Jokainen Sanna Kalmarin tekemä matka alkaa aina haaveesta.

”Ensiksi tulee ajatus, että tuonne olisi ihana päästä”, Kalmari kertoo. ”Ja sitten aloitan selvitys­työn, miten reissu käytännössä onnistuisi.”

Näin varmasti jokainen matkailija ajattelee. Mutta Kalmarilla tarpeet ja vaatimukset ovat aivan toisenlaiset kuin keski­verrolla reissaajalla.

Kalmarilla on harvinainen SMA-lihassairaus, sen kakkostyyppi, jota sairastavia syntyy Suomessa vain noin yksi vuodessa. Vauvana hän kehittyi tavallisesti, mutta jaloilleen hän ei koskaan noussut. Lihasheikkous vaikuttaa Kalmarin koko kehoon. Hän pystyy suorittamaan hyvin vaakatason arki­askareita, mutta ylös hän ei kykene käsiään nostamaan.

Sähköpyörätuolilla liikkuva Kalmari kertoo toimivansa työnantajana yhteensä viidelle henkilökohtaiselle avustajalle. Jonkun täytyy olla hänen apunaan vuorokauden ympäri.

Kaikesta tästä huolimatta sanna Kalmari on innokas reissaaja, esteettömästä matkailusta kertovan Palmuasema-­blogin pitäjä, matkailun ammattilaisten kouluttaja ja toisinaan matkanvetäjäkin. Taannoin hän oli alan suomalaisessa tapahtumassa myös ehdolla vuoden matkailuvaikuttajaksi.

Koulutukseltaan Kalmari on sosionomi, ja hänen varsinainen päivä­työnsä on järjestää vertaistukitoimintaa harvinaista sairautta sairastavien lasten perheille.

”Matkustaminen on minulle ennen kaikkea oman itsen haastamista”, Kalmari sanoo. ”Se on samalla kertaa vapautta ja itsensä kehittämistä, kun lähtee arkiympäristöstä paikkaan, josta ei ole varma kuinka siellä pärjää. Samalla olen oppinut arvostamaan valtavasti Suomea, kun olen tajunnut miten hyvät lähtökohdat olen täällä elämälleni saanut.”

Intonsa maailmalla kulkemiseen Kalmari on pitkälti löytänyt ihan itse. Pikkutyttönä hän reissasi perheensä kanssa noin kerran vuodessa lomailemaan Kanariansaarten tapaisiin kohteisiin, mutta sittemmin yhteiset matkat jäivät.

Ensimmäiselle omalle matkalleen Kalmari lähti vuonna 2001 Punaisen Ristin nuorisoryhmän kanssa bussilla Hollantiin, seuraavana vuonna leirille Luxemburgiin. Mukana oli sekä vammaisia että vammattomia nuoria, ja ajatuksena oli, että kaikki auttavat toisiaan. Noista matkoista Kalmari muistaa kiireettömät bussimatkat, ryhmähengen tuoman turvan ja huikean tunteen siitä, että oli reissussa ilman perhettä.

Seuraavana vuonna Kalmari päätti lähteä matkaan omin päin, mikä hänen tapauksessaan toki merkitsee avustajan mukaan ottamista. Bloginsa hän aloitti vuonna 2011. Haastattelua seuraavana päivänä Kalmari oli lähdössä ryhmämatkan vetäjäksi Karibian-risteilylle.

Pitkälle hän on siis reissaamalla päässyt, sekä konkreettisesti että kuvaannollisesti sanottuna.

Kalmarin suurin seikkailu on ollut hänen syksyllä 2016 tekemänsä maailmanympärimatka. Mukana oli paikasta riippuen 1—2 avustajaa.

Hän aloitti matkan muutamalla päivällä Islannissa, josta  lensi viikoksi Seattleen. Sieltä reissu jatkui laivalla Austra­liaan, minne meno kesti kolme ja puoli viikkoa.

”Kaikki kauhistelivat, miten sellaisen ajan saa kulumaan”, Kalmari muistelee nauraen. ”Mutta ei se tuota minulle mitään vaikeuksia, voisin mennä vaikka heti uudestaan. Pisin aika yhtäjaksoisesti merellä oli viikko, ja sinä aikana todella sain kokea pienuuden tunteen keskellä Tyyntämerta.”

Pitkä merimatka tarjosi Kalmarille myös mahdollisuuden käydä paikoissa, joihin hän ei muuten pääsisi: Havaijilla Oahun ja Mauin saarilla, Fidžillä, Vanuatulla ja Uudessa Kaledoniassa. Noihin paikkoihin lennetään usein niin pienillä koneilla, ettei niihin sähköpyörätuolia aina edes saisi mukaan, ja pyörätuolilla liikkuminen paikan päällä on hyvin vaivalloista. Mutta yhden päivän pärjää hyvin, kun tietää pääsevänsä yöksi takaisin laivan toimivaan ympäristöön.

Pienet saaret ja niiden alkuperäiskansoihin kuuluvat asukkaat tarjosivat oman kulttuurishokkinsa.

”Tuli tietysti vähän syyllinen olo, kun saapui ökyaluksella niin köyhään paikkaan”, Kalmari kertoo. ”Päätin, että täällä haluan käyttää rahojani, ostaa paikallisilta asioita. Mutta minulle syydettiin valtavasti ilmaisia koruja, magneetteja, avaimenperiä, siunauksia! Siellä on totuttu siihen, että yhteisö pitää huolta minunkaltaisistani. Muuten turisteilta haluttiin tuottoa, mutta minua tahdottiinkin auttaa.”

Australiassa Kalmari vietti puolitoista viikkoa, ja sieltä hänen tiensä vei Bangkokiin. Siistin ja sujuvan Sydneyn jälkeen oli shokki saapua kaupunkiin, jossa ei ollut kadulta loivennuksia jalkakäytäville ja autoteiden reunoilla pyörätuolilla kulkeminen tuntui kuoleman uhmaamiselta. Matkan lopulla Kalmari majoittui Thaimaan Hua Hinissä täysin esteettömällä huvilalla, jossa liikkumista auttoi muun muassa nostin omaan uima-altaaseen.

Seikkailuiden ja selvitystyötä vaativien kaupunkilomien vastapainoksi Kalmari harrastaa myös rentoutumis­lomia. Silloin hän suuntaa tuttuun kohteeseen Teneriffalla: majoittuu hotelliin, jossa on esteetön uima-allas, lukee hömpäksi luonnehtimiaan kirjoja ja siemailee drinkkejä kivoissa baareissa.

”Minun paratiisisaarellani ei ole sijaa hienolle hiekalle”, hän summaa. ”Minulle tärkeä asia on rantabulevardi, jolla voin omatoimisesti liikkua paikasta toiseen, katsella kauppoja ja ihmisiä.”

Kalmarilla on muutama luottoavustaja, jotka hän ottaa mielellään mukaansa matkoille myös ystävinä. Reissussa avustaminen on rankkaa työtä, sillä yleensä mukana on vain yksi avustaja. Silti tehtävän täyttäminen ei koskaan ole ollut ongelma. Osalle matkoistaan Kalmari saa tukea avustajan kuluihin kunnan vammaispalvelusta, mutta monilla matkoilla hän maksaa niin omat kuin avustajan kulut.

Esteettömän matkailun luulisi olevan megatrendi. Kun ihmiset elävät yhä vanhemmiksi, meistä jokainen kuuluu todennäköisesti joskus kohderyhmään. Silti tietoa aiheesta on netissäkin yhä hyvin vähän, mikä Kalmarin mukaan johtuu siitä, ettei esteettömyyden arvoa ymmärretä.

Usein on vaikea määrittää soveltuuko kohde esteettömään matkailuun, sillä ihmisten tarpeet ovat erilaisia. Joillekin mäkinen paikka on mahdoton, sähköpyörätuolilla liikkuvalle ei. Siksi Kalmari pyrkii lisäämään tietoa ja auttamaan alan ammattilaisia palvelemaan kohderyhmää.

”On hullua, että esimerkiksi hotellit eivät osaa hyödyntää nettisivuillaan kuvia ja videoita. Monelle asiakkaalle voi olla tärkeätä tietää, miten wc-pönttö kylpyhuoneessa sijaitsee, koska hän pystyy siirtymään sille vain yhdeltä puolelta. Yritän opettaa matka-alan ihmisiä ymmärtämään, miksi tiettyjen asioiden kertominen on tärkeätä.”

Kalmari haluaa myös kannustaa ihmisiä olemaan rohkeita ja kyselemään. Sähköpyörätuolin saa mukaan lennolle, mutta sen suojaamiseen ja osiin purkamiseen täytyy kiinnittää huomiota. Lentäminen voi pelottaa joitakin liikunta­rajoitteisia, koska lennon aikana joutuu eroon apuvälineistään ja istuminen voi olla epämiellyttävää. Mutta kun pelon ylittää, edessä saattaa olla unohtumattomia kokemuksia.

Sellainen on Kalmarille ollut esimerkiksi meressä uiminen. Thaimaan lisäksi sitä voi tehdä monessa paikassa Espanjassa paksupyöräisten ja kelluvien pyörätuolien avulla.

Yhä useammassa maassa esteettömyys nähdään ihmisoikeuskysymyksenä. Yhdysvalloissa seuraa sanktioita, jos uusissa rakennuksissa ohitetaan lakien esteettömyysvaateet.

”Esimerkiksi Espanjassa liikuntarajoitteisten tarpeet otetaan nykyisin erinomaisesti huomioon”, Kalmari sanoo. ”Kehitys alkoi turismista, mutta paikallisetkin hyötyvät siitä. Ollaan jo siirtymässä pois ajattelusta, että liikkumista helpotetaan hyvää hyvyyttään. Arkkitehtejä voisi opettaa leikkimään vähemmän turhilla portaikoilla ja suunnittelemaan kaunista esteettömyyttä.”

Esteetöntä matkailua voi harrastaa muuallakin kuin lämpimissä maissa tai risteilyillä, tästä kielivät jo Kalmarin blogiinsa tallentamat kokemukset. Hänen viisi suosikkikaupunkiaan myös esteettömyyden puolesta ovat Málaga, Nizza, Ljubljana, Sydney ja New York. Talvinen Suomikin tarjoaa mahdollisuuksia, kuten kelkkalaskettelua ja huskyajelua. Niistä Kalmarilla on tosin vähän kokemuksia, koska pakkanen haittaa hänen lihaksistonsa toimintakykyä.

Mutta ne unelmat! Onko Kalmarilla matkahaaveita, joiden toteuttaminen on osoittautunut mahdottomaksi?

”Tiedän niin hyvin rajoitteeni, ettei mahdottomia unelmia synny”, hän sanoo. ”Kerran pohdin saarihyppelyä Kreikassa, mutta tajusin veneiden olevan minulle liian pieniä. Afrikkaa en ole edes ajatellut, vaikka nyt olen kuullut, että Etelä-Afri­kassa on esteettömiä safareita järjestäviä firmoja ja Krugerin kansallispuistossa voi majoittua esteettömästi. Vältän kohteita, joissa joutuisin käyttämään tavallista pyörätuolia, koska sillä en voi kulkea. Se olisi minulle yhtä outoa kuin pyörä­tuolilla liikkuminen vammattomalle.”