Omakotitalo seisoo järven rannalla Veikkolassa, runsaan puolen tunnin matkan päässä Helsingistä. Oven kyltissä lukee Villa Repekka, joka viittaa asukkaisiin. Talo on näyttelijä Rea Maurasen ja hänen puolisonsa, Kodakin toimitusjohtajana ja teatterituottajana pitkän uran tehneen Pekka Nurun koti. Suurista ikkunoista avautuu näkymä Lamminjärvelle.

Talvinen iltapäivä enteilee tulevaa. On putkahdettu kaamoksen tunnelista valoon, ja kohta keväällä lähtevät järven jäät. Vesi lämpenee kesää kohden niin, että Rea pääsee taas aloittamaan vesijuoksun.

– Harrastan vesijuoksua vyö päällä vain järvessä, koska en pidä uimahalleista. Täällä saan polkea vettä aivan omassa rauhassani, Rea sanoo.

Koti on sisustettu rakkaudella. Siellä on taidetta, paljon kirjoja ja vielä enemmän äänilevyjä. Musiikki on Pekan harrastus ja osa Rean näyttelijäntaidetta. Hän on levyttänyt useita levyjä ja laulanut monissa teatteriesityksissään. Yhden huoneen seinillä on vanhoja elokuvajulisteita ja valokuvia Rean teatteritöistä vuosikymmenien varrelta.

Olohuoneen suuren pyöreän ruokapöydän ääressä istutaan usein ystävien kanssa. Kun taloa alettiin suunnitella, pöydän mitat olivat jo valmiina. Talo siis rakennettiin pöydän ympärille!

Pariskunta rakastaa illanistujaisia, ja Rea myös ruoanlaittoa. Tästä vihjaavat keittiön seinällä roikkuvat padat ja pannut. Rea kertoo kokkaavansa muun muassa intialaista ruokaa.

– Ihan parasta elämää on istua iltaa Pekan kanssa joko kaksistaan tai kavereiden kanssa, syödä hyvin ja nauttia hyvästä viinistä. Paitsi tipattoman tammikuun aikana, joka on onneksi aina hieman hutera, Rea nauraa.

– Ja minähän rakastan Rean kokkaamaa ruokaa, Pekka sanoo.

Viime vuosi oli Realle kiireinen. Alkuvuoden hän vietti Lapissa Ylläksellä Poromafia-tv-sarjan kuvauksissa, ja syksyllä alkoivat Fanny ja Alexander -näytelmän esitykset Helsingin Kaupunginteatterissa.

– Harjoitusvaihe oli kieltämättä fyysisesti raskas, mutta työ on ihana, Rea sanoo.

Esitys kestää peräti kolme ja puoli tuntia, minkä jälkeen Rea pääsee kotiin Veikkolaan auliisti kuskaavan Pekkansa kyydissä. Viimeinen esitys nähdään maaliskuun lopussa. Sen jälkeen Rea on vapaa.

– Minulla on nyt sellainen tunne, että tämä on viimeinen näytelmä, jossa olen mukana. Tosin olen sanonut niin monta kertaa aikaisemminkin. Nukun ikävä kyllä huonosti esityksen jälkeen, ja aamuyön tunteina kaikki ajatukset hyökkäävät kimppuun. Jaksanko enää sellaista?

Rea on näytellyt teatterissa, televisiossa ja myös elokuvissa vuodesta 1973. Kahdella Jussi-patsaalla palkittu näyttelijä on tehnyt kutsumustyötään intohimolla ja rakkaudella, joten päätös uran lopettamisesta ei ole vielä aivan varma.

Kun Reaa pyydetään johonkin uuteen työhön, hän kysyy ensimmäiseksi, keitä muita on mukana. Työtoverit vaikuttavat aina päätökseen lähteä mukaan.

– On tärkeää tietää, keitä muut ovat. Se kertoo jo etukäteen, miten ryhmä toimii.

Työyhteisössä kehittyy aina oma sisäinen huumorinsa, vaikka tehtäisiin miten rankkaa tarinaa tahansa. Huumori on antoisa osa työntekoa ja auttaa kiperienkin tilanteiden ylitse.

Rea on työskennellyt 25 viime vuotta vapaana taiteilijana. Teatterikoulusta valmistumisensa jälkeen hän näytteli yhdeksän vuotta KOM-teatterissa, sen jälkeen 12 vuotta Helsingin Kaupunginteatterissa.

KOM oli Realle merkittävä opinahjo. Teatterin kanssa reissattiin Suomea etelästä pohjoiseen ja idästä länteen. Nuorena jaksoi matkustaa pitkiä matkoja rämillä kiertuebusseilla.

– Kiertuebussissa ilma sinersi aina tupakansavusta, ja meillä riitti intoa ja voimaa tekemiseen. Kohtasimme syrjäseutujen ihmisiä paikoissa, joissa teatteria ei yleensä nähdä. KOM kiersi myös Euroopassa, muun muassa Saksassa ja Ruotsissa, Rea kertoo ja lisää, että hän lopetti tupakoinnin jo yli 20 vuotta sitten.

KOM-vuosien ystävyyssuhteet ovat kantaneet. Ystävät ovat osa Rean hyvän elämän rakennuspuita.

– Pandemian vuoksi emme voineet järjestää illan­istujaisia meillä pitkään aikaan, mutta tänä keväänä on tavattava. Myös Fannyn ja Alexanderin nuori porukka odottaa esityskauden jälkeen kutsua meille saunomaan ja syömään.

Helsingin kaupunginteatterissa syntyi läheinen ystävyys Esko Salmisen ja vuonna 2016 kuolleen Kristiina Elstelän kanssa.

– Krisse kutoi minulle pitkät villasukat, joiden pohjaan hän kuvioi päivänmäärän 20.10.93. Käytin sukkia niin paljon, että hän joutui kutomaan jalka­terät uudelleen.

Jos on oikein viluisa olo, Rea pukee sukat jalkaansa. Villa lämmittää, ja rakkaan ystävän muisto vielä enemmän.

Rea hymähtää, ettei ole todellakaan mikään himoliikkuja, joka viihtyisi kuntosalilla. Yksi syy haluttomuuteen on selkävaiva, joka juontaa yli parinkymmenen vuoden taakse.

– Olimme Pekan kanssa ensin Australiassa ja lensimme sitten Borneoon. Matkasimme siellä huonokuntoisella autolla kuoppaisia teitä sellaisessa röykytyksessä, että selkäni vioittui.

Pitkät lentomatkat eivät ainakaan parantaneet tilannetta, ja Suomeen palattuaan Rea joutui pikaiseen selkäleikkaukseen. Toimenpide ei kuitenkaan onnistunut toivotusti, ja selkä on oireillut siitä lähtien.

– Olen hoidattanut vaivaani fysioterapiassa ja hierojalla, tulen jotenkuten toimeen sen kanssa. Kipulääkkeitä syön vain tosi tarpeeseen. Tänä talvena hankin juoksumaton – en toki juoksemiseen, vaan kävelyyn. Se on hyvä olla olemassa varsinkin talviliukkaiden aikana.

Selkävaivat vaikuttivat myös siihen, että Rea lopetti keramiikkatöiden tekemisen.

– Toinen tärkeä syy oli se, että kämmenistäni alkoi lähteä nahka, joten en voi tehdä keramiikkaa paljain käsin. Nuorena tyttönä harrastin myös maalaamista, mutta se loppui jostain syystä kuin seinään.

Vuosi sitten Rea kaatui ja löi päänsä. Hän vaatimalla vaati pään magneettikuvausta, ja sai sen.

– Kuvaus oli tärkeä mielenrauhani kannalta. Kaikki oli onneksi hyvin. Vaivoja on kaikilla. Tämä on lähtöoletus, mutta vaivoista on turha marista. Vielä ollaan hengissä, ja periksi minä en anna.

Rea heittää, että hän vetää turpaan, jos joku sanoo iän olevan vain numero.

Rea sanoo, ettei vanhenemista vastaan kannata eikä pidä taistella. Ainakaan ei pidä katkeroitua, sillä katkeruus on turhaa energianhukkaa ja syö ihmistä sisältäpäin.

– Sen sijaan pitää antaa itselleen mahdollisuus siihen, että aikaa on enemmän kuin kiivaimpina työvuosina. Kannattaa miettiä myös, millaista tuleva aika on. Minun ei tarvitse saavuttaa enää mitään. Pääasia, että pysyn pystyssä! En pakota itseäni mihinkään, mikä tuntuu vastenmieliseltä.

Rea on nähnyt molemmat vanhempansa kuolleina arkussa ja sanoo, että ne olivat tärkeitä hetkiä.

– Näin konkreettisesti, että heidän elämänsä kaari oli lopussa. Se meni näin. En pelkää kuolemaa, mutta kusipäiden aloittama Ukrainan sota ahdistaa ja pelottaa, mitä tästä kaikesta vielä seuraa. Heilahdin hetkessä Iivana Julmasta oikealle. Ainoa, mitä voin nyt tehdä, on siivota kaappini ja viedä ylimääräisiä vaatteita ukrainalaisten pakolaisten keräykseen.

Oikealle heilahtamisella Rea tarkoittaa suhtautumista Venäjään ja entiseen Neuvostoliittoon. 1970-luvulla hän oli poliittisesti vasemmalla monien taiteilijoiden tapaan, siis taistolainen.

– Olen ehdottomasti humanisti, eikä rauhan puolustaminen ole koskaan väärin. Sitä me puolustimme jo aikoinaan. Taistolaisuuden kestävä arvo oli solidaarisuus ihmisiä kohtaan. Neuvostoliittoon suhtauduimme sinisilmäisesti.

Rea toivoo, että myös tämän päivän nuoriso ymmärtää rauhan puolustamisen tärkeyden.

Aviopuoliso Pekka tietää, mikä Realle on elämässä tärkeintä: eläimet, eläimet, eläimet – ja Pekka. Rea sanoo, että hänellä on ollut ja on hyvä elämä Pekan kanssa. Pari tapasi vuonna 1992 ja meni naimisiin kahta vuotta myöhemmin. Ensi kohtaamisen aikaan Realla oli takanaan eroon johtanut suhde, Pekalla meneillään vaikea eroprosessi.

– Tapasimme Pekan kanssa Tukholmassa, kun olin siellä elokuvan kuvauksissa. Yhtenä iltana kävin teatterissa toimittaja Kari Lumikeron vaimon Citan kanssa, ja sen jälleen menimme heille.

Herrat Kari ja Pekka istuivat siellä kylpytakit päällään. Kun isäntäväki meni nukkumaan, Rea jäi pelaamaan biljardia Pekan kanssa. Nukkumaan he menivät säällisesti eri huoneisiin, mutta Rean herätessä aamulla hän näki vieressään karvaisen käsivarren.

– Rakastuin Reassa koko pakettiin, Pekka sanoo.

Rea kuvailee, että hän koki Pekan kanssa tuttuuden ja läheisyyden tunnetta, joka oli tärkeä alusta asti. Pekasta tuli Rean turvasatama. Hänelle oli tärkeää, että Pekan sanaan voi luottaa.

Yhdessäolon hyviin puoliin kuuluu, että molemmat viihtyvät hyvin myös yksin. Se ei kuitenkaan tarkoita yksinäisyyttä.

– Meitä yhdisti heti samanlainen huumorintaju, ja minähän olen todellinen paskahuumorin ystävä. Nauramme yhä joka päivä reippaasti. Vaikka räjähtelemme toisillemme ja huudamme välillä kuin rantapirut, emme mene koskaan suutuksissa nukkumaan. Anteeksi pyytäminen ei ole meille vaikeaa, Rea sanoo.

Rea oli Pekan kohdatessaan lapseton 42-vuotias. Pekalla taas oli edellisestä liitostaan kolme jo varttunutta lasta, Iina, Irja ja Juuso. Pari kyllä mietti yhteistä lasta.

Vuosien mittaan Rea suri aikansa ratkaisuaan, ettei yritä omaa lasta. Pekan lapset ja viisi lastenlasta ovat kuitenkin hänelle rakkaita. Pienistä kyläilijöistä kertoo kylpyhuoneen suihkukaapissa oleva lasten potta.

Pekan jälkeen puhutaan eläimistä, sillä ne ovat olleet jo vuosikymmeniä tärkeä osa Rean elämää. Aikoinaan hänellä oli maatiaiskissat Sabina ja Severi, niiden jälkeen 17-vuotiaaksi elänyt cockerspanieli Sanni, jonka kuolema otti koville. Perheen elämässä oli monta vuotta mukana myös Pekan Juuso-pojan iso sekarotuinen Bisse-koira.

Nyt olohuoneen sohvalla istuu 14-vuotias norwichin­terrieri Sonja. Jo hieman hitaanlaisesti liikkuvalla koiralla on paikkansa todellisena perheenjäsenä, kuten jokainen koiranomistaja tietää.

– Sonja on meidän ikioma kotiryssämme, jonka ostimme moskovalaiselta kasvattajalta Tatjanalta. Saimme hänestä vinkin Messuhallin koiranäyttelyssä kuopiolaiselta kennelinpitäjältä. Olimme jo varanneet Kuopiosta pennun, mutta se kuoli, minkä jälkeen otimme yhteyttä Tatjanaan. Hän myi pentuja vain Pohjoismaihin ja oli hyvin tarkka, kenelle pennut päätyvät, Rea kertoo.

Sonja syntyi Moskovassa syyskuussa ja saatiin Suomeen seuraavan vuoden tammikuussa. Nyt Sonja on jo lähes kuuro, vaikka Pekka epäileekin kuulovian astetta.

– Jos sanon ulkona, että nyt lähdetään kotiin, niin Sonja kuulee sen kyllä heti! Huonolla säällä Sonja laittaa ovella nelitassujarrutuksen päälle.

Rea surettaa jo nyt hetki, jolloin aika jättää Sonjasta. Uutta koiraa ei perheeseen näillä näkymin enää hankita.

Punamullalla maalattu sauna sijaitsee kotitalon rannassa. Puulämmitteinen kiuas antaa leppeät löylyt. Se on osa hyvää elämää, sitä tavallisen levollista arkea.

Jo 1930-luvulla rakennettua saunarakennusta on remontoitu niin, että vintille saatiin oleskelutila ja siskonpeti ”kakaroita” eli alun perin Pekan lapsia ja myös vieraita varten. Remonttiin liittyy mystinen tarina.

– Emme silloin tienneet, minä vuonna sauna on rakennettu. Katon fyllingeistä löytyi kuitenkin saman päivän lyömättömiä Hesareita vuodelta 1934, Pekka kertoo.

Lehtien etusivulla oli Heino Aulanko -nimisen miehen kuolinilmoitus. Kun saunan remontin suunnitellut arkkitehti Jussi Aulanko kuuli asiasta, hän totesi hämmentyneenä, että kyseessä oli hänen isoisänsä kuolinilmoitus.

– Saunassa ei kummittele, mutta elämässä on paljon sellaista, mitä järjellä ei voi selittää, Rea sanoo.