Image

Popmusiikin vaisu vuosi


Maailma on täynnä hienoa musiikkia, mutta viime vuonna sitä olisi voinut olla enemmänkin, kirjoittaa Samuli Knuuti.
Kuvat Anja Reponen

Kolumni on julkaistu Image-lehden numerossa 1/2019

Vuosikatsauksen alussa kuuluisi julistaa, kuinka hieno mennyt vuosi oli popmusiikille. Mutta ollaanpa kerrankin rehellisiä: en liki 40 vuotta kestäneen popharrastukseni aikana muista yhtä beigeä, vaisua ja kohokohdatonta vuotta kuin 2018 oli.

Aloittakaamme vanhasta syntipukista: suoratoistopalvelu Spotifysta. Wrapped-sivuston mukaan kappale tarvitsee palvelussa 1 111 027 kuuntelukertaa, jotta sen tekijä ansaitsee minimipalkan.

Tämä on tietenkin ikävää, mutta musiikin kuuntelijan kannalta pahempaa on se, kuinka Spotifyn algoritmit ohjaavat kuuntelemaan vain tietynlaista musiikkia.

Päähuomion saavat kappaleet, jotka myötäilevät palvelun valtavirtaa – elektronista poppia, jossa on vaikutteita soulista, r’n’b:sta ja hiphopista.

Siis seksistä, rakkaudesta ja bilettämisestä kertovaa musiikkia, joka on vailla riitasointuja. Tällaiselle musiikille on oma terminsäkin: Spotifycore.

Juuri tätä maailmaa satirisoi John Nivenin uusi romaani Kill ’Em All, jossa entinen levy-yhtiöpomo ja nykyinen konsultti Steven Stelfox palvoo Trumpia ja ihailee tapaa, jolla musiikkibisnes on keksinyt taas uuden tavan naida musiikintekijöitä lasinsirpaleilla vuoratulla dildolla – kuten Stelfox hurmaavasti asian ilmaisee.

Kun hän kuulee, kuinka vähän Byrds on tienannut Spotifysta, hän päästää suurimman röhönaurun sitten Dianan kuoleman.

Stelfoxin maailmassa suurimpia tähtiä ovat deejiit, kuten DJ Registered Sex Offender ja DJ Rectal Cancer.

Karkeaa ehkä, mutta kun katsoo Spotifyn viime vuoden 20 kuunnelluimman kappaleen listaa, kenties tällaisen romaanin musiikkibisnes ansaitsee juuri nyt.

Rajat popmusiikin ja julkisuuden välillä vuotavat koko ajan. Selkein esimerkki tästä on Kanye Westin vuosi 2018, joka muistettaneen kaikesta muusta kuin hänen julkaisemastaan musiikista.

West muun muassa vihjaili orjuuden olleen vapaaehtoista neljän vuosisadan ajan, oli Kid Rockin ohella ainoa muusikko, joka mielisteli Donald Trumpia, ja tapasi kaiken kruunuksi Ugandan diktaattorin, jonka ansiolistalle kuuluu homouden julistaminen rikolliseksi.

Musiikkia West julkaisi 21 minuutin verran, aneemisen Ye-albumin, kun taas syksyn lopulla luvatun Yandhi-albumin ilmestyminen viivästyi, kuten Westin projekteilla niin usein tapana on.

Toinen vuoden hahmoista oli näyttelijä ja elokuvaohjaaja Bradley Cooper, jonka ohjaama A Star Is Born on ollut Yhdysvalloissa loppuvuoden katsotuimpia elokuvia ja sen soundtrack myydyimpiä levyjä.

Elokuvassa Cooper esittää vanhan ajan rockmuusikkoa, joka joutuu katsomaan sivusta Lady Gagan esittämän suojattinsa nousua tähteyteen.

A Star Is Bornista paistaa Cooperin vain vaivoin piiloteltu närkästys siitä, että hänen edustamansa klassinen amerikkalainen baariblues on jäämässä uuden sukupolven ja uusien musiikkityylien jalkoihin.

Mitä A Star Is Borniin albumina tulee, se ei niinkään koostu kliseistä vaan säveltää niille 70 minuutin mittaisen messun. Cooperin lauluääni on sekoitus Eddie Vedderiä, Allman Brothersia ja kaikkia amerikkalaisia raspikurkkuja, jotka sekoittavat kurkkulaulun tulkintaan.

Joka kerta kun Lady Gaga pääsee ääneen, kuulija huoahtaa helpotuksesta.

Musiikkifanille loukkaavinta on kuitenkin Cooperin tapa uskotella olevansa oikea muusikko. Haastatteluissa hän on kertonut viettäneensä kuusi kuukautta opetellen soittamaan kitaraa, eikä hän enää pidä itseään niinkään ohjaajana tai näyttelijänä vaan muusikkona.

Muusikoiden halu ryhtyä näyttelijöiksi ja päinvastoin ei tietenkään ole mitään uutta, mutta varoituksen sana kaikille sitä suunnitteleville: älkää.

Kuten Slate-sivuston kriitikko toteaa, antakaa meille musiikkia tekijöiltä, jotka ovat taitavia siinä – ei niiltä, jotka ovat taitavia olemaan kuuluisia.

Oli vuodessa 2018 toki paljon hyvääkin.

Low’n Double Negative oli tämän vuosikymmenen vastine Radioheadin OK Computerille, Mitskin Be The Cowboy oli tyylillä ja älyllä kasattu nuoren naisen päiväkirja, Cardi B:n Invasion Of Privacy osoitti, mitä listapopalbumi voi nykyisin olla, ja Sueden The Blue Hour oli urhea osoitus siitä, mitä barokkisen kitarapopin keinoin voi vielä tehdä.

Ilmestyipä vielä muun muassa Janelle Monaén Dirty Computer, Editorsin Violence, IDLESin Joy As An Act Of Resistance ja Arctic Monkeysin Tranquility Base Hotel & Casino.

Suomalaisia huippuja olivat muun muassa Ruusujen debyytti, Vestan kaikkialla kehuttu Lohtulauseita ja Vuoret-yhtyeen Portti.

Lisää tällaista vuodelle 2019, kiitos. Ja vähemmän hassusti nimensä kirjoittavia räppäreitä sekä poptähdiksi pyrkiviä näyttelijöitä.

Julkaistu: 30.1.2019