui.
Riekonkin kohdalla kyse ei siis ole ainoastaan ilmastokrisiin tuomista vaikeuksista, vaan sen luontaisten elin­ympäristöjen katoamisesta.
Mitä siis tehdä, kun elinympäristöt katoavat ja lämpenevä ilmasto tekee talvista vähälumisia? On vaellettava muualle parempien elinolosuhteiden toivossa.
Ilmastonmuutos näkyy Suomessa muun muassa vähälumisina tai kokonaan lumettomina alkutalvina. Petolinnut kuten kanahaukka havaitsee helposti valkopukuisen riekon tummaa metsää vasten. Samoin keväällä petolinnuilla on helppo työ saalistaa niitä.

Lajit eivät pysy ilmastonmuutoksen tahdissa

Lintuatlaksen tutkimusaineistot paljastavat, että maamme riekkokannan levinneisyysalueen mediaani eli keskipiste on siirtynyt 1970-80-lukujen jälkeen 2010-luvulle tultaessa 145 kilometriä pohjoiseen. Tämä muutaman vuosikymmenen aikana havaittu muutos on luonnon aikajänteellä mitattuna äärimmäisen nopea, Suomen ympäristökeskuksen (SYKE) johtava tutkija Raimo Virkkala kertoo.
Hänen tieteellinen tutkimuksensa keskittyy ilmastonmuutoksen vaikutuksiin maamme lintulajistolle.
Virkkala täsmentää, että on tärkeää huomioida, että lajinedustajien runsauden painopiste on samassa ajassa siirtynyt ”vain” 54 kilometriä pohjoiseen.
Tämä viittaa siihen, että riekkokanta on jo pidemmän aikaa keskittynyt maamme pohjoisosiin, missä sillä on otollisemmat olosuhteet elinympäristöjen ja ilmaston puolesta.
Tästä johtuen varsinkin Ylä-Lapin pohjoiskolkkien tuntuririekoilla menee edelleen hyvin, koska ne ovat vielä toistaiseksi saaneet nauttia melko lumisista alkutalvista ja kevätpäivistä. Metsä-Suomen riekkokannat ovat taas taantuneet jo pitkään, ja monista paikoista maan eteläosissa laji on hävinnyt kokonaan.
– On hyvä muistaa, etteivät lajit, kuten riekko, sopeudu yhtä nopeasti kuin ilmasto muuttuu. On siis viivettä, miten lajit reagoivat muutoksiin. Ne eivät lähde saman tien vaellukselle, vaan yrittävät usein sopeutua muuttuneisiin olosuhteisiin. Maamme etelä- ja keskiosissa tämä on näkynyt niin, että riekon populaatiot ovat vähentyneet ja hävinneet laajoilta alueilta, Raimo Virkkala selittää.
Avun luontomies Kimmo Ohtonen on hiihdellyt riekon perässä Lapin kairoilla jo vuosien ajan. Kuva: Laura Ohtonheimo.

Suojelu avainasemassa

Tieteellisiin mallinnuksiin pohjautuvien ennusteiden mukaan ilmastokrisiin vaikutukset Suomen luontoon tulevat entisestään voimistumaan tulevina vuosikymmeninä. Se näkyy myös riekkojen kohdalla.
Jos nykymeno jatkuu, riekoilla on edellytykset selviytyä enää maamme pohjoisimmissa osissa. Jo Kuusamon riekkojen selviytymismahdollisuudet voivat olla kysymysmerkin alla. Jälleen kyse ei ole ainoastaan ilmastollisista tekijöistä, vaan siitä, minkälaisessa ympäristössä riekot pyrkivät sopeutumaan muutoksiin.
Raimo Virkkalan mukaan globaalin ilmastollisen muutoksen tuomia haitallisia vaikutuksia lajeille voitaisiin yrittää torjua myös paikallisin menetelmin, kuten suoalueita ennallistamalla.
– Ilmastonmuutokselle haavoittuvaisten lajien optimaalisten elinympäristöjen suojelu on avainasemassa. Tämä on pystytty tieteellisesti todentamaan, sillä moni laji on vähentynyt voimakkaasti suojelualueen ulkopuolella mutta hitaammin niiden sisäpuolella. Eli takaamalla lajeille mahdollisimman optimaaliset elinympäristöt voimme hidastaa ilmastonmuutoksen haitallisia vaikutuksia uhanalaisille lajeille.
Riekkojen ja muiden ilmastokrisiin vaikutuksista kärsivien eläinten pelastamiseksi on siis mahdollista tehdä suuria asioita myös paikallisesti.
Kommentoi »