Tein ensimmäisen aborttini, kun olin 17. Asuin silloin Ruotsissa, ja ainakin siellä aborttia odottavat naiset laitetaan sairaalassa samaan huoneeseen. Meitä oli siinä huoneessa kuusi, ikäisistäni vähän yli kolmekymppisiin. Siinä me ventovieraat sitten makasimme, sairaalavaatteissa ja -sandaaleissa, ja odotimme, että meidät kärrättäisiin vuorotellen toimenpidehuoneeseen. Hoitajat kävivät antamassa rauhoittavat ruiskeet ja paijasivat olkapäitä. Kukaan meistä ei puhunut mitään. Jotkut itkivät. Minä en.
En ollut muutenkaan kovin surullinen koko päivän aikana. Kun kuuntelin toisten itkuja, tunsin olostani vähän syyllisyyttä, mutta lähinnä olin vain helpottunut. Olin vitkutellut päätöstäni niin pitkään kuin mahdollista. Ilman terveydellisiä erityissyitä abortin saa tehdä raskausviikolle 12 asti. Tein lopullisen päätökseni viikolla 11. Tunsin, että olin itkenyt itkuni.
Oikeastaan ainoa syy, joka sai minut epäröimään päätöstäni, oli geenit. Silloinen poikaystäväni Mattias oli – ja on edelleen – yksi kauneimmista miehistä, jonka olen koskaan tavannut. Myös Mattiaksen isä oli aivan käsittämättömän komea. Aivan niin kuin oli hänen isänsäkin. Tunsin haaskaavani epätavallisen hyviä geenejä.
Ennen aborttia vietin paljon aikaa kuvittelemalla, miltä lapsemme näyttäisi. Todennäköisesti hänestä tulisi ainakin pitkä, sillä kaikki Mattiaksen suvun miehet olivat yli 190-senttisiä ja itse olen 174,5 cm. Lapsi saattaisi myös periä ruskeat silmäni. Ennen kaikkea toivoin, että lapsi saisi ainakin poikaystäväni klassiset kasvonpiirteet. Ja hänen kroppansa, joka näytti ihan antiikin Kreikassa veistetyltä.
Eniten minua suretti ajatus siitä, että en koskaan näkisi, millaiselta minun ja Mattiaksen lapsi näyttäisi. Pohdin myös periytyviä luonteenpiirteitä ja sairauksia ja muistelin vanhempiemme tarinoita omista vauva-ajoistamme. Mattiaksella oli ollut ihan kauhea koliikki. Aloin miettiä, paljonko klassisiin kasvonpiirteisiin jaksaa kiinnittää huomiota, jos vauva rääkyy koko hereilläoloaikansa.
Kun makasin sairaalassa odottamassa aborttivuoroani, geeneillä ei kuitenkaan enää ollut merkitystä. Pyörittelinpä asiaa miten tahansa, en halunnut tulla äidiksi 17-vuotiaana. Siitä olin kuitenkin varma, etten koskaan tekisi aborttia uudestaan.
Kunnes tein.
Olin vähän yli parikymppinen, kun tulin seuraavan kerran raskaaksi. Varasin aborttiajan samana päivänä, kun raskauteni varmistui. Olin pohtinut asian valmiiksi. En ollut edes täysin varma, kuka sisälläni olevan sikiön oli siittänyt.
Vaihtoehtoja oli kaksi. Isä saattoi olla mies, johon olin kovin rakastunut, mutta jolla jo valitettavasti oli avovaimo. Tai sitten siittäjä saattoi olla tyyppi, jonka kanssa päädyin kerran baarista sänkyyn, kun halusin todistaa itselleni, etten muka ollut päättömästi rakastunut varattuun ja mahdollisesti minut jo raskaaksi saattaneeseen mieheen.
Ajattelin taas geenejä. Olisin ehkä miettinyt aborttia kauemmin, jos olisin ollut täysin varma, että lapsen isä oli se varattu mies. Hän oli musikaalisesti hyvin lahjakas. Toisesta tyypistä taas en tiennyt edes hänen sukunimeään. Halusinko siis synnyttää lapsen, rimpauttaa varatun miehen isyystesteihin, ja sitten kenties huomata, että lapsen isä olikin joku baarituttavuus, jonka sukunimeä en edes tiennyt – hänen periytyvistä geeneistään puhumattakaan?
En.
Vaikka päätös oli paljon helpompi kuin ensimmäisellä kerralla, abortti oli tällä kertaa vaikeampi. Se, että ei halua lasta 17-vuotiaana on suhteellisen hyväksyttävää. Olin nyt kuitenkin 23 ja tunsin, että minun pitäisi jo olla tarpeeksi vanha ottamaan sen kaltaista vastuuta, mitä lapsi toisi tullessaan. En kuitenkaan halunnut kantaa sitä yksin. Oli sikiön isä kumpi vaihtoehdoista tahansa, yksinhuoltaja minusta tulisi. Ja sitä minä en halunnut.
Ajatus kaikista niistä maailman naisista, jotka antaisivat oikean kätensä saadakseen lapsen, ei muuttanut mieltäni kummallakaan kerralla. Otan kyllä osaa heidän suruunsa, mutta en voi elää heidän puolestaan.
Nyt olen pitkälti yli 30. Minulla ei ole lapsia ja olen surrut sitä vain harvoin. Toisen aborttini jälkeen aloin sisäistää, että minulla ei taida olla mitään suurempaa tarvetta saada lasta. En ole koskaan katunut kumpaakaan aborttiani. En pysty automaattisesti kertomaan – kuten elokuvien ja kirjallisuuden naiset aina tuntuvat pystyvän – kuinka vanhoja abortoidut lapseni olisivat tänään.
Kun kuolen, joudun kuulemma helvettiin. Ennen sitä syön e-pillereitä silloinkin, kun siittiöitä ei näy mailla halmeillakaan.
Heli Roiha on Imagen ihmissuhdekolumnisti ja helsinkiläinen yksinasuja, jolla on kissa.
