Apu

Pohjoisilla rannoilla



Pohjoisilla rannoilla

Suomen rajalta ei tarvitse matkustaa kuin parikymmentä kilometriä, ja maisemat ovat kuin toiselta planeetalta. Norjan pohjoisrannikon karuus on kuitenkin vain pintaa: kevättalvella kiviset rannat heräävät elämän sykkeeseen, jollaista ei pääse kokemaan edes etelän lämpimissä maissa.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Juho Rahkonen

Mikä vahinko, että Suomi-neito menetti maailmansodassa toisen käsivartensa ja sitä myöten yhteyden Jäämerelle.

Toisaalta matkailijan kannalta ei ole suurta merkitystä sillä, minkä nimisen valtion alueella liikutaan, pääseehän pohjoiselle valtamerelle Norjan kautta ilman passia. Luonto ei tunne rajoja, ja täällä sitä herkkua riittää.

Pieni välähdys Pohjois-Norjan vedenalaisesta maailmasta: hylje hätyyttelee lokkeja kalansaaliin luota.

Norjan rannikko on niin valtavan pitkä ja rikkonainen, että tuskin kukaan tuntee sen jokaista sopukkaa. Muutama vuosi sitten geologit mittasivat uutta tekniikkaa käyttäen Norjan rannikon, ja saivat sen pituudeksi häkellyttävät 100 000 kilometriä! Se saattaa hyvinkin olla koko maapallon monimutkaisin rannikko. 

Ei ihme, että useimmat Norjan rannikolla liikkuvat valitsevat matkustustavakseen maanteiden sijaan laivan. Legendaarinen Hurtigruten on vuosisatojen saatossa tarjonnut syrjäisille kalastajakylille yhteyden ulkomaailmaan, ja tänäkin päivänä merta halkova valtamerilaiva on yleinen näky lumisten vuonojen äärellä.

Kaikkein erämaisimmillaan ja syrjäisimmillään rannikko on päätepisteessään, Varangin niemimaalla, lähellä Venäjän ja Suomen rajoja. Tämä kolkka, joka tuntuu olevan maailman laidalla, ulottuu Pietarin kaupunkia idemmäksi.

Pieni merisirri piristää arktisten rantojen elämää.

Varanginvuono ja sen lähiseudut näyttävät paikoin siltä kuin matkailija olisi saapunut Marsin napajäätiköille. Teräväreunaiset kalliot hohtavat erikoisissa väreissä, ja jatkuva viima pitää ne lähes lumettomina ympäri vuoden.

Vaikka maisema näyttää ankaralta, se ei ole täysin eloton edes keskitalven syvimmässä kaamoksessa. Salaisuus piilee Atlantilla kulkevassa lämpimässä Golfvirrassa, jonka henkäily pitää pohjoiset rannat jäättöminä läpi vuoden.

Tammi-helmikuussa varsinainen lintuaika ei ole vielä alkanut, mutta silti sulassa meressä voi nähdä urhoollisia pieniä kahlaajia, merisirrejä. Pirteästi sirahdellen sirrit vipeltävät ruskolevien peittämillä rantakivillä.

Etelänkiislat kan­soittavat Hornøyan lintuvuorta.

Maaliskuun koittaessa kaamos väistyy nopeasti, ja valo lisääntyy hengästyttävään tahtiin. On alkamassa vuoden suurin luontonäytös, kun pikkukajavat, lunnit, suulat, riskilät, kiislat, karimetsot ja muut merilinnut palaavat avomeriltä tänne Norjan pohjoisille rannoille aloittaakseen pesinnän.

Merilinnut asettuvat suuriin yhdyskuntiin rantojen kalliojyrkänteille. Yhdellä tällaisella lintuvuorella voi asustaa satojatuhansia lintuja, ja meteli on sen mukainen. Harvassa paikassa koko maailmassa voi nähdä yhtä aikaa niin paljon merilintuja kuin Pohjois-Norjan rannoilla. Edes lämpimien etelän maiden lintupaikat eivät tarjoa niin valtaisaa yksilöiden ja eri lintulajien kirjoa.

Lintujen kannattaa kerääntyä suuriksi yhdyskunniksi, koska siten ne ovat paremmin turvassa saalistajilta kuin jos ne pesisivät yksittäin. Olen nähnyt monesti, kuinka merikotkan tai piekanan siluetti ilmaantuu taivaalle, jolloin lintuvuoren asukkaat lehahtavat kaakattaen taivaalle.

Petolinnun on vaikea päättää, mihin yksilöön se iskisi kyntensä, ja parvi yleensä onnistuu harhauttamaan tunkeilijan.

Lumimyrsky saattaa peittää Varanginvuonolle vievän tien vielä huhtikuussakin.

Koska lintuvuoren asukkaat pesivät jyrkillä kallionkielekkeillä, usein hyvin ahtaasti, niiden riskinä on munien putoaminen pesästä. Eräillä lajeilla, kuten mustavalkoisella etelänkiislalla, muna on epäsymmetrisen muotoinen. Se ei lähde vierimään kananmunan tavoin, vaan kiepsahtaa aina pystyyn kuin Tyyris Tyllerö. 

Jos on pohjoisten rantojen elämä päätähuimaavaa, vielä rikkaampana luonto näyttäytyy veden pinnan alla. Nämä turkoosinvärisinä hohtavat kylmät vedet kuuluvat maailman kalaisimpiin.

Norjan rikkonaisella, vuonojen täyttämällä rannikolla vuorovesi-ilmiö on voimakas. Laskuveden aikaan rantakivien pinnasta paljastuu mitä erikoisimpia mereneläviä simpukoista ja merirokosta meritähtiin.

Laskuvesi on paljastanut ruskolevien kirjoman rannan.

Kevättalvella valon nopeasti lisääntyessä käynnistyy meren elämää ylläpitävä voima, planktonin tuotanto. Valoa riittää kasviplanktonin yhteyttämiseen jopa kymmenen metrin syvyydessä.

Pienen pientä planktoneliöstöä syövät muun muassa sillit ja kuoreet, jotka puolestaan ovat turskan ja muiden petokalojen ruokalistalla. Ravintoketjun huipulla ovat kaloja syövät pedot, kuten hylkeet. 

Historiansa aikana Varanginvuono ja sen ympäristö ovat olleet erilaisten kansojen asuttamia. Euroopan oma alkuperäiskansa, saamelaiset, elää siellä nykyäänkin. Varanginvuonolla, joka lainehtii vajaan kahdenkymmenen kilometrin päässä Suomen rajalta, on myös vahva suomalaisvaikutus.

Tänne Ruijan alueelle tuli 1700- ja 1800-luvun nälkävuosina paljon suomalaissiirtolaisia, joita kutsutaan kveeneiksi. Vielä nykyäänkin alueen kylissä ja kaupungeissa puhutaan jonkin verran suomea sekä peräpohjalaisiin suomen murteisiin perustuvaa kveeniä, jolla on Norjassa virallinen vähemmistökielen asema. ●

Teksti ja kuvat Juho Rahkonen

Julkaistu: 1.3.2016