Apu

Suomalaisuuden jäljillä Pohjois-Karjalan suomailla: Karsikkopuuhun kaiverrettiin kuolinpäivä, jotta vainaja ei palaisi kummittelemaan

Suomalaisuuden jäljillä Pohjois-Karjalan suomailla: Karsikkopuuhun kaiverrettiin kuolinpäivä, jotta vainaja ei palaisi kummittelemaan
Kuljen esi-isieni jalanjäljillä. Olen retkellä manner-EU:n itäisimmässä kolkassa, Ilomantsissa. Polku vie yhä syvemmälle luonnonpuistoon. Avara tyhjyys humisee korvissani. Täällä idässä tunnen olevani alkuperäisen, myyttisen suomalaisuuden juurilla.
Julkaistu: 27.11.2020

Mistä me suomalaiset olemme kotoisin?

Kysymys pyörii kiehtovana mielessäni, kun astelen pitkospuita pitkin Koivusuon luonnonpuistossa. Tämä on koko manner-EU:n itäisin kolkka, vain Kyproksella EU ulottuu vielä idemmäs, ja itärajan läheisyyden voi jotenkin vaistota.

Olen lähtenyt isäni kanssa muutaman päivän mittaiselle retkelle tutustuakseni Pohjois-Karjalan avosoihin, joista komeimmat sijaitsevat Patvinsuon kansallispuistossa ja Koivusuon luonnonpuistossa.

Luonnonpuisto on tiukemmin suojeltu alue kuin kansallispuisto. Luonnonpuisto keskittyy nimensä mukaisesti luonnon suojelemiseen, ja sillä on myös tieteellisiä tarkoituksia, kansallispuisto taas on lisäksi perustettu retkeilyä ja virkistäytymistä varten. Joihinkin luonnonpuistoihin ei pääse kuin erityisluvalla, mutta Koivusuolla voi retkeillä merkittyjä reittejä ­pitkin.

Suuri osa Suomen soista on aikoinaan ojitettu metsänkasvun lisäämiseksi, ja myös Patvinsuon ja Koivusuon reunamilla näkyy edelleen ojia. Osa niistä on tukittu, millä on pyritty ennallistamaan suota.

Vuosikymmenien ojitusvimmasta huolimatta näillä syrjäisillä alueilla on säilynyt poikkeuksellisen suuria aapasoita. Yhtä laajoja soita nähdäkseen pitää mennä Pohjois-Pohjanmaalle tai Lappiin. Ilomantsi on sentään vasta Vaasan korkeudella.

Aapasoiden takana häämöttää Autiovaara. Siellä humisee Patvinsuon ja koko Pohjois-Karjalan komeimpiin kuuluva aarniometsä.

Luonnontilaisia soita ei etelässä enää ole

Täysin luonnontilaisia metsiä ja soita ei eteläisessä Suomessa ole käytännössä lainkaan. Myös Patvinsuolla ja Koivusuolla voidaan puhua lähinnä luonnontilaisen kaltaisista alueista. Täälläkin ihmisen vaikutus näkyy maisemassa monin tavoin. ­Toisaalta juuri ihmisen ja luonnon vuosisatainen yhteiselo ja siitä yhä muistuttavat jäljet maisemassa ovat olleet ponti­menani lähteä koluamaan näitä seutuja. Tämä on enemmän kuin pelkkä luontoretki.

Patvinsuon nähtävyyksiin kuuluvat karsikkopuut. Itä- ja Pohjois-Suomessa on ollut tapana merkitä vanhojen petäjien kylkiin ­tärkeiden tapahtumien ajankohtia. Ensin ­kuorittiin puun kyljestä kaarna ja nila, jotta puun kylkeen voitiin kaivertaa. 1800-luvulla karsikkopuuhun kaiverrettiin vainajan kuolinpäivä, jotta tämä ei palaisi kummittelemaan. Merkinnän kelon kylkeen saattoivat saada myös kaskialueen omistuksen, suoheinän niittopaikan tai karhunkaadon kaltaiset asiat.

Kun astelen esi-isieni, kivikautisten metsästäjä-keräilijöiden jalanjäljillä, ajatukseni palaavat kysymykseen suomalaisten alkuperästä.

Sanotaan, että Suomen sisällä asuu kaksi kansaa. Itä- ja länsisuomalaiset eroavat geeneiltään enemmän kuin britit ja saksalaiset.

Hattuvaaran asutus on syntynyt 1680-luvulla. Kylän vanha kalmisto lepää tunnelmallisessa ikikuusikossa.

Näin Suomi asutettiin

Kun Suomen asuttaminen alkoi runsaat 10 000 vuotta sitten jääkauden loputtua, muuttajat levittäytyivät eri puolille maata. Itä-Suomessa väestö eli jo tuolloin ­harvemmassa ja enemmän eristyksissä kuin lännessä. Siellä säilyi myös vanhoista suomalais-ugrilaisista juurista kertovaa perimää.

Länsi-Suomeen puolestaan rantautui skandinaavis-germaanisia miehiä, jotka jättivät jälkensä niiden alueiden väestön geeniperimään. Kun samanaikaisesti ­suomalaisten geneettistä historiaa on ­paikannettu myös kauas Itä-Aasiaan, Pekingin porteille asti, ei ihme että ­Suomen väestö näyttää melkoiselta ­sekoitukselta, jossa on myös silmiin­pistävän paljon itäisiä piirteitä.

Tietysti Suomeen on aina muuttanut ja muuttaa ihmisiä eri puolilta maailmaa, mutta koska suurin osa väestöstä elelee elämänsä melko lähellä synnyinseutujaan, ajan mittaan väestöjen välille syntyy tunnistettavia eroja ja identiteettejä.

Esimerkiksi Itä-Suomessa oli aikanaan paha nälänhätä, ja vain pieni osa alueen ihmisistä säilyi hengissä. Siksi täällä on nykyäänkin väestöä, joka poikkeaa geneettisesti muiden Suomen alueiden asukkaista.

Naarvan kylänraitti ilta-auringossa. Rakennuksissa näkyy karjalaista tyyliä.

Homo sapiens on trooppinen laji

Kun mennään tarpeeksi kauas historiassa, meidän kaikkien alkukoti paikantuu nykyisen tieteellisen tiedon mukaan Itä-Afrikkaan, ja biologisesti Homo sapiens on edelleen trooppinen laji. Silti monella on palava halu saada selvää omista tuoreemmista sukujuuristaan – ajalta, johon kirkonkirjat ja muut historialliset dokumentit ulottuvat.

Kolme neljästä isovanhemmastani oli kotoisin itäisestä Suomesta: äidin vanhemmat Etelä-Savosta ja Etelä-Karjalasta Mikkelin ja Lappeenrannan seudulta ja isän isä Viipurin läheltä, Neuvostoliiton valtaamasta Karjalasta. Sieltä hän muutti evakkona Lahteen, jossa tapasi sodan ­jälkeen isoäitini, joka taas oli monen sukupolven ajalta nastolalainen.

Olen siis savolais-karjalais-hämäläinen hybridi. Asuin lapsuuteni ja nuoruuteni Jyväskylässä. Se kuuluu virallisissa alueluokitteluissa Länsi-Suomeen, mutta se sijaitsee selvästi itäisten savolaismurteiden alueella. Jyväskylästä ei ole kuin parikymmentä kilometriä Etelä-­Savon maakunnan puolelle.

Pohjois-Karjalan maakunta on osa ­historiallista aluetta nimeltä Karjala, ja Suomessa siihen kuuluu lisäksi Etelä-­Karjalan maakunta. Suurin osa Karjalasta on Venäjän puolella, mutta siellä vanhoissa kylissä liikkuessa törmää usein suomea osaaviin paikallisiin.

Jotta käsitteiden sekamelska olisi vielä iloisempi, todetaan, että Pohjois-Karjalassa puhutaan savolaismurretta, kun taas Etelä-Karjala on tunnettu kaakkoismurteiden eli ”karjalaismurteiden” alueena.

Oman sukutaustani vuoksi koen olevani kallellani hieman enemmän itään kuin länteen. Siksi täällä Pohjois-Karjalan soilla tunnen jotakin erityistä. On kuin ­olisin tullut historialliseen kotiini.

Ilman pitkospuita tutustuminen suoluontoon olisi sulan maan aikana lähes mahdotonta. Kuva on Patvinsuolta.

Joensuu tuntuu melkein suurkaupungilta

Kun majoitumme Ilomantsin vaarakylien vanhoissa taloissa, tuntuu kuin tekisimme aikamatkan kymmenien vuosien taakse. Kalusteista ja sisustuksesta lähtien talot huokuvat menneiden aikojen tunnelmaa, ja se on kiireiseen nettidigielämään tottuneelle hyvinkin rauhoittava kokemus.

Ilomantsin suoerämaat sekä Hattu­vaaran ja Naarvan kaltaiset hiljaiset kylät jättävät mieleeni voimakkaan jäljen. Nämä paikat tuntuvat todella syrjäisiltä ja rauhallisilta, ja täällä retkeily on lähes meditatiivista.

Ja kun ajamme takaisin länteen päin ja saavumme Joensuuhun, tuntuu melkein, kuin olisimme tulleet johonkin suuren maailman metropoliin!

Kommentoi »