Uutismedia julkaisee yhä enemmän sisältöä mielen hyvinvoinnista. Tavallista on, että esitellään jokin pulma, joka kuormittaa arkea tai mutkistaa yksiavioista heterosuhdetta. Kyseessä voi olla vaikeus löytää kumppania, uupumus tai mustasukkaisuus. Juttujen lähteenä haastatellaan pari- tai yksilöterapeuttia. Toisin kuin muussa journalismissa, yksi haastateltava yleensä riittää kuvailemaan ongelman ja tarjoamaan ratkaisut. Erityistä faktantarkistusta tai haastateltavan osaamisen syvyyttä ei varmistella.

Kummallisin asia on, että nämä yrittäjinä terapiapalveluita myyvät ihmiset saavat pidäkkeettä mainostaa myymäänsä tuotetta. Hyvinvointijuttu nimittäin usein sisältää vinkin työstää ongelmaa terapiassa.

Olisi vaikea kuvitella, että journalistisen seulan läpi menisi hivenainekauppiaan pyyteetön neuvo ratkaista terveyspulma vitamiineilla.

Mutta terapiakulttuuri on valtavirtaistunut niin, ettei sitä mediassa käsitellä liiketoimintana tai vallankäyttönä.

Varmasti Suomessa on paljon kirittävää keskustelun saralla. Vaikenemisen vuosikymmeninä on jätetty käsittelemättä valtava joukko asioita, joista olisi ollut syytä puhua. En kaipaa aikaan, jolloin lapsille ei kerrottu, miksi isä yhtäkkiä muutti pois tai jolloin masentunut leimattiin hulluksi. Vieläkin liian moni vakavista mielenterveysongelmista kärsivä jää vaille riittävää apua.

Mutta samaan aikaan tiedostava kaupunkilainen keskiluokka on huolella heilahtanut toiseen laitaan. Julkisessa keskustelussa vallitsee usko autuaaksi tekevään keskusteluun, varsinkin jos se tapahtuu terapeutin tuolissa.

Tässä terapiakulttuurissa elämän mielekkyyden tuntuu ratkaisevan se, kuinka hyvin ihminen ”löytää itsensä” ja ”toteuttaa itseään”. Ihmissuhteiden laatu mitataan avoimen keskustelun määrällä. Elän itse avoimessa suhteessa, ja jos noudattaisin kaikkia sellaiseen annettuja neuvoja, en muuta ehtisikään kuin palaveerata säännöistä, rajoista ja sopimuksista tai vaihto- ehtoisesti käsitellä kohtaamisten triggeröimiä traumoja.

Onko tekijätyypin nykyään edes mahdollista elää täyttä elämää tai analysointiin harjaantumattoman muodostaa tyydyttävää ihmissuhdetta?

Toissa vuonna julkaistu kirja Terapeuttinen valta kysyy, miksi ihmiset näyttävät voivan entistä huonommin, vaikka yhä useampi on terapeuttisten käytäntöjen piirissä. Kirja tekijät ovat yhteiskuntatieteilijöitä. He nostavat esiin, että tunteiden työstöä tarjotaan nyt ratkaisuksi myös sellaisiin ongelmiin, joihin ennen haettiin ratkaisua politiikasta. Työelämän epävarmuutta ei enää kohdata kollektiivina. Siihen ei haeta apua sosiaaliturvasta tai yleisistä työehtosopimuksista. Sen sijaan kynnelle kykenevät maksavat päästäkseen terapeutin nojatuoliin pohtimaan omaa resilienssiään.

Heteroliittojen ongelmiin tarjotaan avuksi pariterapiaa, vaikka osa niistä johtuu miesten yhteiskunnallisesta valta-asemasta. Epäreilu kotitöiden jako ei muutu diskuteeraamalla tai sillä, että naiset opiskelevat rakentavampia tapoja riidellä. Ylipäätään kommunikaatiolla on rajansa, kun ratkaistaan siviilielämän konflikteja. Esimerkiksi se, että puoliso toistuvasti juo yhteiset rahat, ei oikeastaan ole keskustelutekninen asia vaan ihan fyysisen maailman ongelma. Se vaatii fyysisen maailman muutosta, ei puhetekoja.

Avoin keskustelu on suhteen puheteko. Teko-tekoja on tulla sovittuun aikaan paikalle, imuroida vuorollaan tai halata.

Tekoja kaipaa myös kokenut psykiatri Katriina Kuusi. Hän ihmetteli taannoin Hesarin haastattelussa, miksei ihmisille sanota, että tehkää jotain hyvää toisillenne, vaan aina vain käsketään istua alas ja puhua. Kuusi huomautti, että ihmislaji on taitava keksimään selviämiskeinoja. ”Eihän mistään tulisi mitään, jos kaikki olisi meidän puheemme varassa.”

On sellainenkin vaihtoehto, että vastaus löytyy päinvastaisesta suunnasta kuin mitä terapiakulttuuri esittää. Kirjailija Jukka Viikilä kuvaa lehtihaastattelussa omaa pyrkimystään. ”Haluaisin osata päästää irti kontrollista, hukata useammin ja taidokkaammin omat käsitykseni omasta minuudestani.”