Ensimmäisenä paikalle pelmahtaa Hanna Sumari, 56. Hän pyytelee anteeksi, että ennen kuin hän istuu maskeerattavaksi, hänen on otettava itsestään selfie. Ei sen takia, että hän ikuistaisi jokaisen askeleensa, vaan koska iltapäivälehden toimittaja pyysi kuvaa, jossa hän olisi meikitön.

– Minä olen sellainen jees-nainen, joka sanoo melkein kaikkeen joo. Lähden spontaanisti mukaan juttuihin ja harvoin olen joutunut katumaan sitä. Elämässä ei saa mitään, jos ei uskalla hypätä, hän sanoo.

Jokunen kuukausi takaperin Hanna sanoi kyllä, kun häntä pyydettiin Avun bloggaajaksi. Hän kertoi heti asiasta ystävälleen Raakel Lignellille. Tämä yllättyi, mutta niin yllättyi Hannakin, kun kuuli, että Raakel alkaisi blogata samassa lehdessä. Molemmat ovat innoissaan etenkin siitä, että sana on vapaa; he voivat kirjoittaa mistä itseään kutkuttavista asioista hyvänsä.

– Mikä mainio yhteensattuma! Tutustuin Raxuun vasta muutama vuosi sitten, mutta meillä synkkasi heti. On ihan puppua väittää, ettei ystävyyssuhteita voisi solmia tässä iässä. On onnellista löytää uusia ystäviä matkan varrella väkisinkin haalistuvien suhteiden tilalle.

Uusi ystävä Raakel, 48, on hänkin saapunut maskeerauspöydän ääreen. Tarkoituksena on puunata bloggaajakaksikko kuvauskuntoon. Samanaikaisesti höpötellään syntyjä syviä. Ihan ensimmäiseksi on pakko kysyä, mistä näiden naisten elinvoima kumpuaa. Onhan huone nytkin ääriään myöten täynnä elämäniloa ja energiaa.

– God gave it to me. Löydän joka asiasta positiivisen puolen. Jos se ei näy heti, se näkyy myöhemmin. Kaivan sen esiin vaikka lusikalla, Hanna sanoo.

Hän ei muistele edes raskaita elämänvaiheita pahalla. Vaikeatkin päivät ovat arvokkaita, koska ilman niitä ei huomaa hyviä hetkiä. Vaikeudet voi myös kääntää voimavarakseen.  

– Sairastamani suusyöpä tuntuu yhä arpena kitalaessani, mutta muuten olen melkein unohtanut sen. Aluksi pelkäsin syövän uusimista, mutta pelko on karmea kahle, josta olen onneksi päässyt eroon. Toki se nostaa päätään, jos jotain hälyttävän tuntuista vaivaa ilmaantuu, mutta muulloin sillä ei ole sijaa elämässäni. Kokemani kautta pystyn tukemaan ja auttamaan muita vastaavassa tilanteessa olevia, ja se on minulle arvokas asia.

Raakelillakin on takanaan rankkoja aikoja, joihin on sisältynyt sairastelua, huolia ja menetyksiä. Tekemänsä elämäntapamuutoksen myötä vaikeimmatkin hetket on ollut helpompi kestää. Hurjasti painoa pudottanut Raakel onkin nyt paremmassa kunnossa kuin nuorempana. Lonkka tosin ”vetelee viimeisiään”, ja kilpirauhanen on kenkkuillut viime aikoina.

– Kaikista krempoista ja alkavista vaihdevuosioireista huolimatta koen eläväni nyt elämäni parasta aikaa. Minäkään en ole koskaan ollut supervalittaja, vaan perusasetukseni ovat positiivisen puolella. Olen harvoin huonolla tuulella. Aamulla minulta ei tosin kannata kysyä mitään ennen kuin olen saanut kupin kahvia.

Raakel tuntee myös paloa uusia haasteita kohtaan. Hän ammentaa voimaa siitä, kun hänellä on monta rautaa tulessa.

– Kun asiat alkavat sujua omalla painollaan, alan kaivata uutta. Ehkä haen myös vastapainoa äitiydelle sekä pitkäjänteiselle viulunsoiton harjoittelulle.

Hannakin tunnetaan siitä, että hän on monessa mukana. Hän on tullut tutuksi ennen kaikkea sisustustoimittajana, mutta hän on myös kirjoittanut kaksi keittokirjaa. Parhaillaan hän työstää kahta uutta kirjaa, mutta niiden aihemaailmasta hän pitää suunsa vielä visusti supussa. Lisäksi hän spiikkaa mainoksia, tekee tiedottajan töitä ja luennoi. Kotikatsomoissa hänet nähdään parhaillaan Suomen kaunein piha -ohjelman luotsina.

– Elämässäni ei ole tyhjiä hetkiä, ja se sopii minulle. En silti ole tietoisesti tavoitellut kaikkea tätä, vaan olen ajautunut kaikkialle. Lapsena halusin arkkitehdiksi. Toinen toive oli, että saisin aikuisena maata isossa sängyssä, puhua puhelimessa ja syödä suklaata. Jälkimmäinen vaihtoehto sopisi yhä minulle, joskaan en syö karkkia.

Raakelista piti tulla – ja tuli – viulisti. Arvoviulu on kuitenkin myyty aikaa sitten, ja suuri yleisö tuntee hänet paremmin tv-kasvona. Tällä hetkellä hän juontaa Studio 55 -ohjelmaa sekä Huomenta Suomen torstai-aamuja ja luennoi hyvinvoinnista ympäri maata. Hänkin on kirjoittanut kaksi kirjaa tekemästään elämäntaparemontista.

– Lukiossa kirjoittaminen oli vahva lajini. Äidinkielenopettajani suorastaan suuttui, kun sanoin, että minusta tulee viulisti. Nyt kirjoittaminen on jälleen osa elämääni.

Molempien naisten jaksamisen salaisuus – tosin julkinen sellainen – on liikunta. Alettuaan harrastaa sitä, Raakel, entinen liikunnan vastustaja, ei olisi malttanut lopettaa liikkumista ollenkaan.

– Jäin koukkuun korkean sykkeen treeneihin, toisin sanoen tapporääkkiin. Imu oli niin kova, ettei oikein mikään muu tuntunut miltään. Nyt olen opetellut maltillisempaa lähestymistapaa, sillä en enää halua huudattaa kehoa ylikierroksilla. Olen jo todistanut itselleni, että pystyn koviin suorituksiin.

Hannakin on innokas kuntoilija. Hänen lempilajinsa on fustra, jonka avulla hän kuntoutti polvensa tähystysleikkauksen jälkeen. Myös migreenikohtaukset ovat fustra-harjoittelun ansiosta vähentyneet.

– Tunnen aivan älytöntä kiitollisuutta siitä, että löysin tämän lajin. Onko olemassa mitään parempaa asiaa, mihin rahansa panna, kuin oma terveys? Bonuksena läski lähti liikkeelle ja tilalle tuli lihaksia. Kengän kokokin pieneni niin, että kenkäni tippuivat keskelle Mannerheimintietä, kun olin matkalla juhliin.

Hanna ja Raakel ovat yhtä mieltä siitä, että missä iässä hyvänsä voi muuttaa elämänsä suunnan. Helppoa se ei ole, mutta mahdollista.

– Tiedän omakohtaisesti, että paha olokin on turvallista ja siitä luopuminen aiheuttaa tuskaa. Paha olo voi toimia myös panssarina maailmaa vastaan; on niin helppo käpertyä siihen ja uskotella itselleen, että tämä on minun osani, Raakel sanoo.

Hannan on vaikea ymmärtää, miksi joku antaa periksi tai luovuttaa yrittämättä.

– Ei minullakaan normaalisti ole mitään selkärankaa, mutta kipeä polvi oli mahtava motivaattori. Säästyäkseni keinoniveleltä sitouduin fustraan täysin enkä lipsunut harjoitteluohjelmasta yhtään. Jälleen kerran voisi sanoa, että vaikeasta asiasta seurasi paljon hyvää.

Hanna ei liioin ymmärrä, miksi niin monet liukuvat vanhuuteen jo keski-iässä. Jotkut ajattelevat, että enää ei ole sopivaa toimia tietyllä tavalla. Aivan kuin elämä olisi ohi ja ainut päämäärä olisi hauta.

– Minä aloin ajaa enduroa 52-vuotiaana, enkä ollut ollenkaan liian vanha siihenkään lajiin. Käytän myös lyhyitä mekkoja ja hihattomia paitoja, sillä kuka sen määrää, että ihminen olisi jossain vaiheessa sopimattoman näköinen.

Raakel sanoo mieltäneensä itsensä lähes koko aikuisikänsä pelkästään äidiksi. Hänen elämänsä pyöri pitkään perheen ympärillä.

– Minusta tuli ensin äiti ja sitten vasta nainen. Ehkä en pohtinut ulkonäköön liittyviä asioita samalla tapaa. Olisi tietysti kivaa omistaa unelmakroppa, mutta hyvin olen tullut toimeen tälläkin. Ajattelen, että keho on sielun temppeli, jota kannattaa helliä ja rakastaa.

Vaikka jalka ei nouse enää yhtä vetreästi kuin kaksikymppisenä, molemmat naiset pitävät ikää vain numerona. Sitä ei ole syytä tuijottaa liian tarkkaan.

– Olen edelleen nuori, koska tunnen itseni nuoreksi. Eihän ihminen muutu pään sisällä, vaikka ulkonäkö muuttuu. Toki viisaus kasvaa vanhetessa, tai ainakin toivon, etten ole yhtä hölmö kuin nuorena, Hanna sanoo.

Raakel tunnustaa taantuvansa joskus murrosikäisen tasolle. Silloin hän ei ole itsestään ylpeä.

– Yhtenä pakkasaamuna kirosin ja huusin kuin hinaaja, kun teini lähti topissa, ohuessa takissa ja tennareissa kouluun. Jälkikäteen hävetti. Kylläpäs meni nappiin, totesin. Lapset ovatkin varmaan kasvattaneet minua enemmän kuin minä heitä.

Raakelilla on viisi lasta ja Hannalla kolme. Naiset ovat pian sen edessä, että arkea aletaan elää kahdestaan puolison kanssa. Hannan tyttäristä kaksi vanhinta asuu jo omillaan. Kotona on enää 19-vuotias Katri. Raakelin lapsista kotona asuu 16-vuotias kuopus ja vielä hetken myös kaksikymppiset kaksostyttäret.

– Lasten kotoa muuttaminen oli minulle aikamoinen kriisi, koska olen ollut niin omistautunut perheelleni. Sittemmin olen helpottuneena huomannut, ettei yhteys meidän väliltä ole kadonnut mihinkään. Nautin nuorten aikuisten seurasta ja opin heiltä joka päivä uutta.

Hanna sen sijaan sanoo oikein odottavansa, että kuopuskin löytäisi oman paikkansa. Toisaalta hän myöntää, että tällä hetkellä kaukana Abu Dhabissa olevaa esikoista on ikävä.

– Ikäväni ei ole kuitenkaan kiinni pitävää, vaan sellaista olisi-kiva-jos-olisit-lähempänä-ikävää.

Tulevalta naiset eivät toivo muuta kuin että saisivat elää elämänsä loppuun mahdollisimman terveinä ja olla pitkään läsnä lastensa elämässä.  

– En ole oikeastaan koskaan ymmärtänyt tai ehtinyt haaveilla, koska olen saanut tehdä ja kokea niin paljon. Mutta kunpa into ja innostus säilyisivät ja elämä olisi jatkossakin laadukasta. Ja saisin vanheta yhdessä puolisoni kanssa, 20 vuotta näyttelijä Nicke Lignellin kanssa naimisissa ollut Raakel sanoo.

– Sitä minäkin toivon. Haluaisin olla mieheni kanssa naimisissa vielä 50 vuotta! Rakastamisen voima ei katoa iän myötä minnekään. Vaikka kainalosauvat ovat hakusessa, sydän käy yhä rippikoulua, Hanna – jolla on takanaan 19 aviovuotta – jatkaa.

Alkaa olla aika saattaa nämä rippikoululaiset kameran eteen. Heitä ei tarvitse kehottaa hymyilemään, koska hymy ja hyvä tuuli ovat osa heidän olemustaan.

– Mutta älä pyydä meitä rentouttamaan kulmakarvojamme tai hampaitamme, koska silloin naama valahtaa kaulaan. Se on selkeä merkki keski-iästä; nuorena ei käynyt koskaan niin, virnistää Hanna kuvaajalle.

Teksti: Maarit Vuoristo

Kuvat: Petri Mulari