Lichtenberg on tyypillistä Itä-Berliiniä. Pitkät ja leveät Strasset halkovat laatikkomaisten kerrostalojen itäsaksalaista maisemaa. Kaupunginosassa on kesäisen vehreää, vaikka betonia on paljon.
Irmela Mensah-Schramm, 67, kipittää vauhdikkaasti eteenpäin "Gegen Nazis" (natseja vastaan) -kangaskassi olalla keikkuen. Irmela käy usein Lichtenbergissä, vaikka hän itse asuu aivan Berliinin toisella laidalla Wannseessa.
– Tänne ilmestyy aina uusia graffiteja, hän toteaa ja johdattaa kierrätyslaatikoiden luo.
Liikennemerkit, tolpat, pullonkeräyslaatikot, liikkeiden ovenpielet, postilaatikot – kaikki ovat täynnä tarroja ja tekstejä. Graffiteissa halutaan ulkomaalaiset ulos maasta ja vaaditaan Saksaa saksalaisille, ylistetään Hitleriä tai viitataan tummaihoisten, juutalaisten tai homojen tappamiseen.
Hakaristejä, riimukirjoitusta ja äärioikeiston tekstejä on siellä täällä.
Äärioikeisto ja muukalaisviha nostavat päätään Euroopassa. Tämän edessä tuntee itsensä helposti voimattomaksi: miten kukaan voi yksin tehdä mitään tällaista ilmiötä vastaan?
Tämä eläkeläisrouva Berliinistä on löytänyt oman keinonsa. Hän kutsuu itseään vihantuhoajaksi – Irmela on tuhonnut 27 viime vuoden aikana 130 000 uusnatsien tarraa, julistetta, vihagraffitia tai äärioikeistolaista viestiä.
Lichtenbergissä uusnatsit ovat taas iskeneet turkkilaisten pitämään ravintolaan. Irmela etsii tietoa vastaavista tapauksista internetistä ja lehdistä, suuntaa ongelma-alueelle ja käy vastaiskuun. Mukana on kynsilakanpoistoaine, metallinen skrapa ja spraymaalipullo.
– Se, mikä ei lähde raaputtamalla tai pesemällä, täytyy peittää, toteaa Irmela sormet maalissa.
Kaikki alkoi 27 vuotta sitten bussipysäkiltä, josta Irmela kulki päivittäin töihin.
Pysäkkiin oli yhtenä aamuna liimattu Saksan kansallissosialistisen puolueen varajohtajaa Rudolf Hessiä tukeva tarra. Ajatus natsi-Saksan ihailusta jäi harmittamaan – miten omilla kotikulmillani voi olla tällaista, Irmela pohti.
Koko työpäivän ajan hän harmitteli, miksei irrottanut tuota tarraa. Kotimatkalla hän repi sen irti ja sai hyvän olon.
Siitä alkoi toiminta. Katseen tarkentuessa tekstejä alkoi näkyä enemmän ja enemmän. Irmelan kotikaupunginosa Wannsee Berliinin esikaupunkialueella on paikka, jossa natsi-Saksa aikanaan päätti juutalaisten kansanmurhasta. Siksi rasistisilla teksteillä on siellä erityisen paha kaiku.
Niinpä Irmela alkoi kantaa työvälineitä mukanaan ja tuhota vihapuhetta säännöllisesti. Jäätyään eläkkeelle opettajan työstään seitsemän vuotta sitten hän ryhtyi tehtävään kokopäiväisesti.
Nyt hän poistaa graffiteja ja tarroja yleensä viitenä päivänä viikossa.
– Seuraan politiikkaa, mutta se on jaarittelua, sanoo vanha rauhanaktivisti ja peräänkuuluttaa toimintaa.
Irmela ottaa graffiteista kuvan ennen niiden tuhoamista. Joskus sanoma muutetaan päinvastaiseksi sanaleikeillä, joskus graffitit maalataan piiloon. Tarrat hän vain raaputtaa tai liottaa pois. Lokikirjaan merkitään päivämäärä, paikka ja kierroksen saldo. Kirjoja on tusinoittain.
Kymmenien Saksan kaupunkien lisäksi Irmelan putsausrepertuaarista löytyvät Puola, Itävalta, Luxemburg, Ranska, Belgia, Italia – ja tuoreimpana Suomi.
Kuluneena kesänä Irmela Mensah-Schramm on vieraillut Suomessa kahdesti pitämässä työpajoja.
Lichtenbergissä vastaan kävelee nuoria miehiä verkkareissaan. Lyhyeksi ajellut päät kääntyvät. Irmela ja miehet tunnistavat toisensa, ja kulmat kohoavat. Matka kuitenkin jatkuu, sillä vielä on tehtävää. Uusia tarroja on taas monessa tolpassa.
Irmelalla on paljon vihamiehiä. Uusnatsit uhkailevat häntä, ja uhkaavia kohtaamisia on silloin tällöin. Yksin liikkuvia uusnatseja hän ei pelkää, vaan tuijottaa tiukasti takaisin ja antaa annoksen mummoenergiaa. Mikäli uusnatseja on vastassa useita, Irmela vaihtaa liukkaasti maisemaa.
– Täytyy olla varautunut juoksemaan nopeasti, nainen hymyilee.
"Nappaamme sinut vielä, Schramm" -graffitikin on tullut vastaan. Irmela näyttää kuvaa siitä nauraen ja vähät välittää uhkauksesta. Hän ei halua näyttää pelkoa.
– Sehän tarkoittaisi antautumista.
Poliisinkin kanssa voi olla ongelmia: toimiihan Irmela itsekin laittomasti sprayatessaan hakaristejä piiloon. Itse hän ei pidä kansalaistottelemattomuutta pahana. Jos viranomaiset eivät toimi, täytyyhän jonkun tehdä asioille jotain.
Irmela on omistanut elämänsä tähän vihaviestien tuhoamiseen. Monet ihailevat häntä, mutta monet myös pitävät häntä vähän hulluna.
– Olen omistanut elämäni kaduilla kävelemiselle ja pienelle putsaustyölle.
Irmela pitää kouluissa työpajoja, joissa hän kertoo toiminnastaan ja auttaa lapsia ja nuoria muuttamaan natsi- ja vihasymbolit muiksi kuviksi.
Lichtenbergissä Irmela on ehdottanut suuren koulun rehtorille työpajaa. Vastakaikua ei ole tullut. Monissa kouluissa on kiinnostuttu vasta, kun televisioryhmä on tullut paikalle.
– Minulle on tärkeää, jos saan nuorten silmät avautumaan. Jos voin inspiroida jotakuta, saan voimia jatkaa tätä työtä. Toivon maailmaan lisää suvaitsevaisuutta ja kunnioitusta muita ihmisiä kohtaan.
Aiemmin tänä kesänä Irmela Mensah-Schramm kävi kaihileikkauksessa.
– Näin aiemmin kaikki hakaristit kahtena, joten leikkaus tuli tarpeeseen! Irmela nauraa.
Työsarkaa näyttää riittävän, vaikkei näkisikään kaikkea kahtena. Raaputus siellä täällä, tujaus harmaata spraymaalia sinne tänne – ja maailmasta on taas poistettu vähän vihapuhetta.
******
Irmela Mensah-Schramm
Syntynyt 1945 Stuttgartissa, asunut vuodesta 1969 Berliinissä.
Tuhoaa vihagraffitteja 30 tuntia viikossa.
Jäi eläkkeelle opettajan työstä kehitysvammaisten koulussa vuonna 2006.
Elää yksin kolmen kissansa kanssa.
Kiertää pitämässä vihanvastaisia graffitityöpajoja ja valokuvanäyttelyitä, vieraillut tänä kesänä kahdesti Suomessa.
Irmelan työstä kertova dokumenttielokuva The Hate Destroyer valmistuu joulukuussa.
Teksti ja kuvat Lasse Lecklin
