Image

Poptähti menee metsään



Poptähti menee metsään

Justin Timberlakelta on kirves ja hevonen hukassa country-soulahtavalla albumillaan.
Teksti Samuli Knuuti
Kuvat Anja Reponen

Jotain epäilyttävää on poptähdessä, joka kokee olevansa liian hyvä popmusiikille.

Jo vuoteen 2006 mennessä, 25 vuoden kypsässä iässä, Justin Timberlake oli niin sanotusti saavuttanut kaiken popmusiikissa.

Hän oli ollut noussut NSYNC-poikabändistä aikuiseen kuuluisuuteen albumeilla Justified (2002) ja FutureSex/Love-Sounds (2006), joista ensiksi mainitulla hän oli kuin valkoinen ja mielenterveydeltään vakaa Michael Jackson ja jälkimmäinen modernin r’n’b:n uudistaja jäykillä ja avantgardistisilla robottirytmeillään. Molempia albumeita myytiin yli 10 miljoonaa kappaletta.

Ja kuten niin monet saavutuksistaan kylläiset poptähdet, Timberlake ryhtyi näyttelijäksi. Siinä hän oli jopa varsin hyvä, kuten roolit elokuvissa The Social Network ja Inside Llewyn Davis osoittivat. Vuonna 2013 Justin piipahti takaisin popmaailmassa kahdella turvonneella, sopimusteknisistä syistä tehdyllä albumilla: The 20/20 Experience, osat 1 ja 2, jonka hyvät singlet pitivät Timberlaken pinnalla.

Nyt Justin on taas palannut, tällä kertaa ”metsien miehenä”: uskollisena aviomiehenä, kosteasilmäisenä perheenisänä, farkkuihin ja flannelliin pukeutuneena tukkijätkänä, synnyinseutujensa Montanan matkailunedustajana.

Eikä se toimi ollenkaan.

Albumi alkaa ihan eri tavalla kuin se päättyy. Ensimmäinen kappale ja ensimmäinen single on Filthy, kulmikas siivu kiimaista kyberfunkkia, joka ei tosin enää kuulosta vuodelta 2066 vaan pelkästään vuodelta 2006. Silti se saattaa olla albumin paras biisi, malliesimerkki siitä, kuinka kappale saattaa ensimmäisellä kuuntelulla kuulostaa tärkätyltä ja lumovoimattomalta mutta viidennellä mukaansatempaavalta.

Kuusitoista kappaletta ja 66 minuuttia myöhemmin olemme soul-country-hirvityksessä nimeltä Young Man, jolla Timberlake otaksuu ammentavansa viisautta nuorimmalle pojalleen mutta kuulostaa siltä kuin oksentaisi vaahterasiirapissaa liotettuja kasvatusoppaita. Viestin alleviivaamiseksi kappaleeseen on siroteltu pojan jokeltelua ja ”daddy”-sanoja, joiden perusteella piltti kuulostaa onneksi liian pieneltä vielä ymmärtääkseen isänsä sentimentaalista sopertelua.

Matka tänne on ollut mutkainen ja monipolvinen, eikä täysin vailla hyviä hetkiä. Timberlaken vanhat yhteistyökumppanit Timbaland ja The Neptunes -tuottajakaksikko tekevät parhaansa sulauttaakseen Timberlandin kiiltokuvaiseen metodinäyttelijä-americanaan aineksia funkista, elektrosta, soulista ja r’n’b:stä. Alicia Keyes lainaa kelmeää ammattitaitoisuuttaan Morning Light -duetolle ja countryn moderni supertähti Chris Stapleton piipahtaa laulamassa Say Somethingilla ja on ollut kynäilemässä kolmea muuta kappaletta.

Koko projektin upottava traaginen virhe – hamartia, kuten sitä tragedian teoriassa kutsutaan – on kuitenkin se, että lajityyppinä country ja laulaja/laulunkirjoittaja-americana nojaavat tunnustuksellisuuteen, siihen että laulaja on valmis avaamaan tunteitaan ja omaa elämäänsä kuuntelijalle. Ne vaativat esittäjältään anteliaisuutta. Mutta Timberlake on supertähti ja siksi kitsas: jos haluaa ymmärrettävästi varjella yksityisyyttään, silloin yritykset kertoa omasta elämästään näyttäytyvät pinnallisina kuin naistenlehden parisuhdehaastattelu.

Niinpä mies, joka viisi vuotta sitten esitti kappaleen Suit & Tie, on nyt kirjoittanut laulun, jossa flanelli on metafora lämmittävälle parisuhteelle (Flannel, voi helvetti). Livin’ Off The Land puolestaan kartoittaa ulkoilmaelämän iloja yhtä vakuuttavasti kuin miesmalli, jonka farkuissa näkyy vielä kaupan viikkaukset. Välisoitossa Hers Timberlaken vaimo Jessica Biel käy kertomassa, miten ihanalta tuntuu vetää ylleen Justinin paita.

70-luvun soulista, funkista ja diskosta ammentavat Midnight Summer Jam ja Higher Higher pelastavat mitä pelastettavissa on.

Mutta kuten ennen uraa uurtaneet yhteistyökumppaninsa, Timberlake näyttäytyy vuonna 2018 eilisen supertähtenä. Sosiaalisen median ja striimauksen aikakautena poptähti ei voi kadota viideksi vuodeksi ja sitten vain palata voittajana. Ei ainakaan niin banaalilla ja väärin ajatellulla levyllä kuin Man of the Woods.

Kukaan näissä piireissä kun ei koskaan sano: Kiitos siitä, että et jakanut.

Julkaistu: 8.3.2018