Professori Esko Valtaoja: ”Pinnani palaa, jos joku väittää, ettei Kuussa ole käyty tai koronavirus perustuu salaliittoon”

Turun yliopiston avaruustähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaoja miettii työkseen äärimmäisen monimutkaisia asioita ja on selittänyt suomalaisille jo vuosia tieteellisiä asioita mahdollisimman ymmärrettävästi. Useimpiin ihmisiin hän suhtautuu kohteliaan ystävällisesti, mutta salaliittoteoreetikot ­saavat toisinaan korvat savuamaan.

Sinut tunnetaan tieteen kansan­tajuistajana. Mitä asiaa joudut ­selittämään useimmin?

Saan vuosittain noin tuhat sähköpostia ihmisiltä ympäri Suomea. Aika usein kysytään tieteen suuria mysteerejä, kuten miten maailmankaikkeus on syntynyt, onko muualla elämää, ja mitä mustissa aukoissa on tekeillä. Moni on kiinnostunut tähtitieteestä, mikä on mukavaa.

Valitettavasti meillä ei ole vielä vastauksia kaikkeen, mutta se on vain hauskaa. Olisi tylsää, jos kaikki jo tiedettäisiin. Yritän vastata jokaiselle, vaikka joskus tuntuu, ettei siinä ole mitään järkeä. Moni haluaisi pitkällisiä keskusteluja tai ­tapaamisia, mutta siihen aikani ei riitä.

Hörhöjäkin mahtuu joukkoon, salaliittoteoriat ovat huvittavia. Ne vain käyvät pian tylsiksi, sillä salaliitoista ei voi keskustella niihin vankasti uskovien kanssa.

Yhtä vähän kuin niiden kahden kohte­liaan nuoren miehen, jotka soittavat ovi­kelloa ja haluavat kertoa Jeesuksesta.

Yritän olla kaikille kohteliaan ystävällinen, mutta pinnani palaa, jos joku vaikka väittää, että Kuussa ei ole koskaan käyty. Tai että koronavirus perustuu salaliittoon. Silloin tykitän täysillä ja lasken kuolleet, kun savu on hälventynyt. Nyrkkisääntö on, että yksi kuudesosa ihmisistä uskoo lähes mihin tahansa.

Millainen koronavuosi on ollut näkökulmastasi?

Yksi ammateistani on esiintyvä taiteilija, ja teen normaalisti vuodessa yli 50 puhekeikkaa. Nyt kaikki ylimääräiset esiintymiset ja tulot ovat menneet nollille kuten monilla muillakin. Sikäli tämä vuosi on ollut leppoisampi tahdiltaan.

Julkaisin kuukausi sitten kolmannen kirjan yhdessä Tampereen hiippakunnan emerituspiispa Juha ­Pihkalan kanssa, ja jos jotakin, olen oppinut, kuinka vaikea on ymmärtää toista ihmistä, vaikka kuinka olisi halu ja yritys ymmärtää. Meillä on niin erilaiset lähtökohdat ja todellisuudet elämässä.

Silti eroistamme huolimatta yritimme löytää inhimillisen yhteyden, joka on ­kaikessa päämäärä.

Nyt istun kirjoittelemassa seuraavaa omaa kirjaani. Vietän vuoden lukien maa­ilman johtavaa tiedelehteä Naturea ja noukin sieltä artikkeleita tieteen eturintamalta. Kuten usein aikaisemminkin, kuvailen lukijoille tieteen merkitystä, hauskuutta ja sitä, kuinka se muuttaa maailmaa – ja kuinka paljon kivempaa on tietää kuin vain luulla tietävänsä. Kirjan pitäisi ­ilmestyä ensi syksynä.

Sait viime vuonna okasolusyöpä­diagnoosin. Vaikuttiko se käsitykseesi elämästä?

Yritän seurata lääketieteen kehitystä tarkkaan, ja on mukava ajatella, että sata tai viisikymmentä vuotta sitten se olisi vielä koitunut kohtalokseni. Nyt vain tunti sairaalassa ja pala pois, sitten patisteltiin kotiin.

Sillä lailla aikaisemmin tappavat taudit nykyisin hoidetaan. Toisaalta ­olisin kuollut myös kakkostyypin dia­betekseen, jos olisin syntynyt sata vuotta aikaisemmin.

Kunnioitukseni lääketiedettä ja muutakin tiedettä kohtaan kasvaa koko ajan.

Täytät ensi kesänä 70 vuotta. Miltä ­pyöreät tuntuvat? Mistä haluat vielä ottaa selvää?

Veikkaan, että juhlien sijaan vietämme synttäreitäni vaimon kanssa kahdestaan mökkiparatiisissamme Kainuussa.

En ole koskaan tykännyt juhlimisesta. Ei 70 tunnu miltään, koska olen aina kokenut olevani eri ikäinen kuin oikeasti olen. Lapsena olin über-nörtti, aikaani edellä, 4–5-vuotiaana istuin vain kirjoja lukemassa, 18-vuotiaana menin jo yliopistoon ja yhtäkkiä huomasin, että olenkin tähtitieteenlaitoksen vanhimpia. Ikäni on aika ollut epäsuhdassa siihen, mitä ­kuvittelen olevani.

Päivän lehdessä kerrottiin, että kuolemaa pitäisi ajatella enemmän. Enpä viitsi. Tässä eletään siihen saakka, kunnes ei enää eletä. Ja siinä se.

Ainoa asia, josta tunnen kuolevaisuuteni ovat kirjat. Nuorempana kuvittelin, että ehdin vielä ottaa selvää vaikka mistä ja opiskella lukemattomia kieliä. Nyt kun tuijotan lukemattomien kirjojen hyllyjä, alkaa tuntua siltä, että vaikka eläisin satavuotiaaksi, en ehdi hankkia sitä perus­sivistystä, josta haaveilin pienempänä.

Olen myös sanonut puolileikilläni, että aion sinnitellä elossa kunnes selviää, onko siellä Marsissa mitään. ­Oletan, että kiinalaiset ehtivät sinne ensimmäisenä, ja tuskin tarvitsee odotella siihen asti, kunnes olen satavuotias. Toki olisi hirveän kiva, jos muukalaiset laskeutuisivat avaruusaluksella terassilleni. En silti laske tuurin varaan vaan tieteen.

Annat lukijoillesi lohtua ja asetat ­vai- keudet maltillisiin ulottuvuuksiin. Miten se onnistuu tuolla tiedon ­määrällä?

Olen toivoton infonarkkari, luen jatkuvasti ja mielestäni tieto ei lisää tuskaa, päinvastoin. Se auttaa minua suhteuttamaan asioita ja näkemään ne laajemmasta perspektiivistä. Silloin ei saa ­sydäriä, kun lukee aamun lehteä.

Älykkyys on yliarvostettu luonteenpiirre, ei sillä yksin pääse mihinkään. Se pitäisi saada muutettua viisaudeksi, mutta se onkin paljon haastavampaa.

Kerro jokin salaisuutesi.

Ihmisiä kiinnostaa oikeasti seksi ja raha, ja minulla ei ole kummastakaan tarjota salaisuutta. Mutta sanotaan vaikka niin, että en peseydy päivittäin.