Oulujoen rannalla yksi kauniista omakotitaloista on rakennusinsinööri, tekniikan tohtori Ensio Saarenpään rakentama. Hän rakensi perheelleen elämänsä aikana useammankin kodin, ja sen lisäksi talot myös pojalle ja tyttärelle.
Ensiota ei enää ole. Hän kuoli viime elokuussa melanoomaan. Istumme hänen leskensä Raili Saarenpään kanssa katsomassa harmaata jokea. Kesään tuntuu olevan pitkä matka.
Raililla on takanaan raskas aika. Kun selvisi, ettei Ensio paranisi syövästä, tämä esitti toiveensa saada kuolla kotona.
”Sanoin, että olen valmis toteuttamaan hänen toiveensa, jos se vain suinkin on mahdollista”, Railin ääni katkeaa.
”Hyvä saattohoito ei synny pelkästään kuolevan potilaan toiveesta. Siihen tarvitaan rakastavat läheiset, jotka ovat kiitollisia yhteisestä elämästä.”
Pariskunta vietti yhdessä 47 vuotta. Heillä on kolme lasta ja viisi lastenlasta.
”Meillä ei ollut keskinäisiä jännitteitä, oli hyvä olla yhdessä. Yhdessä rakensimme koteja, ja harrastuksetkin olivat samantyyppisiä. Monet ovat kommentoineet Ension kuoleman jälkeen, että ulospäinkin näkyi, kuinka meille riitti toisemme.”
Raili Saarenpää on koulutukseltaan sairaanhoitaja. Myöhemmin hän opiskeli terveydenhoidon opettajaksi. Viimeiset kaksitoista vuotta ennen eläkkeelle siirtymistään hän työskenteli Oulun Diakoniaopiston rehtorina.
Pariskunnalla oli paljon suunnitelmia eläkepäivien varalle. He olivat hyväkuntoisia, heillä oli paljon ystäviä ja harrastuksia, ja molemmat pitivät matkustamisesta.
Pari vuotta sitten Raili huomasi miehensä selässä sormenpään kokoisen patin ja passitti tämän lääkäriin. Patti todettiin melanoomaksi. Se leikattiin, mutta vuotta myöhemmin löydettiin etäpesäkkeitä imusolmukkeissa ja sen jälkeen myös keuhkoista.
”Halusin ummistaa mahdollisimman pitkään silmäni siltä, että tilanne pahenisi. Tuntui, että mieheni jaksoi hyvin elää normaalia elämää. Viime vapun jälkeen kävimme vielä ystäviemme kanssa Amsterdamissa. Suunnittelimme jopa Etelä-Amerikan-kiertomatkaa. Tulevaisuudentoiveita oli valtavasti.”
Hoitoja ei jatketa
Juhannuksen alla pariskunta oli matkalla kesämökilleen, kun Ensio koki sairauskohtauksen. Hän sai myös keuhkokuumeen ja oli sairaalassa viikon.
”Heinäkuun alussa syöpätautien poliklinikalla sanottiin, että syöpä on levinnyt niin, ettei hoitoja enää jatketa. Meitä kehotettiin hakeutumaan terveyskeskukseen.”
Tuolloin Ensio ilmaisi toiveensa saada kuolla kotona perheensä saattelemana.
”Päivät sujuivat aluksi melko tavanomaisesti. Mieheni hoiti sähköpostilla keskeneräisiä asioita. Hän yritti helpottaa elämääni poismenonsa jälkeen. Yöt olivat kipujen vuoksi katkonaisia lääkityksestä huolimatta. Koin itsekin voimakasta uupumista jatkuvan unenpuutteen vuoksi.”
Raili ja Ensio puhuivat paljon, myös kuolemasta.
”Ensio totesi, että lapset kyllä selviävät, heillä on omat perheensä. Hän oli huolissaan minusta, miten pärjäisin yksin. En pystynyt vakuuttamaan hänelle, että kyllä minä selviän – enhän itsekään tiennyt, kuinka tulisi käymään.”
Vaikka molempien kristillinen vakaumus ja usko tuonpuoleiseen antoi lohtua, oli äärettömän vaikeaa ajatella luopumista rakkaasta ihmisestä ja yhteisestä elämästä.
”Teimme yhteistä saattohoitomatkaa seitsemän viikkoa. Aika oli raskas niin henkisesti kuin fyysisesti, mutta se oli erittäin tärkeä meille molemmille.”
”Mieheni pohti, onko hänen sairautensa rangaistus jostakin. Kesken terveen, tulevaisuuden suunnitelmia täynnä olevan elämän hänelle annetaan kuolemaan johtava, kivulias sairaus. Entä kuoleman jälkeen? Onko Jumala häntä kohtaan armollinen?”
Korvaamaton hoitorinki
Onneksi heillä oli tukiverkosto: kaupungin hoitorinki ja sairaalapastori Juha Kyllönen.
”Terveydenhuollon ammattilaisista koostuva hoitorinki oli korvaamaton. He kartoittavat hoidon tarpeen ja hoitavat kuolevaa ja hänen läheisiään kokonaisvaltaisesti, empaattisesti ja rautaisella ammattitaidolla”, Raili Saarenpää kiittää.
Hoitorinki auttoi ongelmissa, joita Raili ei ollut kunnolla edes tiedostanut.
”Vaikka olen terveydenhuollon ammattilainen, niin rakkaan läheisen kohdalla olin omaisen roolissa. Muun muassa hoitotahtoon liittyvät asiat tuntuivat kipeiltä ja vaikeilta kohdata, mutta hoitoringin lääkäri kysyi, olimmeko pohtineet asiaa.”
Sen jälkeen Raili Saarenpää rohkeni keskustella miehensä kanssa myös hautajaisiin liittyvistä toiveista.
”Kävimme yhdessä läpi kaikki: mitä lauletaan, kuka siunaa, minkälainen muistotilaisuus järjestetään, minkälainen värssy pannaan lehteen. Sain rauhaa, kun minulla oli hautajaisia järjestäessäni mahdollisuus toteuttaa tarkoin mieheni toiveet.”
Ensio kuoli 13.8.2013. Hän oli täyttänyt edellisenä päivänä 68 vuotta.
Sairaalapastori Juha Kyllösellä oli hyvin tärkeä osuus Ension viimeisen matkan lähtövalmisteluissa. Raili soitti hänelle muutama viikko ennen miehensä kuolemaa. Juha tuli käymään, he keskustelivat ja nauttivat sen jälkeen ehtoollista.
Raili katsoo lämpimästi seuraamme liittynyttä Juha Kyllöstä.
”Juha on hyvä kuuntelija ja hyvä keskustelija, joka ei saarnaa mitään. Oli hyvin lohdullista keskustella hänen kanssaan.”
Miten sairaalapastori koki ensimmäisen käyntinsä perheen luona?
”Tiesin, että minua odottivat kuolemaan valmistuva perheenisä ja vaimo, joka toimi saattajana ja omaishoitajana. Luottamuksen rakentaminen on tärkeää, ja niinpä toivoin vain, että voisin olla luottamuksen arvoinen ja hoitaa tehtäväni mahdollisimman hyvin.”
”Vaikka matkaamme yhdessä kohti päätepistettä eli kuolemaa, jokainen saattohoitoprosessi on erilainen”, Juha Kyllönen lisää.
”Tänne tullessani tunsin, että minut otettiin luottavaisesti vastaan. Ension voimat olivat vähäiset. Istuimme makuuhuoneessa, ja hän lepäsi sängyssä. Puhuimme kaikessa rauhassa sellaisista asioista, mistä oli tarpeen puhua. Koin että olin yksi heistä”, Juha sanoo rauhallisella äänellään.
”Me saimme Juhalta lohdutusta. En muista, mitä sanoja hän käytti, mutta pääasia oli, että saimme lohtua”, toteaa Raili.
Juha kertoo, että Ensiossa oli häntä puhuttelevaa nöyryyttä. Hän on miettinyt, millaisen elämänkoulun mies oli mahtanut käydä, jotta häneen oli kypsynyt sellainen nöyryys. Samoin häntä puhutteli miehen rehellisyys tämän miettiessä Jumalan armollisuutta.
”En unohda, miten te istuitte vierekkäin olohuoneen sohvalla, kun annoin teille ehtoollisen. Aivan kuin olisitte halunneet sanoa, että olitte valmiina ottamaan, mitä Jumala haluaa antaa matkaevääksi”, Juha Kyllönen toteaa.
”Mieheni koki ehtoollishetken hyvin voimakkaasti. Hän sanoi kokeneensa pyhän kosketuksen. Jos kykenin olemaan välittäjä hengellisen tuen saamiseksi, se oli hyvä”, Raili sanoo hiljaa.
Ensio Saarenpään viimeinen vuorokausi oli vaikea. Kivut yltyivät sietämättömiksi. Hoitoringin apu oli korvaamatonta.
”Hoitaja arvioi tilanteen ja konsultoi lääkäriä. Kipulääkettä lisättiin huomattavasti, ja Ensio nukutettiin kipujen lievittämiseksi.”
Raili sanoo kivun olleen niin rajua, ettei sitä olisi kestänyt katsoa.
”Vaikka sanotaan, ettei kovista kivuista ole pakko kärsiä, se ei aina pidä paikkaansa. Mieheni kärsi nämäkin kivut nöyrästi ja maltillisesti – kuten koko sairautensa.”
“Tein kaiken minkä pystyin”
Raili toteaa kuitenkin, ettei hän hyväksy eutanasiaa. Jokaisella on aikansa tulla ja lähteä.
Ensio kuoli illalla yhdentoista aikaan. Juha Kyllönen pyydettiin käymään surevan perheen luona. Sängyn vierellä olivat Railin lisäksi kaikki kolme lasta.
”Muistan, miten minua puhutteli teidän tapanne olla siinä. En havainnut kauhua kuolemaa kohtaan tai ajatusta, ettei häneen voisi enää koskea. Poika istui sängyn laidalla ja piti isää kädestä. Olitte saattaneet hänet rajan yli, ja hän oli vielä teidän keskellänne. Vielä voitiin silittää. Se oli luontaista käyttäytymistä, saattamista ja koskettamista”, Juha muistelee.
Hautajaisjärjestelyt olivat tärkeä osa surutyötä. Raili sanoo, että Juha Kyllösen puhe siunaustilaisuudessa oli pitkä, henkilökohtainen, kaunis ja lohduttava. Hän oli kulkenut loppumatkan perheen mukana, ja se heijastui puheesta.
”Suruani helpottaa se, ettei siihen liity syyllisyydentunteita. Voin sanoa rehellisesti, että tein kaiken minkä pystyin. Koetin toteuttaa Ension toiveet sekä häntä hoitaessani että hautajaisjärjestelyissä. Siitä huolimatta minut valtaa ajoittain epäilys, teinkö sittenkään riittävästi’’, Raili sanoo.
Hän toteaa, että kuoleman jälkeen hänellä oli ristiriitainen olo. Hän kaipasi miestään, mutta mietti, oliko se oikein, koska tämä oli saanut helpotuksen kärsimyksistään. Rakkaalle pitää suoda se, että hän saa kuolla, eikä hänen tarvitse enää kärsiä.
Juha Kyllönen nyökyttelee. Hän on työssään pohtinut saattohoitoon liittyviä asioita eri näkökulmista.
”Ensio oli valmis lähtemään. Kaikkien kohdalla asia ei ole niin. Joskus lähtijä on täynnä katkeruutta, vihaa ja pettymystä, etenkin, jos hän on nuori. Minulta kysytään, mitä vastaan pappina, kun elämä, joka on juuri lähdössä lentoon, katkaistaan kesken. Missä Jumala on, kun perheenisä tai -äiti kohtaa tilanteen, jossa ei saa kasvattaa lapsiaan aikuiseksi?”
”Joudun vastaamaan, että olen yhtä suurena kysymysmerkkinä kuin kysyjäkin. Meillä ei ole valmiita vastauksia, miksi sairaus annetaan tietylle ihmiselle. Miksi hyvä hoito ei tehoa hänen kohdallaan, miksi sairaus uusiutuu.”
Juha Kyllönen toivoo, että joka paikkakunnalla olisi riittävästi työntekijöitä saattohoitoon, niin fyysisellä kuin psyykkiselläkin puolellakin. Oulun hoitorinki tekee tärkeää työtä.
”Pitää vain toivoa, että työntekijät eivät uupuisi. He paneutuvat tehtäväänsä niin täydestä sydämestään. Olisi tärkeää, että työntekijöitä on riittävästi. Ihmisellä pitää olla oikeus valita, haluaako kuolla kotona vai sairaalassa”, Juha Kyllönen sanoo.
Tänä vuonna kirkon Yhteisvastuukeräyksen kotimaisena pääkohteena on saattohoito. Hoidon tarkoituksena on taata kuolevalle mahdollisimman oireeton loppuelämä sekä tukea omaisia surutyössä.
”Pystyin loppuun asti hoitamaan Ensiota fyysisesti, ehkä hieman psyykkisestikin, mutta Juha tuli avuksi hengellisen hoidon kohdalla. Hänen tukensa oli meille molemmille arvokas”, Raili sanoo.
Jälleennäkemisen toivo
Alavireydestä ja murheesta huolimatta Raili Saarenpäällä on omat selviytymiskeinonsa.
”Kaikki tässä omin käsin rakennetussa kodissa muistuttaa miehestäni. Jopa kaikki ystävämme muistuttavat hänestä. En kykene ajattelemaan tulevaisuutta kuin päivän kerrallaan. Koen usein, ettei elämisessä ole mitään mieltä, mutta koetan karistaa ajatuksen pois. Lapset ja lapsenlapset tuovat onneksi jatkuvuutta. Ja ystävät ovat muistaneet ja tuoneet lohdutusta suruuni.”
”Yritän pitää kiinni entisistä rutiineista. Palasin aika pian myös harrastuksiini. Vaikka mieli ei ollut vielä mukana, oli tärkeää osallistua. Joihinkin asioihin olen silti ottanut etäisyyttä, sellaisiin, joissa itsestä pitää antaa paljon.”
”Ension kuoleman jälkeen kävin Lapin-mökillämme ensimmäistä kertaa yksin. Vaikka se oli surullista, sain sieltä myös lohtua. Kävelin samoja reittejä, joita olimme yhdessä kävelleet ja hiihtäneet 35 vuoden ajan. Oli hyvä kävellä tunturissa ja muistella. Taivaskin tuntuu olevan siellä lähempänä.”
Suru on vienyt voimavaroja.
”Muisti ei toimi. Saatan äkkiä pohtia, mitä olinkaan tekemässä. Joudun ponnistelemaan, että saan käytännön asiat hoidettua”, Raili kertoo.
Häntä lohduttaa jälleennäkemisen toivo.
”Jos Luoja on armollinen, tapaamme jälleen.”
Kun on tuntunut oikein ahdistavalta ja pahalta, Raili on kirjannut tunteitaan surupäiväkirjaan.
”Aloitin sen Lapissa, jossa vanhat muistot tulivat kirkkaina mieleen. Ajatusten kirjoittaminen helpottaa.”
”En tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Toipa se mitä tahansa, vaikka kuinka mielekästäkin, tulen aina ikävöimään puolisoani. Hän oli hyvä puoliso, paras mahdollinen minulle”, Raili Saarenpää sanoo.
Raili on lukenut paljon runokirjoja, etenkin Anna-Mari Kaskisen ja Risto Kormilaisen säkeet ovat lohduttaneet. Hän on löytänyt niistä koskettavia kohtia, jotka ovat kuin suoraan omasta elämästä.
”Myös eräs Lassi Nummen runo on jäänyt mieleen. Siihen on kiteytetty ehkä kaikkein tärkein: Anna lähtörauha hänelle, joka on lähtemässä, ja anna se meille, jotka jäämme jatkamaan matkaa.”
Toimittaja: Eija Huusari
Kuvat: Timo Heikkala
Juttu on julkaistu Eevan numerossa 02/2014.
