Apu

Richard Attenborough rakasti ihmisiä ja elokuvia



Richard Attenborough rakasti ihmisiä ja elokuvia

Elokuvaohjaaja ja -tuottaja Richard Attenborough kuoli sunnuntaina 91-vuotiaana. Toimittaja Raila Kinnunen ehti tavata hänet useaan otteeseen.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Fiona Hanson / PA Photos / Lehtikuva

Sir Richard Attenborough tarttuu keskustelukumppanin – naisen tai miehen – käteen, taputtelee sitä lempeästi maksaläikkäisellä pienellä lämpimällä kädellään: kaikki hyvin, mukavaa, että olet siinä.

Rakastettava, leppoisa, hauska, kiltti vantteran lyhyt, harmaapartainen ja rakohampainen britti, suuri humanisti, ikiaikainen optimisti, elinikäinen sosialisti. Ohjaaja, näyttelijä, tuottaja, Englannin elokuvamaailman keskeinen vaikuttaja yli puolen vuosisadan ajan, paroni, joka edusti ylähuoneessa työväenpuoluetta.

Kaikesta tästä huolimatta oli vaikea kuvitella, että hän oli ohjannut Gandhi-elokuvassa 400 000 avustajan joukkoa – silloin, vuonna 1982, ei vielä voinut monistaa tietokoneella joukkoja ja ihmisiä elokuvien massakohtauksiin.

Sir Richard Attenborough väsyi pois lontoolaisessa hoitokodissa pari päivää ennen 91-vuotispäiväänsä.

ENSIMMÄISEN KERRAN taisin haastatella "Siriä" niska kunnioituksesta kenossa, kun hän oli ohjannut Cry Freedom – Huuto vapaudelle -elokuvan. Se kertoi Etelä-Afrikasta, valkoisesta miehestä, opettajasta, ja mustasta Biko-nimisestä miehestä. Nelson Mandelan mukaan filmi vaikutti tehokkaammin ja laajemmin kuin yksikään hänen puheensa. Vuosi oli 1987.

Gandhi-elokuvasta ja kahdeksasta Oscarista oli kulunut viisi vuotta.

Ja voi kauhistus, kohta Attenborough jo ohjasi Chorus Line -filmin, loikkasi vikkelän viihteen puolelle, ja oli siitä Tukholman-haastattelutapaamisessa aivan yhtä innoissaan kuin vapauden huudosta aikoinaan.  Myös Chaplin-elokuvan takia hän saapui haastateltavaksi Tukholmaan.

Pian oli parin näyttelijähaastattelun aika: kaksi kertaa Jurassic Park, ja sitten luonnerooli Joulupukkina Miracle on 34th Street -filmin uudisversiossa.

Richard Attenboroughin oli tapana kertoilla, että hänestä ja häntä kolme vuotta nuoremmasta David-veljestä, joka taitaa olla maailman tunnetuin luonnontieteilijä, tuli sellaisia kuin he ovat heidän vanhempiensa takia.

Isä oli rehtorina ensin eri oppilaitoksissa Cambridgessä, sitten Leicesterin yliopistossa. Sota-aikaan, kun perheen kolme poikaa olivat teini-iässä, vanhemmat kertoivat aikovansa adoptoida Saksasta kaksi orvoiksi jäänyttä juutalaistyttöä – mutta vain jos pojat eivät sitä vastusta. Sinä päätät, darling, he sanoivat jokaiselle pojalle.

Attenborough’n mukaan siinä ei juuri ollut valinnanvaraa. Samalla ovelalla kysymyksellä hän on patistanut ohjattaviaan oikeaan suuntaan.

OHEISESSA ALKUSYKSYSTÄ 1994 tehdyssä haastattelussa Sir valmistautui pitämän neitsytpuhettaan parlamentin ylähuoneessa. Se oli palopuhe brittiläisen elokuvan ja kulttuurin puolesta – Margaret Thatcherin kovan konservatismin kausi oli paria vuotta aiemmin lientynyt John Majorin lupsakkaampaan valtaan.

Attenborough puolusti kiihkeästi köyhiä ja sorrettuja, tästä teemasta kertoivat hänen tunnetuimmat elokuvansa Gandhi ja Huuto vapaudelle. Niitä hän sanoi tärkeiksi filmeiksi, mutta ei elokuvallisesti loistaviksi, hän ei mielestään ollut suuri persoonallinen elokuvan visionääri, vaan innokas tarinankertoja.

Hänen oma tarinansa sai traagisen käänteen tapaninpäivänä 2004, kun hänen ja Sheila Simsin 49-vuotias Jane-tytär ja viisitoistakesäinen tyttärentytär Lucy kuolivat tsunamissa Khao Lakissa, toinen tyttärentytär pelastui vakavasti loukkaantuneena.

Näyttelijä Sheila Sims ja Richard Attenborough avioituivat 1945, asuivat samassa talossa koko yhteisen elämänsä ajan aina siihen asti, kun Sims joutui hoivakotiin muutama vuosi sitten. Parin sydänkohtauksen ja portailta putoamisen jälkeen Attenborouhg muutti samaan hoivakotiin, jossa hän kuoli 24. elokuuta 2014.

Attenboroughin kollegat ympäri maailmaa ja poliitikot lausuivat harvinaisen helliä, viisaita ja tyyniä jäähyväissanoja, niin kuin käy, kun hyvän ihmisen elämä tule täyteen. Hennon korteni kekoon laitan minäkin: Sir Richard Attenborough oli lempein, ystävällisin haastateltava ikinä, nappisilmät täynnä huumoria, uteliaisuutta ja toisen viihdyttämisen intoa.

Sinä päätät, darling.

Julkaistu Avussa 50/1994:

"Joulupukki asuu jokaisen sydämessä"

Vuonna 1994 Sir Richard Attenborough teki luonneroolin, jossa maskeeraajalla ei juuri ollut hommia: hän ryhtyi Joulupukiksi.Attenborough tiesi missä Joulupukki asuu ja sai kuningatar Elisabetin mukaansa elokuviin.

Joulupukki on lempeä, ymmärtäväinen ja utelias pyöreämassuinen ja harmaapartainen ukkeli. Mutta yksi huono ominaisuus hänellä on: hän on äkkipikainen, epäoikeudenmukaisuutta nähdessään hän saattaa tulistua kerrassaan harkitsemattomasti. Ja tämä tekee hänet paitsi inhimilliseksi ja jotenkin satujen äksyjen menninkäisten ja maahisten kaltaiseksi, myös alttiiksi katumusta aiheuttaville sattumuksille ja pikkuonnettomuuksille.

Tällaista hyvin uskottavaa kuvaa Joulupukista piirtää amerikkalaisten toinen jouluinen lempileffa Miracle of 34th Street, Joulu Manhattanilla. Se ensimmäinen ja nykyisin jokaisena jouluaattona televisioitu on Frank Capran itkettävänihana Ihmeellinen on elämä.

Alkuperäinen Joulu Manhattanilla filmattiin mustavalkoisena vuonna 1947, Santa Clausin rooliin paneutui Edmund Gwenn niin hyvin, että sai siitä Oscarin, joulun ihmettä epäili pikkuinen Natalie Wood ensimmäisessä filmiosassaan.

Yksin kotona -hurjisteluilla miljoonamaakarin maineen hankkinut John Hughes on nyt käsikirjoittanut ja tuottanut Joulun Manhattanilla uusiksi, ohjaajaksi pyydettiin lähes ensikertalainen, nuori Les Mayfield.

Hughesin mielestä maailmassa on vain yksi mies, josta on uskottavaksi joulupukiksi ja joulumielen herättäjäksi. Sir Richard Attenborough, legendaarinen näyttelijä ja sittemmin tasofilmien kuten Gandhin, Huuto vapaudelle, Chaplinin ja Varjojen maan ohjaajaksi ryhtynyt hempeämielinen, syvästi humanistinen, valkopartainen kiltti herrasmies.

Susanin roolin, Natalie Woodin aikoinaan näyttelemän pikkuvanhan ja liian varhain aikuistuneen tytön esittäjä löytyi yhtä helposti: kun John Hughes oli nähnyt Mrs Doubtfire -leffassa perheen vakavaa nuorimmaista näytelleen Mara Wilsonin, asia oli selvä.

Tämän filmin juoni kulkee yksinkertaistettuna niin, että Susanin äiti, suuren newyorkilaisen tavaratalon pr-päällikkö, surullisen avioliiton jäljiltä elämänilluusionsa menettänyt nainen palkkaa tavarataloon joulupukiksi miehen, joka saattaa olla oikea Joulupukki tai sitten ei.

Tulisen luonteensa takia tavaratalon pukki joutuu oikeuteen, ja lopulta oikeudenkäynti laajenee ratkomaan sitä, onko tämä joulupukki oikea vai humppuukia. Kokeelle joutuu koko New Yorkin joulumieli, Susanin lapsenusko, tämän äidin ja äitiin rakastuneen miehen maailmankuva.

Parasta leffassa ovat lempeyttä säteilevä Sir Richard ja vakavana maailmaa ruskeine nappisilmineen tapittava pikku-Mara.

"Ainoat tähdet ovat taivaalla!"

Mara on nyt 7-vuotias, kalpea ja siro kuin pieni nukke, hän puhuu melkein kuiskaten ja tarkkailee haastattelijoitaan rauhallisen järkähtämättömästi, ei mitään hölynpölyä, kiitos.

– Ei, en minä usko joulupukkiin, sanoo Mary, ja pitää pienen tauon.

– Minä olen juutalainen. Mutta hammaskeijuun minä kyllä uskon, ja jonkinlaisiin ihmeisiinkin.

– Suurin oman elämäni ihme on pikkusiskoni syntymä, hän syntyi silloin kun Mrs Doubtfirea filmattiin. Hän on ihana ja karjuu kauheasti. Minulla on ennestään vain kolme paljon vanhempaa veljeä, ja pelkäsin koko ajan, että jään yksin, enkä koskaan saa siskoa!

– Mrs Doubtfiren tekeminen oli aivan erilaista kuin Joulu Manhattanilla -filmin. Tämä oli draamaa, ja tässä piti pysytellä vakavana. Robin Williamsille sai silloin nauraa tauoilla, nyt pääsin juttelemaan paljon Sir Richardin kanssa. Hän opetti minulle monia asioita näyttelemisestä, rehellisyydestä ja rohkeudesta, selittää Mary asiallisesti.

Miten kaverisi kohtelevat sinua, tähteä?

– Ainoat tähdet ovat taivaalla, vastaa Mary kuin Forrest Gump, hyvin ja ihan tavallisesti.

– Ne vilkuttavat, kun lähden filmauksiin ja sanovat, että hei, sä tulit jo, kun palaan.

– Minusta ei millään tule hemmoteltua, siitä pitävät isot veljet huolen. Ja äiti ja isä, taskurahaa saan vain 75 centtiä viikossa, kolme dollaria kuussa. Loput rahat säästetään.

– Natalie Woodista en tiedä juuri mitään, mutta West Side Storyn olen nähnyt monta kertaa, se on äidin mielifilmejä. Näytteleminen on työtä, hauskaa työtä. Joinain päivinä olin todella väsynytkin, ja joihinkin asioihin saatoin itse vaikuttaa. Esimerkiksi siihen, että Susanin huoneesta vietiin puolet leluista pois, sillä ei niin totinen tyttö kovin paljon leiki, hän lukee!

Maran pieni nenä kalpenee entisestään, kun puhe kääntyy saman illan tapahtumiin. Silloin on Joulu Manhattanilla -filmin Lontoon kuninkaallinen ilta, johon osallistuu itse kuningatar Elisabet. Hän juhlistaa vain yhden elokuvan ensi-iltaa vuosittain.

Mara sanoo harjoitelleensa niiaamista ja pistävänsä päälleen saman puvun kuin maailmanensi-illassakin.

Viimeistä edellinen rooli

Kuningatar Elisabet on Sir Richardille tutumpi, 18 vuotta sitten tämä aateloi silloisen herra Attenboroughin ja muuten he ovat kohdanneet kulttuuritapahtumissa.

Aidon joulupukkipartansa kätköistä Sir Richard virnistää lempeästi, että tulevassa ensi-illassa on paljon vähemmän pelättävää kuin hänen seuraavassa päivässään. Silloin hän pitää ensimmäisen puheensa parlamentin ylähuoneessa ja se tulee koskemaan taiteen ja kulttuurin kriisiä, amerikkalaisen elokuvan ja amerikkalaisen rahan ylivaltaa ja teatterin ja englantilaisen rahan pelottavaa vähyyttä.

– Minun oli mahdotonta sanoa tälle joulupukki-projektille ei, sillä tavallaan olen näytellyt joulu-ukkoa jo 50 vuotta. Ensin kolmelle omalle lapselleni ja sitten viidelle lapsenlapselle. Rakastin alkuperäistä elokuvaa, ja uskon tämän ylläpitävän sen henkeä hienosti, jutustelee Sir Richard.

– Enkä ole ikinä nauttinut näyttelijän työstä niin paljon kuin nyt saadessani ajaa pukin reellä halki New Yorkin, hurraavien lapsijoukkojen ohi. Ne silmät tuikkivat kuin tähdet joulupukkia kohden, ja tunnelma oli ihana! Kun astuin maankamaralle, lapset piirittivät minut täynnä kunnioitusta, rakkautta ja intoa.

Kuvausten tässä vaiheessa ohjaaja Mayfield vanheni pari vuotta, sillä Sir Richard ei päässyt yhdenkään parran silityshaluisen tai lahjatoiveitaan kuiskivan lapsen ohi kumartumatta rupattelemaan tai tukkaa silittelemättä.

– Tämä joulupukki-problematiikka on hyvin mielenkiintoinen. Muistan henkisen köydenvedon aikoinaan vanhempieni ja itseni välillä. Kuka myöntää ja missä vaiheessa uskooko vai ei? Minä annoin vanhempieni ymmärtää uskovani pukkiin vuosi toisensa jälkeen, ainakin aina 25. Päivään joulukuuta asti. Sillä kamalaahan olisi paljastaa epäuskonsa, jos pukki ja lahjat sitten jäisivätkin tulematta... Huomaan lasteni ja lastenlasteni pelanneen samaa peliä sittemmin.

Sir Richard näyttää hauraammalta ja vielä lempeämmältä kuin ennen, korvassa on kuulolaite. Hän valmistelee parhaillaan tositapahtumiin pohjaavaa suurelokuvaa maailman ensimmäisestä luonnonsuojelijasta, intiaanista nimeltään Harmaa Pöllö.

– Joulu Manhattanilla -filmin jälkeen näyttelen enää yhdessä filmissä, Steven Spielbergin Jurassic Park -kakkosessa, sitten keskityn ohjaamisen. Sillä aika alkaa loppua.

Missä Joulupukki asuu?

– Täältä, sanoo Sir Richard ja laskee kätensä sydämelleen.

– Minä tiedän, että sinä olet Suomesta, mutta siltikin minun on pakko sanoa näin, hymyilee Joulupukki ja kurkottaa antamaan pehmeän partapisteliään pusun poskelleni.

Vuoden kutkuttavin joululahja.

Teksti Raila Kinnunen

Julkaistu: 26.8.2014