Eeva

Raija-Sinikka Rantala: "Suru ja ahdistus voivat laukaista syövän"

Raija-Sinikka Rantala: "Suru ja ahdistus voivat laukaista syövän"

Raija-Sinikka Rantala uskoo, että ihmisen mieli, sielu ja keho ovat erottamattomia. Mikä meitä on satuttanut ennen kuin sairastumme?
Teksti Minna Hujanen
Mainos

“Elämän takapakkeja pitäisi arvostaa paljon enemmän. Minusta on tärkeää kirjoittaa myös siitä, miten voi epäonnistua.”

Minulle tämä ei oikein sovellu, ilmoitti Raija-Sinikka Rantala päiväkodin hoitajille, kun hänet yritettiin passittaa muiden lasten kanssa päiväunille.

Tyttö oli laitettu tarhaan, kun perheen äiti lähti töihin 1950-luvun alkupuolella. Raija-Sinikka ei ollut koskaan aiemmin nukkunut päiväunia, eikä mielestään tarvinnut sellaisia nytkään. Mutta häntä ei kuunneltu, sänkyyn oli mentävä.

Siellä tyttö sitten pötkötteli silmät auki ja odotteli, milloin saisi nousta ylös. Äiti oli päässyt sinä päivänä tavallista aiemmin töistä ja tuli katsomaan, miten tarhassa menee. Hän kurkisti ikkunasta sisään, näki lasten nukkuvan ja lähti pois.

Päiväunien jälkeen Raija-Sinikka kertoi tarhan tädeille, että oli nähnyt äidin ikkunassa. Taaskaan häntä ei kuunneltu, aikuiset ajattelivat tytön höpöttelevän omiaan.

”Loukkaannuin niin paljon, että en enää koskaan mennyt takaisin siihen tarhaan”, Raija-Sinikka kertoo.

”Silloin ei uskottu lasta ja isompana on tullut tilanteita, että ei uskota aikuista. Minun mielestäni maailmassa pitää aina puuttua epäoikeudenmukaisuuksiin, jos siihen on tilaisuus. Asenne kumpuaa jostain sieltä lapsuudesta.”

Potilas ei ole liukuhihnatavaraa

Raija-Sinikka Rantala, 69, on tehnyt pitkän uran teatterin monitoiminaisena ja vaikuttajana. Hän valmistui Teatterikoulusta ohjaajaksi ja oli pian sen jälkeen, 25-vuotiaana, koulun johtotiimissä perustamassa Teatterikorkeakoulua.

Sittemmin hän toimi Lahden Kaupunginteatterin ja Helsingin Kaupunginteatterin johtajana. Lisäksi hän on istunut useiden järjestöjen johtopaikoilla sekä kotimaassa että kansainvälisillä foorumeilla. Ohjaus- ja opetustöitä on kertynyt Aasiaa ja Afrikkaa myöten.

Polku teatterin pariin alkoi alun perin rakkaudesta kirjallisuuteen. Rantala onkin teatteritöiden ohella kirjoittanut useita teoksia. Helmikuussa ilmestyi hänen kuudes romaaninsa Maanantaikappale.

Kirja sai alkunsa epäoikeudenmukaisuuden kokemuksesta. Se kertoo rintasyöpään sairastuneesta naisesta, joka kieltäytyy leikkauksen jälkeisestä solunsalpaajahoidosta. Tarina on karu kuvaus siitä, kuinka potilas on liukuhihnatavaraa suomalaisessa julkisessa terveydenhuollossa.

Kirjan keskeinen sanoma on, että ihminen pitäisi ottaa huomioon kokonaisvaltaisesti. Sielu ja keho muodostavat kokonaisuuden, joita ei voi erottaa toisistaan, ja jokainen yksilö tarvitsee yksilöllistä hoitoa.

”Aihe on kiinnostanut minua pitkään. Yhä useammat ystäväni ja tuttavani ovat sairastuneet rintasyöpään, ja olen seurannut heidän selviytymistään. Osan kohdalla on näyttänyt siltä, että hoitotoimenpiteet ovat niin rankkoja, että jo ne muodostuvat ylivoimaisiksi, erityisesti iäkkäille ihmisille.”

Totuus syöpäkertomusten takana

Viimeisin kimmoke kirjan kirjoittamiselle oli, kun Raija-Sinikan samanikäinen serkku sairastui vatsasyöpään. Leikkaukset menivät hyvin, mutta solunsalpaajahoitoa tämä ei enää kestänyt. Serkku kuoli muutama vuosi sitten.

”Olen saarnannut tästä aiheesta, ja sitten eräs henkilö tarjoutui antamaan minulle kaikki asiakirjat, jotka hän oli kerännyt omasta rintasyövästään.”

Raija-Sinikka lupasi pitää tuttavansa henkilöllisyyden salassa ja sai täydet vapaudet käyttää potilaskertomusta niin kuin halusi. Maanantaikappale muodostuu siten faktan ja fiktion yhdistämisestä.

”Jouduin panemaan siihen oman ajatusmaailmani, miettimään, mitä itse tekisin, jos joutuisin vastaavaan tilanteeseen. Kukaan ikäluokkani nainen ei voi välttyä ajatukselta, että entä jos se osuu omalle kohdalle.”

Tarina kertoo syövän lisäksi itse valitusta yksinäisyydestä sekä äidin ja tyttären melko traagisestakin suhteesta.

”Minusta lööppien takana olevat syöpäkertomukset ovat kyllä ymmärrettäviä, mutta samalla usein raivostuttavia. Ne menevät aina niin, että perhe tukee ja kaikki on ihanaa. Olen ajatellut monta kertaa, että se ei voi olla koko totuus.”

Siksi tässä syöpätarinassa vastoinkäymiset eivät lopu siksi aikaa, kun päähenkilö sairastaa. Elämä kulkee eteenpäin kaikkine sävyineen ja ihmissuhdeongelmineen.

“Kun on näin vanha ja freelancer, voi tehdä asioita vapaasti. Voi ajatella, että mitä väliä. Se on hirveän hauskaa.”

Miksi me sairastumme?

Mitä kaikkea ihmisen sielulle ja mielelle on tapahtunut, kun keho kehittää syövän, Raija-Sinikka pohtii. Sairauden takana voivat olla suru ja ahdistus.

”Tämä on todistamaton teoria, mutta mielestäni fakta. Olen niin monta kertaa nähnyt sen. Esimerkiksi tuttavapiirissäni on sairastuttu rintasyöpään, kun avioero on ollut koittamassa”, Raija-Sinikka kertoo.

”Tietenkin uskon, että kehossa on olemassa alttius sairastua, mutta tarvitaan laukaiseva tekijä, ja usein se on psyykkinen. Olen aika vakuuttunut, että ainakin sillä on osansa, jos se ei kaikkea selitäkään.”

Kirjassa kuvailtu sairaustapaus sattui vuosina 2012–2013. Sen jälkeen on alettu puhua enemmän immuno-onkologisesta lähestymistavasta. Se tarkoittaa sitä, että ihmisen omaa vastustuskykyä vahvistettaisiin niin, että se alkaisi itse tuhota syöpäsoluja.

”Silloin eivät lääkärit ainakaan Suomessa korvaansa lotkauttaneet ajatukselle, että oman vastustuskyvyn vaaliminen voisi olla tie, jolla lähdetään liikkeelle.”

Raija-Sinikka kääntää katseensa myös itäänpäin. Sieltä länsimainen hoito voisi ottaa paljonkin oppia.

”Itämainen lääketiede on rakentunut hyvin pitkälle sille idealle, että ihmistä käsitellään aina kokonaisuutena. Siellä ei hoideta ainoastaan jotain kehon osaa, vaan kokonaisvaltaisesti.”

“Keho antaa meille signaaleja”

Kirjailija on itsekin konkreettisesti kohdannut sen, kuinka mieli ja keho toimivat yhdessä. Eteen on tullut tilanteita, jolloin vaikeita asioita on kasaantunut päälle yhtä aikaa. Kuten silloin, kun Raija-Sinikka oli 1990-luvun alussa eroamassa pitkästä avioliitostaan ja siirtymässä teatterista toiseen.

Suuret muutokset ihmissuhteissa, työ- ja asuinpaikassa sekä vielä samaan aikaan sattuneet sukulaisten kuolemat alkoivat aiheuttaa fyysisiä oireita.

”Minua ei koskaan diagnosoitu, mutta sain ilmiselvästi paniikkihäiriöön viittaavia kohtauksia siitä, että elämäntilanne oli niin ahdistava tai työmäärä oli ylivoimainen.”

Elämä oli kuin painekattila.

”Jos ihminen ei usko järkensä perusteella, että tilanne käy yli voimien, niin kroppa alkaa ilmoittaa, että lopeta riehuminen vähäksi aikaa.”

Raija-Sinikka Rantalalla on pieni mökki Helsingin Lauttasaaressa. Sen rauhaan hän vetäytyy kesäisin kirjoittamaan, kun muilta töiltään ehtii. Kirjailijan yksinäisyys on vastapainoa teatteri- ja järjestötöille. Se ei ole ahdistavaa, vaan päinvastoin.

”En ole riippuvainen siitä, että minulla olisi seuraa koko ajan. Mutta kaipaan sitä välillä, ja onneksi sielläkin on kavereita.”

“Jokainen meistä miettii, voiko sairastuminen osua omalle kohdalle”, Raija-Sinikka tietää.

Työttömyys vei terveyden

Mökillä elämä on säännöllistä. Aamuisin Raija-Sinikka lukee ensin sanomalehden ja aloittaa sitten kirjoittamisen. Se on kokonaisvaltaista puuhaa.

Tosin olosuhteet mökillä tasapainottavat päivää: vedet pitää kantaa sisään ja välillä vähän kitkeä pientä tonttia. Meri on aivan vieressä, ja uimaan pääsee milloin vain.

Kirjailija on aiemminkin yhdistänyt teoksissaan faktaa ja fiktiota. On erityisesti kaksi kirjaa, jotka hänen on ollut pakko kirjoittaa.

Optimisti pohjautuu silloisen elämänkumppanin näyttelijä Antti Aron tarinaan. Mies savustetaan pitkän uran jälkeen työpaikaltaan ulos, kun teatterinjohtaja vaihtuu. Työttömyyden seurauksena hän alkoholisoituu, mutta yrittää taistella byrokratian painajaismaisuutta vastaan. Mies tipahtaa kuitenkin hyvinvointiyhteiskunnan turvaverkkojen läpi. Terveyskin alkaa reistailla.

Kirjan taustalla ovat todelliset tapahtumat, mutta kirjailijana Raija-Sinikka kuvitteli päähenkilön tunnot ja ajatukset.

”Tässä tapauksessa tunsin henkilön niin hyvin, että saatoin kuvitella, mitä hän oli ajatellut erilaisissa tilanteissa. Ennen kuolemaansa Antti vielä luki tekstin ja hyväksyi sen.”

Myös tässä tapauksessa yksilö kohtaa sairaanhoidon karun puolen, ihmistä hoidetaan vain pala kerrallaan, ei kokonaisuutena.

”Luulen, että en olisi selvinnyt terveenä, jos en olisi kirjoittanut siitä. Epäoikeudenmukaisuuden määrä oli niin mittava.”

Lupa epäonnistua

Johtajan työssään Raija-Sinikka oli tottunut siihen, että saattoi yrittää auttaa ihmisiä.

”Mutta silloin en ollut minkään valtakunnan johtaja eikä minulla ollut vaikutusmahdollisuuksia. Se tuntui lohduttomalta. Minun oli pakko ruveta kirjoittamaan selvitäkseni.”

Kirjalla oli selkeästi myös sosiaalinen tilaus, sillä Raija-Sinikka sai lukemattomia yhteydenottoja kirjan ilmestymisen jälkeen. Moni kertoi, että oli kokenut vastaavaa. Toinen välttämätön kirja oli Klovni, jossa Raija-Sinikka Rantala kuvaa omaa epäonnistumistaan vierailevana ohjaajana Moskovan Taiteellisessa Teatterissa.

”Molemmat kirjat olivat sellaisia, että minun täytyi itsellenikin selvittää ne asiat. Kun asiat on käyty läpi, ne voi unohtaa tai jättää sivuun. Muuten ne kulkisivat kapsäkissä mukana koko ajan. Kyllä kirjoittaminen muun ohessa myös terapoi.”

Moskovassa Raija-Sinikan ohjaama näytelmä alkoi mennä pieleen alusta asti, ja lopulta sitä esitettiin vain kolme kertaa. Moni haluaisi vaieta moisesta kokemuksesta eikä ainakaan kirjoittaa siitä kirjaa kaikkien luettavaksi.

”Sen takia on sitäkin välttämättömämpää, että joku tekee sen. Tässä oli myös pientä protestimielialaa, pitää olla vähän Peppi Pitkätossu. Muistelmissaan ihmiset kirjoittavat aina, miten kaikki on mennyt parhain päin tai ainakin itse on ollut koko ajan oikeassa. Minusta oli tärkeää kirjoittaa siitä, miten voi epäonnistua.”

“Intuitio on usein paras opas”

Kokemus oli monella tapaa avartava. Kirjailija toivookin, että hänen kokemuksistaan voisi olla hyötyä muille. Teatterin tekeminen ei ole ihmeiden tekemistä, vaan arkista työtä, ja joskus siinä tarvitaan peräänantamattomuutta.

Venäläisessä teatterissa elettiin silloin murroskautta. Aiemmin näytelmiä oli harjoiteltu ja hiottu pitkään, nyt piti sopeutua markkinatalouteen ja saada nopeasti valmista aikaiseksi.

”Siellä ei osattu käsitellä muuttuneita olosuhteita lainkaan. Harjoitusaika oli täyttä hulabaloota. Näyttelijät juoksivat yhdestä produktiosta toiseen. En meinannut saada näyttelijöitä edes harjoituksiin.”

Jo ensimmäisessä palaverissa lavastajan kanssa Raija-Sinikka joutui törmäyskurssille. Hän ei saanut toteutettua alkuperäistä ideaansa siitä, kuinka näyttämö olisi pitänyt rakentaa.

Saman näytelmän Raija-Sinikka oli ohjannut jo aiemmin Lahdessa, joten kokemusta oli.

”Minun olisi pitänyt lopettaa ohjaustyö heti alkuunsa, kun intuitioni sanoi niin. Tein väärin, kun en kuunnellut itseäni.”

Vaikka Raija-Sinikka pitää itseään hyvin järkiperäisenä ihmisenä, hän uskoo, että joissain tapauksissa intuitio on paras opas.

”Kun ajattelen isoja ratkaisuja omassa elämässäni, niin suurin osa niistä on tapahtunut kaiken järkeilyn jälkeenkin puhtaan intuition varassa. Se on arvokas asia pitää mielessä.”

Raija-Sinikka kertoo lukeneensa tutkimuksesta, jossa todettiin, että menestyksekkäimpiä johtajia ovat ne, jotka ovat epäonnistuneet vähintään kerran. Mokat voi kääntää voitokseen, jos osaa ottaa opikseen. Elämän takapakkeja pitäisi osata arvostaa enemmän.

Raija-Sinikka Rantala viihtyy mökillään, jossa hän tekee kirjoitushommien lisäksi akvarelleja.

Tiibetiläinen rituaali ja akkasauna

Jo lähes kolmenkymmenen vuoden ajan Raija-Sinikka Rantala on ollut mukana ”akkasaunassa”. Se on naisverkosto, joka sai alkunsa silloisen Suomen Pankin pääjohtajan Sirkka Hämäläisen aloitteesta.

Hän keräsi yhteen naisia, jotka työskentelevät yhteiskunnan eri aloilla. Tapaamisissa joku osallistujista alustaa aiheen omalta alaltaan, ja aiheesta keskustellaan saunomisen lomassa.

Verkoston lähtöajatuksena oli, että naisten tulee vaikuttaa yhteiskunnassa. Porukalla on voitu pohtia niitä keinoja, miten miehisillä aloilla voidaan vaikuttaa käytännössä eikä vain teoriassa.

”Se ero meillä on herraklubeihin, että emme auta toisiamme uralla eteenpäin yrittämällä vaikuttaa suhteillamme. Luulen, että se on miesten puolella paljon yleisempi käytäntö. Sen sijaan yritämme avartaa omaa näkemystämme niin, että tietäisimme enemmän muista elämänaloista ja siitä, mitä maailmassa tapahtuu.”

Naistensaunasta Raija-Sinikalle on tarttunut mukaan myös ”viisi tiibetiläistä”. Sirkka Hämäläinen kertoi ikivanhoista tiibetiläisistä rituaaleista, jotka koostuvat viidestä joogan tapaisesta liikkeestä ja joita hän itse on harjoittanut vuosikausia. Raija-Sinikkakin on tehnyt liikesarjaa päivittäin yli parikymmentä vuotta.

”Idea on se, että koko keho tulee käsitellyksi joka aamu. Ainakin minun kohdallani liikuntakyky olisi paljon vähäisempää, jos en olisi tehnyt niitä uskollisesti.”

“Tarvitsen työtä pysyäkseni hengissä”

Ikääntymiseen liittyy se, että elämän rajallisuuden ymmärtää entistä paremmin – vaikka kuolema on ollut läsnä        Raija-Sinikan elämässä lapsuudesta saakka.

”Veljeni kuoli 24-vuotiaana onnettomuudessa. Olin juuri täyttänyt seitsemän ja aloittanut koulun. Se oli kauhea katastrofi, veljeni oli siihenastisen elämäni miesihanne ja hirvittävän hieno tyyppi.”

Raija-Sinikka kuvaa kokemustaan Poliisin pojat -romaanissa, jossa sama tapahtuu kirjan päähenkilöksi kiteytyvälle Matille.

”Samoihin aikoihin ympäriltäni kuoli myös paljon muita ihmisiä: isä, tätejä, enoja ja mummo. Sain jo pienenä peruskoulutuksen kuoleman ajatukseen.”

Omaa äitiään Raija-Sinikka muistelee lämmöllä. Äiti oli 42-vuotias, kun hän sai Raija-Sinikan, perheen iltatähden. Koululaisena tyttöä nolotti, kun muiden vanhemmat olivat huomattavasti nuorempia.

Ajan myötä häpeä on kääntynyt voitoksi.

”Loppupeleissä olen todella kiitollinen, että olen vanhempieni myötä saanut lahjaksi niin pitkän perspektiivin. Olen saanut tarkastella maailmaa toisin, kuin minun ikäiseni keskimäärin.”

Äiti oli Raija-Sinikalle parhaita kavereita ikäerosta huolimatta. Äidiltä hän on oppinut kunnioituksen ihmisarvoa ja työn arvoa kohtaan. Nämä kaksi asiaa ovat kulkeneet mukana läpi elämän.

”Minä tarvitsen työtä pysyäkseni hengissä. Ja teen työtä mielelläni.”

Kuvat: Milka Alanen

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 2/2017. Nettiversiota on päivitetty.

Julkaistu: 23.10.2017