Apu

Pölösen paluu jättää hämmentyneen olon – sotien jälkeinen Suomi saa hutiloidun kunnianosoituksen


Arvostelu: Oma maa on Markku Pölösen ohjaama elokuva uudelleenrakennuksen vuosista 1945–1952. Se poikkeaa mukavasti päivän muusta elokuvatarjonnasta mutta näyttää kiireessä tehdyltä. Elokuvan ensi-ilta on perjantaina 26. lokakuuta.

Useasti Jussi-palkittu suomalaisen miehen intohimoinen tulkitsija Markku Pölönen ansaitsee ehdottomasti kehut siitä, että uskaltaa ohjata valkokankaalle valtavirran vastaisesti niin nationalistista paatosta ja vanhahtavaa nostalgiaa kuin Oma maa. Pölönen on ohjannut harmaansävyisen tarinan pariskunnasta, joka sotien arpeuttamina uudelleenrakennuksen vuosina yrittää perustaa itselleen maatilaa Karjalaan. Kuinka hienoa olisikaan päästä sanomaan, että draama on kaikessa retrohenkisyydessään elokuvallinen riemuvoitto.

Se ei ole. Se on siirappinen ja hutiloidun näköinen kokonaisuus, josta jää osin epäselväksi, onko kyseessä vaikeasti ymmärrettävä parodia. Oman maan ongelmat näyttävät siltä kuin tuotannolla olisi ollut niin kiire, ettei elokuvasta saatu ikinä valmista.

Konsta Laakso näyttelee sodassa haavoittunutta Veikkoa. Kuva: Solar Films.

Elokuvataiteen alkuajoilta asti – jo ajoilta ennen Suomen sotia ja uudelleenrakennusta – elokuvan tärkeimpänä rakennusaineena on pidetty montaasia. Yleensä lähteestä riippuen joko Lev Kulešoville tai Sergei Eisensteinille kreditoidulla käsitteellä tarkoitetaan yksinkertaisimmillaan sitä, kuinka pienistä kuvien palasista muodostetaan leikkauksen avulla yhtenäinen kokonaisuus.

Omassa maassa montaasi ei kulje. Klaffivirheet, suojarajan ylitykset ja kohtausten hallitsematon rytmi saavat aikaan esteettisen sekamelskan. Eikä se vaikuta tarkoituksenmukaiselta, kauniilta ja anarkistiselta sekamelskalta kuten vaikkapa vuoden parhaassa kotimaisessa – Aleksi Salmenperän Tyhjiössä.

Jo itse kuvausvaiheessakin on sama juosten tekemisen maku. On kuin ohjaaja olisi pelännyt filmin loppuvan kesken, vaikka elokuva on kuvattu digitaalisesti. Valmiissa teoksessa on kohtauksina näyttelijöiden kankeita lämmittelyottoja eikä hiottua elävien hahmojen välistä vuorovaikutusta. Nuorten miesten dialogiin on jäänyt Tuntematon sotilas päälle, ja naishahmot kuvataan läpeensä tomppeleina.

Pahimpia hetkiä ovat limaiset tiivistelmämontaasit, joita sävyttävät jousisektiot ja kornit hidastukset. Näitä kohtauksia ei myöskään käytetä säästellen, vaan niitä on elokuvassa hämmentävän monta. Toiston myötä teho hälvenee, ja tyylikeino muuttuu entistä koomisemmaksi.

Annia näyttelevä Oona Airola katselee romanttista suomalaismaisemaa.

Oma maa on hämmentävä elokuva. Vaikka se tuntuu yrittävän tehdä kunniaa uudelleenrakentajille, hahmot antavat karikatyyrimäisyydessään silti kuvan yksinkertaisista ihmisistä. Tarinallakaan elokuva ei juhli, sillä tarina on kerrottu kutakuinkin samanlaisena suomalaisessa taiteessa monesti ennenkin. Jonkinlaista pastissia tyylillä tavoitellaan, mutta lopputulos on liian korni näyttääksen yksiselitteisesti vinoilultakaan.

Teos herättää jatkuvasti kaksi kysymystä ylitse muiden: Onko ohjaajalla kiire? Vai kuvaako hän parodiaa? Huumori onkin lopulta kokemuksen helpottavimpia tekijöitä. Muutama sarkastisen suomalaishenkinen kohtaus pistää nauramaan. Muita positiivisia ansioita ovat ehdottomasti pääparia esittävä näyttelijäkaksikko Oona Airola ja Konsta Laakso sekä kantavana teemana toimiva muistutus siitä, kuinka pitkälle elokuvan kuvaamasta pula-ajasta on kovalla työllä tultu.

★★

Julkaistu: 25.10.2018