Apu

Näin eläinvanhemmat suojelevat poikasiaan: Jälkikasvun turvaaminen vaatii vanhemmilta kekseliäisyyttä myös keskellä kesää

Näin eläinvanhemmat suojelevat poikasiaan: Jälkikasvun turvaaminen vaatii vanhemmilta kekseliäisyyttä myös keskellä kesää
Alkukesän valoisat yöt täyttyvät laulukonserteista. Metsän asukeille kesä on kuitenkin selviytymistaistelu, jossa vain vahvimmat ja ovelimmat pärjäävät. Eläinlajeilla on toinen toistaan luovempia tapoja suojella jälkeläisiään.

Kesän saavuttua metsissä kaikuu linnunlaulu. Laulurastaan, peipon ja lukuisten muiden siivekkäiden laulu kietoutuu yhteen äänten sinfoniaksi. Jossain kaukaisuudessa kukkuu käki.

Miljoonat linnut ovat palanneet pesimäpuuhiin, pesissä poikaset vaativat taukoamatta ravintoa.

– Valtaosalla maassamme pesivistä lintulajeista touko-kesäkuu on kaikkein kiireisintä aikaa, sillä siihen kuuluu pesän rakentaminen, haudonta ja poikasten ruokinta. Siinä ei ole hetken tauon aikaa ja jokaisessa osa-alueessa on onnistuttava, jotta jälkikasvu selviää hengissä, Birdlife Suomen tiedottaja ja Linnut-lehden päätoimittaja Jan Södersved kertoo.

Tosin lajeilla on suuria eroja pesinnän aloittamisessa, ja homma etenee eri tahtiin maan eri osissa, Södersved huomauttaa.

– Kuten tapana on sanoa, Suomi on pitkä maa, ja se nousee esille myös lintujen pesintää tarkastellessa. Esimerkiksi toukokuun lopulla, kun pohjoisessa pesivät laulujoutsenet vielä rakentavat pesää, on niiden maan eteläosissa pesivillä lajitovereilla jo poikaset.

– Touko-kesäkuu on lintujemme kiireisintä aikaa, kertoo Birdlife Suomen tiedottaja Jan Södersved.

Suurin osa lintulajeista hoitaa jälkeläisiään yhdessä

Lintujen maailmassa kokemuksen tuomalla tiedolla on tärkeä merkitys pesinnän onnistumisen kannalta. Hyvä pesäpaikka on arvokasta valuuttaa, jonka vuoksi kannattaa lähteä muuttomatkalle niin aikaisin kuin suinkin on mahdollista.

– Pesäpaikkauskolliset linnut pyrkivät palaamaan vuodesta toiseen samoille paikoille, ja kilpailu parhaista paikoista on kovaa. Jotkut lajit menevät jopa samaan pesään pesimään, jos paikka on hyväksi havaittu, lintuasiantuntija kertoo.

Jan Södersved kertoo esimerkin kotiympäristöstään. Hän pääsi seuraamaan usean kevään ajan, kuinka sama telkkänaaras palasi keväästä toiseen hänen tekemäänsä pönttöön. Rengastettuaan linnun sen ensimmäisenä pesimävuotena hän tiesi varmasti, että kyseessä on sama naaras.

– Sitä oli mukava seurata, varsinkin kun kevät toisensa jälkeen emo tuotti tukun poikasia. Tietenkin vain osa niistä selvisi syksyn muuttomatkalle saakka, niin kuin aina käy.

Suurin osa maassamme pesivistä lintulajeista hoitaa jälkeläisiään yhdessä, ja useimmilla lajeilla sekä naaras että koiras hankkivat ravintoa poikasilleen. Esimerkiksi varpuslinnuista, jotka ovat maamme suurilukuisimpia, molemmat vastaavat ravinnonhankinnasta. Petolinnuilla puolestaan vastuu ravinnonhankinnasta kuuluu tavallisesti koiraalle sillä välin kun naaraslintu vahtii ja ruokkii poikasia.

– Poikkeuksia tietenkin on, ehkä radikaaleimpana käki, jonka vanhemmista kumpikaan ei hoida poikasta, vaan ne jättävät munat toisen lintulajin hoidettavaksi. Moinen ilmiö on aika erikoinen luonnossa, Södersved kertoo.

Helmipöllö pöntöllään toukokuun lopulla. Ammattiluontokuvaaja Jarmo Manninen vieraili tekemällään pöntöllä vain kerran toteamassa pesinnän ja otti asukista yhden kuvan. Manninen neuvoo luontokuvauksen harrastajia välttämään turhaa lintujen pesillä kuvaamista.

Kuvaajat voivat tahattomasti häiritä pesiviä lajeja

Kuusamolaisen luontokuvaaja Jarmo Manninen astelee lähimetsässään varovaisin askelin. Pöntölle päästyään hän odottelee hetken ennen kuin koputtaa varovasti kuusen runkoa. Kun mitään ei kuulu, hän nostaa pöntön kannen.

– Tyhjä on, tosin olisi se ollutkin aika kova prosentti, jos kaikissa kolmessa pöntössä olisi pesinyt helmipöllö.

Aiemmin toukokuun lopulla Manniselle selvisi, että kahdessa muussa hänen tekemässään pöntössä on pöllöasukki.

Hän on tehnyt elämänsä aikana satoja linnunpönttöjä etenkin pikkulinnuille, mutta pöllöt eivät ole jokakeväisiä vieraita.

– Onhan se palkitsevaa, kun pöntöt kelpaavat ja voi auttaa pöllölajia, jonka kanta on taantunut rajusti viime vuosien aikana. Ja tässä ne nyt asuvat lähimetsässäni, Manninen iloitsee.

Ammattiluontokuvaajan työnsä ohella Jarmo Manninen toimii luonto-oppaana ja on suorittanut useita ammattitutkintoja, joiden kautta ymmärrys luonnonvaraisten eläinten elämästä on syventynyt.

– Mielestäni on tärkeää tutkailla luontoa avoimin mielin, ilman että on aina hakemassa sieltä jotain, kuten valokuvia.

Manninen kertoo, että tilanteissa, joissa kodin läheisessä pöntössä asuu pöllö, voi houkutus pesällä käymiseen olla suuri. Pöllöt ovat näyttäviä lintuja, ja valokuvat niistä ovat haluttua tavaraa sosiaalisen median aikakaudella.

– Ammatistani huolimatta pyrin välttämään turhanpäiväistä vierailua pöllön pesällä sen jälkeen, kun olen todennut, että pönttö on asutettu. Lähtökohtaisesti linnun pesällä kuvaamista tulisi välttää, Manninen toteaa.

Birdlife Suomen tiedottaja Jan Södersved kertoo, että aloittelevat luontokuvaajat, jotka eivät ole perehtyneet lintujen käyttäytymiseen, voivat tahattomasti tulla häirinneeksi pesiviä lajeja, jotka ovat hyvin haavoittuvaisessa asemassa. Pahimmassa tapauksessa liian innokas kuvaaja voi tuhota koko pesinnän jahdatessaan söpöjä kuvia poikasista.

– On hienoa, että yhä uudet ihmiset innostuvat luonnosta ja sen kuvaamisesta. Olisi tärkeää, että samalla pyrkisimme oppimaan luonnosta enemmän ja tuntemaan lajit, joita kuvaamme. Näin voimme nauttia luonnosta ilman että olemme sille häiriöksi. Onneksi netti on tähän hyvä työväline ja kirjasto on täynnä tietoa, Jan Södersved kertoo.

Kuusamolainen ammattiluontokuvaaja ja luonto-opas Jarmo Manninen asentamassa leppälinnun pönttöä. Hän on tehnyt elämänsä aikana satoja pönttöjä.

Uroskarhu voi tappaa omat pentunsa

Kesäisin maamme metsissä astelee lukuisia eri nisäkäslajeja, joilla on huolehdittavanaan pienet poikaset. Niin sudet, ketut kuin hirvetkin saavat jälkikasvunsa toukokuun tietämissä. Maamme kansalliseläin karhu vuorostaan saa jälkeläisensä jo tammikuun tietämissä, kun emo synnyttää oravankokoiset pentunsa talvipesän suojiin. Se imettää niitä talven ajan, kunnes keväällä on emonkin aika lähteä hankkimaan itselleen ravintoa ulkomaailmasta. Samoin kuin noin 95 prosenttia planeetan nisäkkäistä, karhunaaraat hoitavat jälkeläisensä yksin.

Karhupesue niityllä.

Kun karhuemo poistuu pentujensa kanssa talvipesästä, se on laihassa kunnossa. Emon rasvaisen maidon avulla kasvaneet pennut ovat helposti kymmenkertaistaneet painonsa. Niiden täytyy olla riittävän vahvassa kunnossa selvitäkseen luonnon armoilla. Yksi ensimmäisistä taidoista, jonka emo opettaa pennuilleen pesästä poistumisen jälkeen, on puuhun kiipeäminen. Jos emo aistii vaaran, kuten vieraan uroksen, se komentaa pennut puuhun. Karhunpennut ovat luontaisesti taitavia kiipeilijöitä.

Kevät ja alkukesä on pentujensa kanssa liikkuville karhuemoille erityisen vaarallista aikaa. Toukokuun loppupuolella alkaa karhujen kiima-aika, ja lisääntymiskykyiset uroskarhut vaeltavat paikka­uskollisimpien naaraiden lähettyville. Uros voi tappaa pennut saadakseen naaraan uudelleen kiimaan.

Niinpä naaraskarhu on keksinyt keinot suojella jälkikasvuaan vieraiden urosten kynsiltä. Tavallisesti emo parittelee useiden alueella liikkuvien urosten kanssa. Näin se hämärtää pentujensa isyyden: kun uros seuraavana keväänä kohtaa naaraan pentujen kanssa, se jättää ne usein rauhaan.

Naaraiden moniavioisuuden takana on myös toinen tärkeä evolutiivinen prosessi: kun usean eri uroksen siittiöt kilpailevat keskenään, vain parhaat hedelmöittävät. Teoriassa on mahdollista, että jos emolla on kolme pentua, niillä on kaikilla eri isä.

Hirviemon kantoaika on noin 237 vuorokautta, ja yleensä naaras synnyttää vasan keväällä toukokuun aikana.

Karhuemot hakeutuvat poikasineen ihmisen läheisyyteen

Luonnonvarakeskuksen tutkimusaineiston mukaan karhunpentujen todennäköisyys selvitä kriittisestä ensimmäisestä elinvuodestaan on jopa 90 prosentin luokkaa.

– Päädyimme prosenttilukuun vertaamalla tutkittujen naaraskarhujen poikastuottoa seuraavan vuoden yksivuotisten pentujen määrään. Aineistomme on toistaiseksi pienehkö, tutkimuksessa seurasimme 17 Itä- ja Keski-Suomessa vuosina 2003–2013 pannoitettua naarasta. Tutkimusten mukaan pentujen korkea selviytymisprosentti on samaan tapaan korkea myös Pohjois-Ruotsissa. Keski-Ruotsissa sen sijaan kuolee noin puolet pennuista. Syynä ovat vieraat urokset, Luken tutkimusprofessori Ilpo Kojola kertoo tutkimuksen taustoista.

Tämä osoittaa, miten vaativaa luonnonvaraisten eläinten kuten karhun käyttäytymisen saloja on tutkia. Silti uutta tietoa saadaan pikku hiljaa.

Kojola kertoo muutaman vuoden takaisesta pohjoismaisesta tutkimuksesta, jossa selvisi, että osa pentujensa kanssa liikkuneista karhuemoista käytti kiima-aikana ihmistä kilpenä vieraiden urosten takia.

Tutkimuksessa seurattiin yhteensä 26 karhuemoa seitsemän vuoden ajan. Näistä 16 emoa, jotka onnistuivat poikastensa kasvattamisessa, pysyttelivät lisääntymisaikana keskimäärin 780 metrin etäisyydellä ihmisistä. Vuorostaan ne karhuemot, joiden lisääntyminen ei onnistunut, liikkuivat reilun kilometrin etäisyydellä. Suuret urokset eivät uskaltaneet tulla alle kilometrin etäisyydelle ihmisestä. Kun kiima-aika oli ohitse, myös ihmisiä lähempänä liikkuneet emot siirtyivät jälleen kauemmaksi.

Luken tutkimuksissa on havaittu samaa käyttäytymismallia myös Suomessa.

– Sama ilmiö esiintyy tiheän karhukannan alueella Itä-Suomessa, Kojola kertoo.

Kettuemo tuo poikasille ravintoa valoisana kesäyönä. Tämä naaras oli tehnyt pesän hylätyn navetan alle. Ketunpennut syntyvät touko-kesäkuussa ja alkavat itsenäistyä alkusyksystä lähtien. Uros auttaa naarasta pentujen kasvattamisessa tuoden pennuille ruokaa pesälle.

Osa lajeista panostaa jälkeläisten suureen määrään

Vuosikymmenten ajan eläinten käyttäytymistä tutkinut biologi ja tietokirjailija Jussi Viitala pitää pohjoismaista tutkimusta karhuemojen käyttäytymisestä mielenkiintoisena.

– On kiehtovaa ajatella, että karhuemot tiedostavat ihmisen läsnäolon hyödyn jälkikasvulleen, vaikka samalla ne pysyvät piilossa meiltä. On hyvin harvinaista törmätä metsässä pentujensa kanssa liikkuvaan emoon. Ne osaavat piiloutua meiltä taitavasti. Moinen käyttäytyminen kielii kansalliseläimen syvästä älykkyydestä, Jussi Viitala pohtii.

Viitala kertoo, että eläinlajeilla on pääasiallisesti kaksi eri lisääntymisstrategiaa: yksi tapa on panostaa suureen jälkeläismäärään, joista osa selviää aikuisuuteen. Suurin osa lintulajeista, kuten telkkä ja laulujoutsen, ovat tästä esimerkkejä.

Toinen vaihtoehto on lisääntyä harvoin ja osallistua jälkeläisen kasvuun pitkään. Tämä on tyypillistä etenkin suurille nisäkkäille, kuten karhulle. Naarasotso saa ensimmäiset jälkeläisensä yleensä neljän vuoden iässä. Vieroitettuaan pentunsa puolentoista tai reilun kahden vuoden ikäisenä naaras pitää tavallisesti välivuoden.

– Niin, ja kuulummehan me ihmisetkin tähän toiseen lisääntymiskategoriaan, Viitala toteaa.

Viitala onkin tainnut päästä asian ytimeen. Eläinten lisääntymisestä ja vanhemmuudesta puhuttaessa onkin kenties mahdotonta olla huomioimatta yhtä eläinkunnan erikummallisinta mutta sitäkin kiehtovampaa lajia: Homo sapiensia.

– Me olemme karvattomia simpansseja, hän toteaa naurahtaen, mutta lisää, että vaikka tämä saattaa kuulostaa huvittavalta tai jopa loukata jotakuta, on se siitäkin huolimatta evolutiivinen tosiasia.

Kukin meistä pystyy varmasti luettelemaan tukun asioita, jotka erottavat meidät eläinkunnan muista edustajista. Lisääntymisestä puhuttaessa yhteiset nimittäjät kuitenkin nousevat esille. Pohjimmiltaan samat vaistot ohjaavat niin ihmisvanhempia kuin muitakin eläinmaailman äitejä ja isiä. Kenties tämän takia söpöt eläinkuvat vetoavat meihin niin voimakkaasti: ne koskettavat ihmisyyden syvintä olemusta.

– Kun naaras imettää jälkeläistään, hänen tai sen oksitosiinitasot eli kiintymyshormonit nousevat. Näin suhde poikaseen muodostuu vahvaksi. Tietenkin eri lajeilla on eripituisia poikasaikoja, mutta hormonaalisesti meitä ohjaavat samat luonnonvoimat. Kiintymyssuhde leimaa emon ja jälkeläisen suhdetta koko yhdessäolon ajan, Jussi Viitala selittää.

Eläinten tutkiminen pitää 80-vuotiaan biologin ja tietokirjailijan Jussi Viitalan yhä liikkeellä.

Äidiksi tuleminen on aivoja parantava prosessi

Eläinten älykkyyden tutkimuskenttä on nuori, mutta jokainen pala auttaa ymmärtämään luonnon hienouksia, sitä miten kotipihan pöntöissä pesivät linnut tai metsissämme vaeltavat karhut saattavat kokea maailman. Itsestämme puhumattakaan.

– Eläinten käyttäytymisen tutkiminen on ikkuna ihmisten käyttäytymisen tutkimiseen ja päinvastoin. Tietenkin tietyin rajoituksin, koska jokainen eläinlaji on omanlaisensa ja älykkyydessä ja käyttäytymisessä on suuriakin eroja, Viitala toteaa.

Eläinten käyttäytymisen tutkiminen pitää 80-vuotiaan biologin edelleen liikkeellä. Uutta tietoa eläinten sosiaalisuudesta ja älykkyydestä tulee tasaisin väliajoin.

– Esimerkiksi synnyttäneiden naarasrottien ongelmanratkaisukyky todettiin tieteellisissä tutkimuksissa korkeammaksi kuin synnyttämättömien. Äidiksi tuleminen on aivojen toimintaa parantava prosessi, ja se jää pysyväksi, ainakin rotilla, joilla on tehty tutkimuksia. Samanlaisia tutkimustuloksia on saatu ihmisillä. Voidaan todeta, että älyn merkitys lisääntymisessä on keskeisessä asemassa. Biologisesti tarkasteltuna mielestäni meidän ja muiden lajien välillä on enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä, Jussi Viitala toteaa.

Julkaistu: 13.6.2020
Kommentoi »