Terveys ja hyvinvointi
Apu

Reklamaatio universumille

Reklamaatio universumille

Viisi vuotta sitten Satu Väisäsen elämä kääntyi ympäri melanoomadiagnoosin takia, mutta se olikin alku jollekin suuremmalle ja paremmalle. Nyt Satu on kirjoittanut roisilla itseironialla höystetyn kirjan Viisi vuotta elämästäni – melanoomasta meditaatioon.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Petri Mulari
Mainos

Elettiin toukokuuta 2010. Toimittaja Satu Väisänen oli juuri saanut soiton lääkäriltä. Viikko sitten nilkasta poistettu, hyvänlaatuiseksi uskottu luomi olikin todettu pahanlaatuiseksi, ja se tarkoittaa tietysti sitä pahinta mahdollista sanaa, jossa on ”yytä ja äätä ja öötä, ja jota sanoessa suupielet menevät väkisinkin alaspäin.” Syöpää. Tässä tapauksessa ihosyöpää, melanoomaa.

”Miten tässä nyt näin kävi? Vielä viikkoa aikaisemmin tuli hehkutettua TT:n eli tervehenkisen toukokuun alkaneen ja nyt saattaakin vaihtoehtona olla KK – kemoterapialla kesäkuntoon.”

Joillain korkeammilla voimilla on nähtävästi pirun huono huumorintaju, sillä kroppa kremppaa muutenkin, yrittäjällä ei ole varaa sairastella ja sitä paitsi syöpään voi kuolla.

 

Kun muut lähtivät lomalle, Sadun kesä alkoi leikkauksella, tosin ”pieni plastiikkakirurginen operaatio” olikin kaikkea muuta kuin pieni. Tuli rankkoja ihonsiirtoja ja imusolmukkeiden poistoja, neljä komplikaatiota, uusi leikkaus. Oli haavoja, sideharsoa, pakkomakuuta, rautaisia niittejä, kipsi ja kovia kipuja. Siihen päälle tulosten odottamista sekä pelkoa, ettei kaikkea pahaa saatukaan pois.  

Nilkka näytti siltä, kuin olisi astunut maamiinaan. ”Jos jossakin järjestettäisiin ihosiirtolaisten missikisat, minä olisin palautteen perusteella taatusti kärkisijoilla.” Sitä paitsi: ”Oliko pakko menettää kesäkuu, kun niitä on Suomessa vain yksi ja marraskuita ainakin kuusi!”

Toisaalta: ”Sairaalassa olenkin hyvissä käsissä. Lääkkeitä saa tilattua vaikka keskellä yötä, ruoka tuodaan nenän eteen neljä kertaa päivässä ja vessareissuillekin saa escort-palvelun – ja kaikki tämä vain 35,20 e/vrk!”

Edelliset tekstit on lainattu syyskuun alussa julkaistusta, Sadun kirjoittamasta kirjasta Viisi vuotta elämästäni – Melanoomasta meditaatioon (Fitra). Tarinaan mahtuu itkua, naurua, sairautta, rohkeutta, kasvuloikkia, romahduksia, roimaa ketutusta, korkeita energioita, menetyksiä, viisastumista, mustaa huumoria ja roisia itseironiaa. Kirjaa lukiessa välillä melkein itkettää, mutta välillä on pakko tyrskiä naurusta. Saako syövälle nauraa?

– Omalle saa. Sitä paitsi ilman huumoria en olisi saanut pidettyä päätäni kasassa, se oli selviytymiskeino, Satu Väisänen, 41, vastaa.

 Ilo-koiran kuolema oli paha isku, mutta tänään elämään tuo valoa Valo-niminen koira.

Satu on syntyperäinen helsinkiläinen. Hänellä on sekä kuntohoitajan että kuntosaliohjaajan koulutus, mutta kun mummojen jumppauttaminen sairaaloissa ei innostanut, Satu siirtyi muun muassa kuntosaleille töihin. Hän eli ulkonäkökeskeistä, dieettien ja urheilullisten harrastusten täyttämää elämää. 

– Kasvoin liikunnallisessa perheessä enkä koskaan ajatellut, että olisin liikunnan sijasta voinut tehdä jotain luovaa. Rakastin liikuntaa ja lihaksia, mutta sitten minut revittiin sieltä alas: annettiin sellainen selkäkipu, ettei muija päässyt enää liikkeelle. 

Alkoi lähes kymmenen vuotta kestänyt helvetillinen, arjen halvaannuttava selkäkipu, josta Satu kirjoitti vuonna 2011 menestyneen kirjan Selkähelvetti (Readme.fi). Kirja sai kiitosta suorapuheisuudestaan ja itseironisuudestaan, mikä taas antoi uutta pontta kirjoittamiseen.

Liikunta-alan hommat saivat jäädä, ja Sadusta tuli hyvinvointi- ja kuntoilutoimittaja, joka on kirjoittanut juttuja lukuisiin naistenlehtiin sekä aikakauslehtiin, muun muassa Apuun ja Apu Terveyteen. 

Sadulle melanooma oli pysäytys, jonkin korkeamman voiman tapa osoittaa, ettei oravanpyörää voi juosta loputtomiin, näännyttää itseään työllä, vahtia raivoisasti kilojaan ja purkaa elämäntuskaa punttisaleihin, rämpiä huonoissa ihmissuhteissa sekä jaksaa itselleen vahingollisia ihmisiä, energiasyöppöjä ja ankeuttajia. 

– Jos melanooma olisi ollut ainoa kremppa, se olisi tuskin pysäyttänyt. Mutta kun se tuli muiden kremppojen lisäksi! Oli pakko alkaa katsoa peiliin ja miettiä, että alleviivataanko nyt jotain viestiä. Oli pakko alkaa etsiä itseäni.

– Liian moni kokee, että elämässä tapahtuu asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Todetaan vaan, että shit happens (paskaa tapahtuu) eikä sille voi mitään. Kyllä kaikelle voi jotain. Voi esimerkiksi alkaa miettiä sitä, miksi shit happens. 

Miksi? 

– Että ihminen kasvaisi, oppisi jotain. Kyse on loppujen lopuksi siitä, miten vastoinkäymisiin suhtautuu. Taipuuko vai katkeaako? Ottaako uhrin vai selviytyjän roolin? 

Valitettavasti monella on tapana ohittaa elämän antamat opit olankohautuksella tai Sadun kirjan mukaan jopa ”kääriä paska sellofaaniin ja uskotella itselleen, että se on konvehti”.

Kun hidas toipuminen pääsi käyntiin, Satu kiinnostui ensin meditaatiosta ja lähti sen jälkeen opiskelemaan NLP-tekniikkaa. NLP tulee sanoista Neuro-Linguistic Programming: se on tapa kehittää itseään ja löytää käyttöön sisäiset voimavarat. 

– Paluu sairautta edeltävään yrittäjän oravanpyörään ei olisi enää innostanut, mutta jouduin sitä kuitenkin jatkamaan. NLP antoi siihenkin työkaluja.

Kurssi antoi myös tukea, voimaa, näkökulmia ja totaalisen hurahduksen kaikenlaiseen henkisyyteen, tosin hämmentävän pettymyksen kautta. Oli hölmöä huomata, että vaikka kuinka halasi kontallaan Äiti Ammaa, sata salamaa ei kuitenkaan iskenyt tulta.

– Tunsin usein kauheaa syyllisyyttä ja kyselin ohjaajalta, että onko minussa jotain vikaa, kun en voi hymyillä koko ajan. Raivostutti talvi, piti herätä aikaisin ja puskea ulkona pimeydessä, kun räntää satoi vaakasuoraan!

Sitkeästi Satu kuitenkin opiskeli henkisyyttä ja kirjoitti universumille kiitosviestejä vihkoon. NLP ryhmä kannusti ja lähetti rakkaudellisia ajatuksia. 

– Hurahdusvaiheessa tuntui, että kaikki on mahdollista. Sitä vaan väsäilee aarrekarttojaan, liitelee tuolla jossain ja pyytelee universumilta kaikkea onnellista ja ihanaa. 

Sitten pyhä kupla puhkesi, ja Satu tajusi, ettei elämä muuttunutkaan ongelmattomaksi vaikka kuinka osaisi meditioida. Palikkatornin kaatoi Sadulle rakkaan, 9-vuotiaan Ilo-koiran kuolema, sillä Ilon kuolema oli konkreettisesti ilon kuolema. 

”Kaikkea on elämässäni tapahtunut, mutta en tiedä, miten selviän tästä. Tämä on ollut nyt viimeinen naula tähän arkkuun. Tiedättekö mitä? Ei se elämä kanna. Kaikki henkisyys ja muu höpinä on täyttä paskaa. Missään ei ole mitään järkeä”, Satu kirjoittaa.

Kirjan parasta antia on sen realistisuus. Että myös henkinen ihminen voi ja saakin olla joskus huonolla tuulella. Kiitosvihotkin voi heittää hittoon, kun oikein ottaa päähän. Kun rakkaan koiran kuolemaa ei voi kiitoksella kuitata.

– Henkisyys ei tarkoita pyhimyksenä olemista. Olen lukenut paljon diipadaapa-kirjoja, jossa kaikki ovat vain koko ajan onnellisia. Herkälle ihmiselle tällainen saattaa aiheuttaa koviakin paineita. Helppoahan se on hymistä jossain retriitissä, mutta me eletään kuitenkin tässä todellisuudessa, tavallisten ihmisten kanssa, ja meillä on tavallisia ongelmia. Me ollaan ihmisiä, joilla on myös negatiivisia tunteita eivätkä ne ole vaarallisia. Huonompi juttu olisi lähteä tukahduttamaan niitä tunteita. 

– Olen varma, että kaiken maailman guruillakin on taatusti huonoja päiviä. Kyllä dalai-lamankin kestohymy hyytyisi, jos se olisi pienyrittäjänä Suomessa.

Helmikuussa 2015  Satu valmistui life coachiksi eli elämäntaidonvalmentajaksi. Nykyään hän auttaa muita selkeyttämään elämänsä solmuja. Hän tekee edelleen satunnaisesti toimittajan hommia, mutta kertoo olevansa jälleen tienhaarassa, etsimässä uutta suuntaa tulevaisuudelle.

– Olen jostain syystä saanut asiakkaiksi paljon kilttejä naisia, jotka tarvitsevat ennen kaikkea rohkeutta, selkeyttä sekä unelmien ja tavoitteiden kirkastamista.

Entä syöpä?

– Viisivuotistarkastuksessa sain puhtaat paperit. Melanooman jälkeen olen joutunut poistattamaan vielä muutamia luomia, eikä niitä tuloksia odotellessa enää vitsailtu. Luomenpoisto ei ole minulle enää rutiinitoimenpide, mutta en usko siihenkään, että jokainen auringonsäde toisi syövän takaisin ja että pitäisi kuorruttaa itsensä viidenkymmenen suojakertoimella aina kun lähtee ulos. En koskaan pelännyt kuolemaa. Pelkäsin, että jos kuolen, en jätä jälkeen mitään. 

Satu ei myöskään usko, että melanooma oli huonoa onnea. Se oli pikemminkin todennäköistä. 

– Olin aikanaan töissä viidessä kuntoilualan yrityksessä, joissa kaikissa sain käydä ilmaiseksi solariumissa. Salilla et voinut koskaan olla liian ruskea, koska aina oli joku vielä ruskeampi, tai oranssisempi. Eli minkä taakseen jättää, sen nilkastaan löytää.

– Kun kysyin tätä lääkäreiltä, he vastasivat, ettei kukaan voi tietää. Otin asian kuitenkin esiin kirjassa, koska en ole koskaan ollut mikään rannalla makaaja. Jossain vaiheessa vain huomasin, että luomet alkoivat kasvaa, ja lopetin solariumin.

Sadulle  henkisyys  tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että ihminen tuntee itsensä. Ajattelee hyvää, tekee hyvää. Ymmärtää, ettei ole oikeaa tai väärää, on vain erilaisuutta. 

– Kiire on paha, eikä siihen ole poppakonstia, mutta siitä huolimatta olisi tärkeää ottaa välillä hetki itselleen. Kysyä, että mitä minulle kuuluu. Elänkö sellaista elämää kuin haluan? Mistä voisin karsia? Nuo ovat jo aika hyviä kysymyksiä. Tosin vaatii aikaa päästä kiinni siihen, mitä sydän sanoo, eikä kuunnella korvien välissä kuuluvaa pölpötystä.

– Eikä tarvitse uskoa enkeleihin. Voi uskoa vaikka puutarhatonttuihin, jos siitä tulee itselle hyvä mieli. Pääasia ettei vahingoita ketään. 

– Mutta nyt tiedän, kuka olen, enkä seilaa enää paniikissa kuin Mikki Hiiri merihädässä. Katson ikäviäkin asioita nykyään siltä kantilta, että voiko tästä oppia jotain. Olen tehnyt matkan itseeni, tosin se ei ollut ihan sellainen matka kuin tilasin. Nyt kun vielä tietäisi, minne tästä matkasta saisi tehdä reklamaation. ●

Teksti Eve Hietamies, kuvat Petri Mulari

Julkaistu: 15.10.2015